Sanoja ja kuvia

Maailma on liikkeessä. Mikään ei toistu. Vaikka kuinka näyttäisi samalta, eroja löytyy, pieniä mutta selkeitä. Jokainen päivä on aina erilainen.

Ja yö. Kun herään keskellä yötä, näen että salissa on outo valo. Ei muuta kuin äkkiä katsomaan. Ja mitä ikkunan takaa näkyikään. Täysikuu sumuisen jokilaakson yllä. Otan kuvan, joudun pitämään puhelimen kameraa auki pari sekuntia, jotta valotus onnistuisi. Mutta kuva siitä ihme kyllä tuli, ei tärähtänyt. Ja sitten menin taas nukkumaan ja sain unen lähes heti takaisin. Ihmeellinen oli yö.

Aamulla muistin muutakin vastaavaa, sen, miten  kauan sitten näin eteisessä yläkerran portaiden takana ison valon. Napsutin sähkövaloa pois katkaisimesta joka oli sitä varten myös alhaalla, mutta valo ei vain sammunut.

Lopulta menin ihan portaita ylös katsomaan ja käsitin miksei valo kadonnut: se kun oli auringon valoa. Ja siitä kirjoitin johonkin, ehkä runoon: ”En saa auringon valoa sammumaan.” Lause jota ei ehkä voi ymmärtää minun laillani.

Runous, niin. Kävin katsomassa alapellon kukkia ja kun tulin mäkeä ylös näin pilven. Pieni pilvi, liikuttava. Kuva siitäkin piti ottaa. Ja muistin siitä kauan sitten kirjoittamani runon nimeltä Magritte, pieni hommage tuolle taiteilijalle: ”Oveen koputetaan./ Sisään astuu pieni valkoinen pilvi.”

Sama pilvi, tai sen lähettiläs. Kepeä kuin joskus ajatus.

Pihlajien marjoja on paljon, tulee siis luminen talvi, tai sitten pihlaja ei jaksa kantaa kahta kuormaa: lunta ja marjoja.

Olen jo nähnyt myös keltalehtisiä koivuja ja yhden jo täysin punalehtisen pihlajan. Niitä en vielä halunnut kuvata, koska torjun selkeästi syksyn ajatusta mielestäni. Miksi emme voisi hypätä suoraan kevääseen. Mutta onhan talvikin tavallaan yhä siunaus maallemme. Vielä emme koe eteläisen Euroopan hurjia helteitä, kaiken kuivattavaa ja polttavaa kuumuutta. Ehkä talvikin ja sen kylmyys on siksi kestettävä vain.

Vanhan Turuntien varrella on Saukkolaan mentäessä iso auringonkukkapelto. Monta vuotta siinä viljeltiin kaalia. Nyt sitten maata parannetaan. Senkin ihmiskunta oppi ihan kokemuksen kautta, että kasveja piti vaihtaa ja joskus maan piti saada levätä, olla kesantona ja kasvaa mitä tahtoo, muuten satoa ei enää saatu. Tässä kuvassa on myös A. On miten tahtoo hänkin, kuten aina. Kaukaa ja takaapäin. Kuvaamassa myös.

Tapasin vanhan ystävän Kirsi Pihan, vanhan ajallisesti, ei iällisesti. Hän halusi tarjota minulle syntymäpäiväkahvit. Sovimme paikaksi Ursulan, kahvilan, joka on ollut Kaivopuistossa auki olympiavuodesta 1952 ja nyt sitten myyty uudelle yrittäjälle. Tietenkin koko kahvila puretaan ja tilalle rakennetaan suurempi ja aivan uusi. Otin siksi kuvan ehkä nyt jo puretun sivurakennuksen ikkunasta.

Näistä maisemista olen aina pitänyt. Ensi kesä näyttää, pidänkö enää. Mutta tuskin maisema katoaa. Kaukaa kuin hyttysenä näkyy myös Harmaja. Ikimuistoinen merimerkki, jonka ohi kulki laiva, kun nuorena lähdin maailmalle. Reitti Eurooppaan kulki aina Tukholman kautta, josta junalla eteenpäin ja lähes aina Pariisiin. Ja miksi sinne? Vielä silloin se oli kaiken taiteen Mekka, Mokka ja Medina minulle.

Vaimoni löysi jostain instagramin kätköistä kuvan, jonka lähetti liittarina minulle. Teksti osuu oikeaan. Hannu, tai Hannut eivät luovuta, selvästikään. Se on kuin toivotus Kallion kundille. Mistä kuva on, en tiedä, jotenkin se viittaa pohjoiseen. Ainakin omissa mielikuvissani.

Syksyä odottavat myös pihatien yläpäässä olevat patsaat. Vielä jokunen kukkakin yrittää kukkia. Pelargonian takaa näkyy vain vähän Pushkinia joka katsoo neitoa edessään. Tai ehkä vaimoaan, jonka käytöksen tähden Pushkin joutui kaksintaisteluun ranskalaisen upeseerin kanssa ja menetti henkensä. Vaimo sensijaan eli pitkän elämän ja meni uudestaan naimisiin, kuten ranskalainenkin Dantes (D´Anthès) sitten omassa maassaan. Venäjältä miekkonen karkoitettiin saman tien. Pushkinin vaimoa hän ei saanut.

Sumuisia ovat aamut, kestää jo aikansa, että sumu hälvenee ja aurinko pääsee näkyviin. Syksyä sekin. ”Syksy tuli kutsumatta”, se oli yhden nuoruuden runokirjan nimenäkin, alku runosta, jonka jatko kuului: ”ja meidän elämämme selkeytyi.” Toivon mukaan näinkin käy. Sumuinen elämä viittaisi humuun. Jota ei enää lainkaan tee mieli kokea.

Keskiviikkona saatiin sitten siskoni uurna maahanpanoa varten. Se piti hakea Hietaniemen krematorion toimistosta, jossa oli erityinen huone sitä varten. Istuin siellä sisarpuoleni Pirkon kanssa ja odotimme, että uurna tuotiin pöydälle, jossa oli jo kukkia ja kynttilä valmiina. Pieni hiljainen hetki Anjan muistolle.

En koe kuvia hautajaisista ja maahanpanosta epäpyhiksi, vaan osaksi tätä elämän normaalia kiertokulkua.

Pian oltiin jo hautuumaalla, jossa äidin haudan taakse oli jo kaivettu uurnalle valmis kuoppa. Kului hetki, toinenkin ja sitten laskin uurnan kuoppaan. Requiescat in pace.

Meitä oli paikalla enää kolme, Pirkko, veljenpoika Juhani ja minä. Lopulta laitoimme kukat maahan ja ruusut jäivät pystyyn, koska maa, jonka itse lapioimme umpeen oli vielä löysää. Anja tahtoi päästä ikiuneen ja pääsi myös. Talven koittaessa tuon sitten paikalle kanervan.

Elämä alkaa, jatkuu ja loppuu. Ihmisen elämä. Eikä luontokaan ole ikuinen, uudistuu sekin, vaikka jotkut puut elävät tuhansiakin vuosia. En osaa surra elämän loppumista, koska se on vain luonnollinen, elämään aina kuuluva tapahtuma. Surullinen voi kyllä olla lapsen kuolema, kuten myös nuoren ihmisen; muttei sitten enää vanhan, jonka elämä on ollut pitkä. Siskoni sai elää 95 vuotta, joista viimeiset hän eli jo halutttomasti tätä poispääsyä alati toivoen.

Jos saan elää yhtä kauan kuin hän, jäljellä on vielä 13 vuotta. Mitä saankin, sen otan vastaan. Ja aina luonto jatkaa kulkuaan syksyn sumun taas peittäessä laaksoa. Mutta jo kauempana näkyy taivaaalla myös taas auringon kajoa, elämän ylläpitäjän, ainakin vielä täällä meillä.

(20.8.2026)