Kirjan elämä

’

Kirjasta olen jo paljonkin puhunut, muttei lisä pahaa tee. Kirja ansaitsee sanansa, niistähän se elää. Kyseessähän on vanha keksintö ja mitä enemmän sillä on ikää, sen enemmän meillä on tarinoita.

Kirjasta on ollut myös valtavaa hyötyä. Sen avulla ihmisen saavutukset otettiin jo vuosituhansia sitten teksteinä talteen niin, että myös yhä uudet ja uudet sukupolvet kykenivät niitä lukemaan, nauttimaan ja niistä oppimaan. Tämä koski kaikkea inhimillistä sivistystä ja viisautta sekä tiedon, taidon että kertomataiteen alueilla. Tieto ja taito saattoivat vanheta, mutta sanataide, filosofia ja runous pysyivät, kuten on pysynyt vaikkapa Homeros ikuisine Odysseoineen ja tarinasta tehdyin muunnelmin (mm. Joyce).

Ensimmäiset kirjat kirjoitettiin ja sidottiin käsin ja jokainen inkubaaneli eli kehtokirja oli kallis ja harvinainen; vain rikkailla oli niihin varaa. Vähitellen painotekniikka kehittyi ja Euroopaan luotiin kunnollisia kirjapainoja pääasiassa Gutenbergin voimin. Samaan oli pyritty myös jo Kiinassa. Massatuotanto sai kirjan hinnan vähitellen sellaiseksi, että koulutettu rahvaskin kykeni kirjan hankkimaan ja myös sitä lukemaan. Ja näin on ollut 1500-luvulta aina 2000-luvun alkupuolelle asti.  Sitten tuli kyllä seisahdus. Ei edes tasaus.

Kirjan ikä

Vanhin kirjani tuolla makuuhuoneen nurkan pyörivässä kirjastotelineessä on Donati Iannotii Florentinin kirjoittama lähes viisisataasivuinen sidottu teos, jonka nimenä on Dialogi de Rebup Venetorum – Dialogeja Venetsian tasavallasta. Sellainenkin ihme oli ihan valtiona olemassa 1500-luvulla. Pienen katoavan hetken.

Teos on ihme sekin, todella pieni, yhteen käteen mahtuva, nahkakantinen, kaunis kuin koru, tosin pelkkää latinaa. Se on painettu 1631, eli kohta neljäsataa vuotta sitten, ja silti täysin lukukelpoinen. En kylläkään osaa lukea latinaa, mutta olen yhtä kaikki kirjasta sekä otettu että viehättynyt. Aarre, jota aina silloin tällöin selailen. Joskus sana tarttuu noinkin, jo pelkkä painetun sanan ihastuttava lumo. Kuviakin löytyy.

Kirja ja aikamme

Myös nykyaikaan kirja sopii tai sopisi paremmin kuin nyrkki silmään, sillä tuo vertaus viittaa vain siihen mitä maailmassa nytkin on kaiken aikaa meneillään: tuhoisiin ja järjettömiin sotiin. Mutta muuten näin kyllä on: jos kirjaa ei olisi, se pitäisi keksiä ihan jo aikamme periaatteiden tähden.

Niitä on enemmän kuin yksi. Kirja painetaan ensinnäkin paperille ,jota saadaan puista, jotka ovat uusiutuva luonnonvara. Jo sen pitäisi riittää. 

Mutta lisää kirjahullu pyytää ja myös tahtoo kertoa. Kirjan lukemiseen ei tuon lisäksi tarvita muuta energiaa kuin oman pään antama. Totta toki on, että pimeässä kirjaa ei näe lukea, mutta sen vaatima valo ei ole suurta. Lapsena maalla luin sekä kynttilän että öljylampun valossa ja hyvin sain kaikesta selvää. Ja päivisin taas taivaan valo riittää.

Toisin kuin kaikki elektroniset laitteet kirja ei myöskään vaadi lainkaan sähkövirtaa pysyäkseen elossa ja olemassa painamisen jälkeen. Eikä sen elinkaari vanhene tai lopu siihen, että tekniikka uudistuu, jolloin vanhat elektroniset laitteet on aina pakko lopulta hylätä.  Ne ovat enää romua, kirja ei.

Eikä siinä kaikki: kun kirja on loppuun luettu (ja sen lehdet ovat lehtiä kuten Haavikko huomautti ja minä aina vain toistelen), se voi huoleti jatkaa elämäänsä, jos ei enää omassa, niin jonkun toisen kirjastossa. Ja jos ei sitten enää sielläkään, kirjan voi aina kierrättää ja muuntaa sellaiseksi, että siitä saadaan edes massaa uusiokäyttöön.

Tässäkin se voittaa tekniset vempaimet mennen tullen; kirjasta kun kelpaa lopulta kaikki. Kun tutkii asiaa, netti on täynnä kymmeniä erilaisia tapoja käyttää kirjaa silloinkin, kun sen oma elämä lukemisen kohteena on jo kadonnut. Olen nähnyt jopa kirjalamppuja. Lisää kehitetään ja keksitään. Mikä muu maailmamme ihmiskuntaa viisastuttava ja ilahduttava hyödyke on yhtä vaivaton ja monikäyttöinen? Itse en keksi ainoatakaan.

Toki kirjoissa on eroa, kuten on ero sanoilla taide ja viihde. Painettu tieto kyllä vanhenee, mutta painettu kertomataide ei, kun kyseessä on klassikko.

Sellaisia kirjoja ei revitä tai tehdä eristeiksi tai miksi niitä jo tehdäänkään, vaan ne luetaan yhä uudestaan ja uudestaan. Niillä vaivataan päätä kuin taikinaa, joka kohoaa ja nousee ja maistuu lopulta mielessä kuin paraskin pulla ihmisen suussa.

Viihteelle käy yleensä huonommin, mutta kyllä hyvin kirjoitettu viihdekin voi muuntua klassikoksi jonkin Jerome K. Jeromen tai Wodehousen lailla. Silloin on kyseessä paitsi huumori, myös kielellinen taitavuus, nokkeluus, omintakeinen nerous sanojen sorvailussa. Viihde muuntuu silloin myös taiteeksi. Totta muutenkin: ilman huumoria vaikkapa a la Huovinen maailma olisi tylsä, ikävä ja pimeä paikka. Ja myös voltairemaista piiskaavaa satiiria tarvitaan: sen nykymaailma jopa ansaitsisi. Missä piiskurit piilevät?

Vieläkö kirja elää?

Kirja ei kuole, vaikka ihminen kuolee. Kirja ei kuole edes siihen, että lukutaito kuolee, jos ja kun osaavaa ihmiskuntaakaan ei enää ole. Kirja jatkaa aina vain elämäänsä ja odottaa, että joku sen taas avaisi, jos ei tuuli joka selkeästi ei opi lukemaan, niin vaikkapa viisas simpanssi tai korppi. 

Muurahaisista en tosin tiedä, vaikka näyttää, että maailma tulee olemaan ja kuulumaan lopulta niille tai torakoille. Mutta evoluutio on merkillinen asia. Jos ihmisestä, ihan vain tavanomaisesta käsikalasta ja sitten nisäkkäästä on voinut aikojen alusta tulla ja kehittyä paitsi raaka eläin, myös ihmeellisenkin suurta ja hienoa edes joskus, miksei sitten muurahaisesta.

Tai ehkä sittenkin mieluummin sirkasta; siitä, joka lauloi lystiksensä ja jonka puolesta Samuli Kustaa Berg hienon runonsa kirjoitti. Sirkan syytön ilo on kirjailijan omaa puhdasta iloa silloin, kun lause kulkee ja sana soi ja laulaa, laulaa sydämensä pohjasta, niin kuin maailmassa ei olisi enää koskaan minkäänlaista pahaa.

Matkalla yhä

Itse sain nyt käsiini uusimman kirjani, joka lienee jo numero 150, jos nekin kirjat joita ei ole koskaan julkaistu lasketaan mukaan. On sellaisiakin jo yli kymmenen. Uusimman teoksen nimi on tuo Matkalla yhä. Lyhyt lause, joka on itselleni todempi kuin lukijoille. Palaan siihen.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Kuten aina, ensimmäistä uusimmankin teoksen kappaletta edelleen odottaa, sen haluaa saada käteen ja katsoa. Muistan ikuisesti sen, miltä tuntui kun sain Käpylän Iltaoppikoulun opettajahuoneessa Annukalta käteeni esikoisteokseni eli kaksi romaania vuonna 1965, ne oli vaimonsa matkaan lähettänyt Otavasta Matti Suurpää, Otavan silloinen kustannustoimittaja. Vaikea oli siitä lähteä luokkahuoneeseen suomen kielen tuntia pitämään. Mitä sitten puhuin, ei todellakaan ole jäänyt mieleen. Sanoja varmaan.  

Ensimmäinen kerta ei unohdu ja jotain samasta odotuksesta on aina ilmassa, vaikka se kuinka toistuisi. Tosin kun kirjan on nyt katsonut hetkessä läpi ja nähnyt että kaikki sivut ovat mukana, se siirtyy syrjään ja jää vain valvovan katseeni alle. Nuorempana ihmettelyä ja selaamista riitti paljon enemmän. Olenko minä todella tehnyt tuon? Ja jos, mikä se on, mitä siitä sanotaan? Ja kun sitten sanottiin, se tuntui kovinkin henkilökohtaiselta, haukku varsinkin. En vielä silloin tiennyt, että karavaani toden totta aina jatkaa kulkuaan, jos sillä on siihen halua. Ja tie eteenpäin on päällystetty aina sattumilla, hyvillä ja huonoilla. Ne eivät saa matkaa häiritä saati pysäyttää. Ja silti niinkin voi käydä.

Sitkeyttä ja voimia siis tarvitaan. Minusta tuli saman tien myös Suomen Kirjailijaliiton jäsen. Siinäkin porukassa alan olla yksi vanhimmista elossaolevista. Parin vuoden päästä olin myös Otavan kustannustoimittajana Matti Suurpään työparina. Elämä, joka silloin alkoi, tuntui ihmeeltä ja ihmeeltä se tuntuu yhä. Jokaiseen työhöni pääsin näyttämättä paperin paperia. Nyt en pääsisi edes konsulttien haastatteluun.

Matkalla olen edelleen, vaikka välillä näytti että matka loppuisi. Teoksen kirjoitin pysyäkseni hengissä, se oli sen ainoa tarkoistus syntyprosessisssa. Pääosin kirjoitin sitä sairaaloissa ja siten kotona sairaaloiden väliaikoina seuraavia leikkaussessioita miettiessä. Ilman sitä olisi aika niitä odotellessa ja niistä toipuessa ollut vielä tuskallisempaa. Kun sai ajatuksensa kiinnittymään yhteen asiaan kuten kirjoittamiseen, kaikki muu alkoi olla keveämpää. Niin se vain oli ja on. Kiitos siis kirjalle tästä taas kerran uudesta elämästä. En tiedä mitä teos muille antaa, mutta minut se pelasti. Ja toki sairaaloiden lääkärien ja kirurgien työ. Sairaanhoito on romahtanut, mutta itselläni oli sittenkin paljon paljon onnea.

Kirjan kanssa maailmalla

Kirjan tuloa juhlistimme pienellä reissulla. Ajoimme ensin Saloon, jonka  Veturitallissa oli avattu uusi näyttely. Nyt kyse oli ruotsalaisesta taiteilijasta Helena Blomqvistista ja hänen satumaisista valokuvistaan. Ne todella olivat unenomaisia kompositioita maailmasta, jota ei löydy muualta kuin ihmisen omasta mielikuvituksesta. Ja sitten ehkä myös katsojilta.

Salon taidemuseo on joka tapauksessa aina yhtä sympaattinen ja jokunen Blomqvistin työkin kiinnosti. Satu satua, taru tarua. Pääasia, että taide on taidetta, huomasin miettiväni. Tiede pelastaa, taide parantaa, siinä yksi aforismeistani. Yksi pitää tyttärestä ja toinen tyttären äidistä. Matkaan mahtuu.

Tässä vain yksi Blomqvistin teos isosta joukosta.

Matildan kartano

Salon jälkeen ajoimme Teijon kautta Mathildedaliin. Minun piti tarkistaa, että muuan muistinvarainen sitaatti todella oli oikein. Siinä tienvarressa kun myytiin klapeja. Oikein olin muistanut, mutta A. otti siitä vielä varoiksi kuvan. Kas tässä muillekin, jos klapitarve yllättää. Syksyä ja talvea kohti ollaan taas menossa.

Lopulta pääsimme perille Matildan kartanoon. Sitä kyläleipomoa pitävät Elina ja Tuomo ja kaikki sielläkin on aina sekä kotoista että hyvää.

Myös alaniityn alpakoille riittää aina  hetki aikaa.

Nälkäkin oli jo tullut ja pyysimme ja saimme sitten lautaset eteemme. Minulla Skagenia, A:lla vihannespitoisempaa, ja tyytyväisiä olimme molemmat. Yksikin annos olisi riittänyt, pieniruokaisia kun olemme. Mutta annos mitoitetaan aina ns. kaikille. Ja kuten tiedämme, Suomessa syödään paljon, minkä nykyään näkee myös jo aivan kaikkialla.

Palan painikkeeksi sai leipää ja sekin oli jälleen kerran tuoretta ja maukasta. Yksi focaccia tarttui myös mukaan. Tuolla keittiön pöydällä se nyt on ja odottaa. Kaunis kiitos. Tulemme taas käymään, kun syksy alkaa.

Lohilampi

Ehdimme myös pistäytyä Sammatissa ja siellä vaihteeksi Lohilammen museossa. Emme sisällä, vaan sen pihalla, koska museo oli kiinni. Näin meille siellä aina käy. Mutta pihallakin voi aistia menneitten vuosisatojen tunnelman. Miten kaunista on myös vanha hirsi.

Puu säilyy, kunhan siitä pidetään huolta. Se on yksi ihmiskuntamme muinaisista pelastajista ja sellainen se on yhä: puu sitoo hiiltä ja antaa meille ihmisille happea. Nerokas kone, josta meidän kai olisi pidettävä sen ansaitsemaa huolta. Puu pitäisi keksiä, jos sitä ei jo olisi. Ihminen osaa kyllä itsekin kehittää vaikka mitä, mutta luonnon kanssa hän ei sittenkään taida pystyä edelleenkään kilpailemaan; useimmiten tuhoamaan vain.

Mutta ei sitä, ei negatiivista viimeiseksi lauseeksi. Me menemme eteenpäin, me opimme, ymmärrämme, osaamme elää sovussa luonnon kanssa, jos vain sitä haluamme. Ilman luontoa kun ei meitäkään tässä maailmoista parhaimmassa ja ainoassa enää olisi.

(22.7.2026)