Tiistaina kesäkuun viimeisenä päivänä sain myöhään illalla puhelinsoiton sairaalasta. Olin juuri nukahtaa ja havahduin täysin. Keskustelun sisältö oli hyvin yksinkertainen: isosiskoni Anja oli kuollut. Puhuimme siinä hetken kaikenlaista ja kokosin ajatuksiani, kiitin tiedosta ja hoidosta ja kysyin, koska voisin käydä siellä. Sovimme torstain ja aamupäivän. Laitoin puhelimen pois ja yritin nukkua taas. Uni ei kuitenkaan tullut.

Pitkä ajanjakso oli päätöksessä. Anja oli edellisen vuoden marraskuussa täyttänyt 95 vuotta, ja asui silloin vielä kotona, jossa selvisi lähinnä Munkkiniemen terveysaseman avulla. Päivässä hän tapasi kolme hoitajaa ja ruoka tuotiin kerran viikossa jääkaappiin ja pakastimeen. Hoitajat myös lääkitsivät, pesivät ja ruokkivat hänet. Kotona hän kuitenkin oli saanut olla ja kyennyt liikkumaan sinne tänne, jopa katsomaan teeveetä, vaikkei saanut näytölle enää muita kuin ykköskanavan. Eteneminen hoitui rollaattoria työntäen. Sitä hän oli aluksi hyljeksinyt, mutta viimein oppinut käyttämään. Luonto se ajaa tikanpojankin puuhun, sanoisi vanha kansa.

Kävin pari kertaa viikossa katsomassa, että kaikki sujui. Veljenpoikamme Juhani kävi lauantaisin. Soitin Anjalle joka päivä, hän oli sitä pyytänyt. Kai siksi, että hän ei tuntisi oloaan yksinäiseksi ja hylätyksi. Puhumista ei juuri ollut, uusia asioita siis, mutta silti soittaa piti. Koska muistisairaus oli jo pitkällä, olivat monet vanhat ja tutukin asiat aina yhtä kiinnostavia hänelle, minulle tosin eivät. Väsyin usein tyhjän puhumiseen, mutta yritin. Tajusin, että hän tarvitsi minua tai ehkä sitä tunnetta, jonka ohut yhteinen perheside antoi.

Pitkään hän oli minut tuntenut, hieman pitempään kuin minä hänet. Paljon hän oli joutunut myös hoitamaan minua, kun olin pieni. Tämä siksi, että äiti, joka jäi yksin kolmen lapsen kanssa isän lähdettyä uutta elämää etsimään, joutui usein sairaalaan sydämensä tähden. Ensin elettiin sota-aikaa ja kun tuli rauha, alkoi toisenlainen pula kaikesta.

    Mitään siitä en kuitenkaan lapsena tiennyt. Asuimme Kallion vuokrakasarmissa, jossa kenelläkään ei ollut liikaa rahaa, paitsi omistajilla.

Yhteinen köyhyys ei lannista, sitä pitää normaalina. Minäkin opin jo varhain, että kun ovikello soi, siellä oli joku rapussa asuvista kuppi tai kippo kädessään kysyen lainaksi milloin mitäkin: jauhoja, riisiä, sokeria. Ja aina äiti tai Anja antoivat, jos meillä jotain oli. Maksettiinko laina takaisin, sitä en ole koskaan kysynyt. Ehkä siksi, että tiesin vastauksen.

  Siskoni kävi silloin koulua Helsingin Tyttönorssissa, Tipulassa, joksi sitä kutsuttiin; meillä oli ikäeroa kolmetoista vuotta. Kun kasvoin, Anja, jo valmis opettaja, alkoi sivistää minua. Lukemaan opin omin päin, mutta teatterin ja oopperan maailmoita hän halusi minulle avata. Vanha oopperatalo eli Aleksanterin teatteri tuli jollain lailla jo silloin tutuksi.

Sieltä muistan parhaiten Mozartin Taikahuilun ja Yön kuningattaren sekä Papagenon aariat. Tuskaahan se istuminen salissa paljolti minulle oli. Ja kun kasvoin, kieltäydyin enää lähtemästä. Siskoa se suretti, mutta hänen kiintymyksensä erityisesti oopperaan jatkui hamaan loppuun saakka.

Kesät maalla Kukkian Siikasaaressa olivat siskoni ja äitini Onnela. Minulle itselleni vankila.

Toinenkin tehtävä tai ehkä enemmänkin velvollisuus Anjalla oli. Joka ainoa sunnuntai jouduin hänen kanssaan käymään Kuusitiellä isän luona. Isällä oli uusi perhe ja pieni tytär Pirkko. Kaava oli siellä aina sama, ilmapiiri isän takia tukahduttava. Ensin teetä, sitten istumista salissa, jossa isä joko soitti pianoa, viulua, omia sävellyksiään, tai esitteli uusimpia maalauksia tai puukaiverruksia tohvelia edellään potkien.

    Kun sitten lähdimme, isä sujautti pimeässä eteisessä taskuuni kolikoita tai setelin. Hän teki sen niin, jotta uusi perhe ei huomaisi. Aina niin ei suinkaan tapahtunut ja silloin matkan rasitus oli vielä suurempi. Raha raha, paha paha! Anja sai jotain myös, mutta antoi kaiken äidille. Hän tajusi miten hankalaa äidin elämä oli, minä en. Minullahan hankalaa oli!

Kun tulin murrosikään ja sitten aikuiseksi, välimme erkanivat lähes täysin. Yhteydenpidot olivat muodollisia, näimme ehkä muutaman kerran vuodessa. Äidin kuolema rauhoitti välit hetkeksi, sitten etäännyimme taas. Hänen kiintymyksensä kohdistui muualle, kuten omanikin. Isän toisesta vaimosta Liisasta tuli Anjalle hyvä ystävä.

    Vasta isän kuolema yhdisti meidät. Olin ollut varma siitä, että kuolisin ennen isää, joka eli lopulta 102-vuotiaaksi. Mutta ihme tapahtui, isä oli poissa ja minä olin yhä täällä. Anja tunsi kuolemasta samaa helpotusta. Hautajaisissa me olimme iloisella päällä, jopa sutkauttelimme, mikä tuntuu nyt hullulta, mutta kummallakin oli tunne, että niskastamme oli otettu iso taakka pois. Voisin pyytää tätä anteeksi, mutta mitä, keneltä ja miksi. Kuolema on pyhä asia ja usein onkin, muttei aina. Isämme tietää.

Eläkkeelle opettajantyöstä Anja pääsi jo 60-vuotiaana; talvisin hän jopa hiihti Talissa, mutta aikaa myöten näköalat supistuivat, kun kyky liikkua heikkeni. Kotisaari Kukkialla jäi. Rakas ooppera, konsertit ja teatterikin jäivät myös vähitellen pois, mutta niitä saattoi onneksi vielä seurata radiosta ja televisiosta. Klassinen musiikki antoi siskolleni suurta rauhaa. Oopperoita hän osasi lähes ulkoa. Vasta yli 80-vuotiaana alkoi yhteydenpito läheisiin ja harvoihin tuttaviin vaikeutua, mutta silti hän oli valmis ottamaan vastaan vieraita ja leipomaan, varsinkin kuivakakkujaan. Minä sain myös mustikkapiirakkaa ja vaadin leikkisästi jäätelöä. Ja katso, aina sitä sen jälkeen annettiin. Mutta kun seuraava vuosikymmen eli 2020 alkoi, leipominen alkoi unohtua. Syyksi hän sanoi, etteivät kakut enää maistuneet hyviltä. Totta tai ei, siihen sekin jäi.

Kaatuminen ja lonkan murtuminen olivat sitten suurin käännekohta, kuten ne usein ovat iäkkäälle. Niinpä sairaalasta palasi toinen Anja kuin sinne lähti. Myös muisti huononi entisestään, vaikka hän oli hyvä sitä salaamaan, kun oli kasvotusten.

    Viimeisen kymmenen vuoden aikana asetelma isosisko ja pikkuveli oli kääntynyt vähitellen nurinpäin. Pikkusisko ja isoveli. Enää hän ei päässyt yksin kauppaan, vaan ajoin hänet aina sinne. Ensin ostimme yhdessä tavarat ja sitten katsoin miten maksaminen sujui. Eräänä päivänä sekin loppui. Kaupasssa kävin lopulta vain minä. Ensin ostoslistan kanssa ja sitten jo ilman, koska listalle ilmestyi vain yksi tai kaksi hankittavaa, sama kaksikin kertaa, kun taas tyhjä jääkaappi kertoi toista tarinaa. Oli muistettava, mistä hän ennen piti.

Noinhan se meni ja menee, mietin nyt. Me kasvamme kauan, kunnes iän edetessä palaamme eräässä mielessä taas hitaasti takaisin alkuun. Outo on tuo ihmisen kehitysympyrä monelle. Nousu ja lasku. Pään kunto on sittenkin liikuntakykyä tärkeämpi.

Uusi bakteerisairaus iski keväällä ja ambulanssi toimitti hänet hoitoon. Ensin vuorossa oli Meilahden päivystys, sitten Haartmanin sairaala, sitten Kivelän geriatrinen arviointiosasto Opaali ja lopulta taas Haartman, kun Kivelässä pitkä tajuttomuus sai siskosta otteen eikä halunnut enää päästää irti.

Kun vanha ihminen on kauan sairaalassa, katoaa häneltä loppukin kyky hoitaa itse asioitaan. Taantuminen on sitten jo peruuttamatonta. Kaikkea muutakin aloin miettiä. Pitikö hän minusta todella? Kun hän vanheni, hän oli ainakin tarvinnut minua. Isästä leviävä viha ja ylenkatse olivat yhdistäneet meitä myös. Mielialansa vaihteli sairaaloissa usein, mutta joskus hän muuttui hyvinkin myönteiseksi. Kun hän heräsi sängyssään ja näki minut, hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen, vaikka me Mäkelät emme koskaan syleile. Sitten hän vielä huudahti: ”Armas veljyeni.”

      Niin tapahtui montakin kertaa. Ja tapahtui myös toinen ihme, hän kysyi mitä nyt kirjoitan ja sitten, miten tulen toimeen ja sanoi aina auttavansa minua jos tarvitsen. Kiitin ajatuksesta. Jotain oli siis syvällä tunteissa, jotain sellaista, josta en aivan voinut päästä perille. Tuntui niin kuin hän ihan vilpittömästi olisi pitänyt minusta.

Heräsin yöllä. Ehkä kirkonkellon ääni soi altajunnassani ja sai minut yhä ajattelemaan siskoa. Muistoja riitti. Kivelän sairaalassa hän oli  jo saanut tajuttomuuskohtauksia, joita oli alettu hoitaa epilepsiana. Minä uskoin, että siskoni tahtoi vain nukkua pois, henki oli luovuttanut ja siksi niin teki ruumiskin, harjoitteli kuolemaa. Mutta ei, hoitaa piti, lääkkeitä lisättiin. Kaikesta siitä hän sai kaiken lisäksi maksaa. Koira saa kuolla rauhassa ja tuskitta lääkärin valvonnassa, ihminen ei, ellei aivan viime metrien saattohoidossa vasta. Eutanasiaa ei maassamme ole.

   Miksi? Sanokaapa se, hyvät päättäjät. Mutta vastausta emme saa, koska tämä lienee pienin teidän nykyisistä murheistanne.

Muistan senkin kerran, jolloin hän nukkui hiljaa ja kauniisti Haartmanissa, mutta heräsi kun hain tuolin ja istahdin siihen ja vain katsoin häntä. Hän luuli että olin ollut Italiassa ja kysyi millaista siellä oli. Kerroin että olimme kyllä olleet varhain keväällä Kreetalla ja matka oli onnistunut. Käveltiin paljon, nähtiin paljon. Kerroin vanhasta linnoituksesta, savenvalajien kylästä, luostareista, kirkoista. Hän kuunteli ja katseli minua. Ainakin yritti olla kiinnostunut.

    Vielä hän oli olemassa tässä maailmassa, vaikka osin kulki jo toisessa. Ja äkkiä hän sanoi hiljaa ja vailla mitään uhmaa: ”Minä ymmärrän että en voi olla kotona, en pitkää aikaa, en yksin. Ymmärrän, että minun on täällä oltava, hoidossa.”

Kaikki tämä oli muuta kuin vielä vähän aikaa sitten, jolloin hän aina vaati, että minun piti  puhua ja saada hänet heti kotiin. Ja kun siihen sanoin, ettei ratkaisu ollut minun, vaan lääkärin, näin ettei Anja siitä pitänyt. Olin jälleen ainakin hetken pelkkä pettymys.

  Kun lähdin, hän saattoi minua hitaasti rollaattorilla. – Kummia ihmisiä täällä, hän totesi kun katseli vastaavia vanhuksia, joita ohitimme käytävällä. – Kummia ihmisiä.

   Siinä se aina tuli, väärä oli yhtä kaikki tämä sairaala, kotona kaikki olisi paremmin. Ja tottahan se on. Kunpa ihminen saisi viettää viimeiset päivänsä kotona, mietin taas. Mutta miten olla siellä, jos siihen ei kerta kaikkiaan enää kykene.

Loppu läheni, se tuli vain. Löysin hänet teeveehuoneesta, jossa moderni litteä suuri toosa oli seinällä täysillä auki; ruutu, jota kukaan ei katsonut. Anja nukkui. Äänet riitelivät englanniksi, kuva vaihtui. Me istuimme aivan ruudun sivussa vierekkäin emmekä olisi edes voineet nähdä mitään, vaikka olisimme halunneet. Olin saanut siskon tällä kertaa melko nopeasti hereille ja ihme kyllä hän tunnisti minut heti. Olimme alkaneet taas jutella. Asiaa ei ollut, mutta aina löytyi sanoja joista tuli lauseita.

   Huoneeseen hortoili vanha nainen, joka tuijotti meitä ja kyseli jotain, josta ei millään saanut selvää.

   – Mistä täältä pääsee ulos, nainen vaati sitten selvemmin ja meni huoneen ikkunanurkkiin kaiketi ovea etsimään. Etsimäänsä nainen ei löytänyt, koska palasi hitaasti takaisin luoksemme hämmentynyt ilme kasvoillaan.

    Taas hän kysyi jotain. Sanoja kyllä löytyi, mutta niiden järjestys oli ehkä jo hukassa tai sitten ne hukkuivat television jatkuvaan huutoon. Hän katsoi meitä kysyvästi, odotti kai vastausta.

  – Veljeni, sisko sanoi hänelle äkkiä ja osoitti minua. Nainen vilkaisi meitä tiukasti. – Veljeni, sisko toisti ja osoitti uudestaan minua.

   Jokin siinä sanassa ei naista miellyttänyt.  – Pitäkää huoneenne, hän tiuskaisi yllättäen ja lähti jonnekin, ehkä sitä oikeampaa ovea etsimään, ovea, jolla pääsisi pois ensin täältä ja sitten koko maailmasta.

     Nainen jäi mieleen, vertauskuvana hänkin. Ja mitä huoneeseen tuli, sen me vielä hetken pidimme itsellämme. Olimme saaneet häneltä siihen luvan eikä sinne kukaan enää edes yrittänyt tulla.

Päivää ennen kuolemaa kävin häntä katsomassa sairaalassa viimeisen kerran. Anja nukkui ja nukkui, pysyi syvässä unessa. Lääkäri oli soittanut aamulla kello viisi ja sanonut, ettei yhteyttä siskoon enää ole. Ymmärsin soiton niin, että Anja kuolisi pian. Hereille häntä olikin mahdoton saada. Puhuin silti kaikenlaista ääneen, kerroin kuulumisia, kiitinkin taas ja jopa kosketin kättä, johon meni tippa. Sitä en koskaan ennen ollut tehnyt.

   Turhaa se tai puhuminen oli, mutta jotain minun oli tehtävä ja sanottava. Mihinkään hän ei reagoinut, silti yritin. Otin valokuvan muistoksi. Sitä en julkaise. Hengitys toimi yhä, sen raskas ääni kuului ja kaikui, jäi mieleen. Kuten jäi myös iso hiljainen huone, jossa oli vain yksi sänky. Ensimmäistä kertaa koko sairaalajaksonsa aikana Anja oli saanut oman huoneen, jossa sai olla aivan yksin. Kylläpä hän olisi ilahtunut, jos olisi tajunnut sen.    

(5.7.2026)