Tuli juhannuksen aaton aatto ja edessä oli ajo Helsinkiin, siskon luo, joka yhä vain oli Kivelän sairaalassa sen geriatrisella tarkkailuosastolla. Pitkään häntä oli siellä jo tutkittu, mutta mitään lopullista päätöstä ei ole vieläkään tehty siitä, minne hänet sijoitettaisiin, kotiin tuskin enää. Miksi niin? Siksi, että jatkuva oleskelu sairaalassa ei ollut tehnyt hänelle lainkaan hyvää, vaan päinvastoin taannuttanut jo täysin hänen kykynsä selviytyä enää kotona edes avun turvin. Surullisinta oli, että hän tajusi sen itsekin ja silti kaipasi kotiin. Kukapa ei kaipaisi.

Liikenne pääkaupunkiseudulla oli jo hiljaista, kun sinne asti pääsin. Tuntui siltä, että yhä vain juhannukseksi pyrittiin maalle, jos se vain mahdollista oli, ja pääkaupunki autioitui. Ja miksei pyrittäisi, mietin, onhan  juhannus juhla joka perinteiden mukaisesti suorastaan vaatii luontoa ympärilleen, oleskelua veden äärellä, meren järven tai joen, ja joka tapauksessa paikoissa joissa kokkoja voi ja saa polttaa. Kokko kuuluu asiaan, vaikkei sitä edes voisi sytyttää liian kuivan ilmanalan tähden. Silloin se palaa enää vain mielikuvissa, mutta hyvin palaa silloinkin.

Mikä ennen oli ollessa siellä saarellamme. Juhannuspäivä oli tietty aurinkoinen, yökin usein kaunis, valoisa ja pitkä. Ja Kukkia-järvi jonka äärellä oltiin, oli mielikuvissa tietenkin tyynen tyyni. Yksinäinen kuikka huusi ja sukelsi. Ilmassa oli ripaus kaihoakin. Ja taivaan valo peilautui järven pintaan ja antoi lisää valoa, yhdisti taivaan ja maan.

Ajoin Kivelän sairaalan eteen, parkkipaikkoja sieltä löytyi aina, ihme kyllä. Hiljaista oli. Jokunen ihminen ulkopenkillä, rollaattori ja pyörätuoli, nuo vanhuuden kulkuneuvot. Tuttu vahva korvapuustin tuoksu alakerroksessa, jossa kahvila. Aina siellä joku istui, vaikka sairaalaan milloin tulin.

Geriatrisen osaston edessä oli painettava kelloa ja odotettava, että joku hoitajien huoneessa painaisi toista nappia, jotta saisin oven auki. Kun tiloissa oli vanhuksia, jotka kuljeskelivat ihan minne tahansa, se oli pakollista. Edellisen kerran kun seisoin odottamassa oven aukaisua, toisella puolella oli hurjistunut vanha nainen joka hakkasi lasiovea, jotta ymmärtäisin avata sen. Mutta kun hoitaja tuli ja avasi minulle oven, hän sanoi naiselle, ettei ovi aukea. Silloin nainen kääntyi kiltisti ja lähti taas jonnekin; kai uutta ovea etsimään. Ja mies pyörätuolissa seurasi häntä.

Löysin siskoni huoneesta, jossa hänen tukkaansa kuivattiin. Oli ollut pesupäivä. Menimme sitten käytävään, jonne hoitaja työnsi puisen tuolin jossa sisko istui, siinäkin oli pyörät alla.  

Istuin penkille ja aloimme puhua. Jostain hän muisti että oli kohta juhannus ja se oli herkistänyt hänet nyt muistoihin, kesäsaareemme Kukkialla, jossa kaikki juhannukset vietettiin. Kunnes se hänenkin osaltaan loppui kuin seinään.

Muisti on outo kapine, välillä siskolta katoaa kaikki, välillä takaisin palaa selkeitä kuvia ja muistoja. Niin oli nyt. Me olimme taas maalla, hänellä oli kansallispukunsa yllä. Kuten äidilläkin. Minä olin vielä pieni poika ja mukana kaikessa. En tiennyt missä olisin ollut ja mitä tekisin, sillä touhua riitti koko juhannusaatoksi.

Uimakouluakin leikittiin. Kuvassa siskoni ja minä, koko elämä edesssä.

Ensiksi rakennettiin jo aamupäivällä kokko. Siitä alkoi juhannus taas edetä. Minä puhuin ja muistelin, sisko kuunteli ja jopa vuosikymmenet kulkivat siinä silmiemme edessä ja sulautuivat yhdeksi. Koko juhannusaaton ilta alkoi elää hänen silmiensä edessä. Ja sitten minunkin.

Ensin oli sauna, sitten äiti tarjosi mehua ja aivan tuoretta uunikuumaa pullaa, kahviakin niille, jotka kahvia joivat ja sitä saivat, minä en, mehua vain. Ja sitten oli vuorossa tietenkin kokko. Se sytytettiin vasta joskus yhdeksältä, joten odottaminen oli pienenä hankalaa, mutta kun vartuin, sen kesti paremmin. Kokko oli rakennettu aivan luodon kärkeen, kallion ulokkeelle, jossa oli vettä kolmella puolella. Niin tuli ei pääsisi siitä irti, leviämään ja tekemään pahojaan.

Olin mukana kokon kasaamisessa ja muistelin siinä aina suomen kielen kaunista lauserykelmää, ulkomaalaisille mahdotonta: ”– Kokko, kokoo kokoon koko kokko. – Koko kokkoko? – Koko koko.” Sen isäntä siis puhui rengilleen, jonka sukunimi oli Kokko. Lausuin tätä siinä käytävällä ääneen ja sisko muisti ja naurahti. Isoveli sai aina kokon kuitenkin kunnolla pystyyn ja mallilleen sytykepesineen kaikkineen. Kokon äärelle me kaikki keräännyimme. Juhalla oli haitari ja sen säestyksellä laulettiin tuttu viisu Juhannus on meillä herttainen ja muitakin vastaavia. Ne kuuluivat aina juhlaan.

Suomen lippu oli tangossa, liehuikin, jos tuuli. Äiti oli tehnyt simaa, jolla skoolattiin. Jos tuuli kovasti ja tuli uhkasi tulla suoraan mökkiä kohti, käytiin aina myös keskustelu siitä, kannattikoa kokkoa lainkaan sytyttää. Äiti epäröi, mutta aina se sytytettiin ja äiti kävi vielä keskiyölläkin katsomassa, että kokon jäänteet olivat varmasti sammuneina kalliolla; vettä valeltiin hiilien päälle kauan.

Kuumuus ja vesi saivat kalliosta iertoamaan ohuita leipäkiviä, joilla sitten leipiä heiteltiin veteen. Vain kerran tuli levisi tuulen mukana niin, että ulottui läheisiin kalliomäntyihin ja kärvensi niiden latvoja. Siinä onneksemme kaikki. Yhä lienee pikkuinen punamullattu mökki luodolla, vaikka en enää sitä näekään.

Siihen ohjelma loppui, mútta kun sitten olin jo murrosiässä, juhla jatkui takasaaressa, jossa veljeni grillasi minullekin makkaraa ja joi siinä sivussa olutta ja muutakin; se tapahtui äidiltä salassa. Hän oli silloin jo perheellinen, kolmen lapsen isä, mutta äidin edessä silti aina nöyrä. Kiltti hyvä rehti mies, jonka kanssa sitten lauloimme hänen huvilansa kuistilla monta monta laulua. Joskus hän säesti kitaralla, mutta sitten aina haitarilla.

Mitä me lauloimme. Aina meille tuttuja sävelmiä kuten Petsamoa (On rakkaus Petsamossa niin sangen ihanaa, petsamolainen lempii laihaa ja lihavaa) ja Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa. Pikajuna Meksikon oli myös suosiossa. Meitä komppasi luonto, kohisevat haapapuut ja jos oli tyyntä, ulappa kaikui ja mantereen huvilasukkaat sanoivat: ”Taas ne Mäkelän veljekset laulavat.”

Kun se ilo oli ohi ja Juha meni nukkumaan tai jatkoi juhannusta Jenny-vaimonsa ja perheensä kanssa, en itse mennyt vielä maate keskisaaren aittaani. Jos oli tyyntä, otin salaa siskoni kanootin, jota hän varjeli kuin silmäteräänsä. Mutta sisko nukkui ja oli juhannusyö. Meloin ensin Leijonasalmeen, jossa valtaisa Leijonakivi odotti minua. Se oli siirtolohkare joka aikojen alussa oli jääkaudelta jäänyt järveen Pikkusiian saaren rannalle. Leijona katseli hiljaa kun meloin sen ohitse. Ja sen jälkeen Isonsiian ohi mennessäni aukeni ulappa ja sen keskellä Karvakari.

Oli keskiyö, hitaasti alkoi aamu sarastaa. Tyyni järvi keräsi kaikki äänet. joita ei paljon vielä silloin ollut. Tunsimme lähes kaikki järvellä liikkuvat, heidän soutu- ja moottoriveneensä, ne moottorien äänestäkin. Minimaalinen Karvakari, jonka rskenus lähes täytti, nukkui. Sen juhannus oli jo ohi.

Käänsin kohti Nuorrosta, mutta en mennyt Sahrakorville, koska juhannuksen ei saanut mennä vieraisille, äiti kun kielsi, vaan jatkoin kohti Ahosaarta, Wuolijokien ja Leinon saarta, jollaiseksi se meille oli jäänyt. ”Mitä kerrotte Kukkian kultaiset laineet?/ Me hautaamme matkaamme muistot ja maineet.” Leino oli jo silloin suosikki perheessämme, tämän saaren ja varsinkin kainuulaisuuden tähden, olihan äiti Kajaanista ja ylpeä siitä.  Hän oli lapsena Leinolle niiannutkin. Ja minä taas näin pienenä Sulo Wuolijoen, sokean avuttoman vanhuksen Vekunan saaressaan.

Ahosaaressa ei ollut ketään, ruohoinen kaunis kukkula vain. Vasta myöhemmin sinnekin rakennettiin uusi huvila vanhan jo kadonneen tilalle. Hiljainen oli Kukkia. Jossain rannalla Holmuskan lähellä paloi vielä pienen pieni nuotio, jonkin kokon jäänteet. Aamu alkoi jo sarastaa.

Tyyni järvi, kuikkien jatkuvat huudot, lokit jotka lensivät kuin aaveet, usva joka alkoi nousta auringon mukana. Järven pinnalle kohosi myös pientä viriä, sillä aina aamuisin heräsi tuuli.

Tuli kylmä. Eikä siinä enää mitään. Yksin olin ja yksin jäisin aina, mietin siinä. Siltä tuntui. Mitä elämällä oli annettavaa minulle, tuskin mitään. Palasin kotisaareen, kiskoin kanootin ylös ja laitoin sen täsmälleen samaan paikkaan, jotta siskoni ei huomaisi että sitä oli käytetty. Ja sitten menin aittaan nukkumaan. Unen tuloa ei tarvinnut kauan odottaa.

Tästä kaikesta on jo ainakin 60 vuotta. Joskus silloin koin juhannuksen Kukkialla viimeisen kerran.

Puhuin siskoni kanssa siitä mitä ja millaista oli ennen ollut hänelle ikuisesti rakkaalla saarella ja Anja kuunteli, vastaili ja kyseli; eli vanhan juhannuksemme mukana hetken. Kaiken aikaa hän etsi sanoja, mutta sitten vaikeni kasvoillaan alakuloinen ilme. Tajusin, mitä hän ajatteli, sitä että tuo kaikki oli ohi, peruuttamattomasti, kuten kohta kaikki muukin.

 – Kaiho, sanoin vain ja siskoni nyökkäsi surullisin silmin. Eikä siinä mitään muuta enää puhuttu. Vaikka juhannus oli vasta edessä, me olimme sen nyt jo kokeneet. Kuten hän kymmenet kerrat silloin ennen. Ja aina samoin.

Kun lähdin taputin Anjaa olalle ja selkään, vaikka emme me Mäkelät niin tehneet, emme halailleetkaan, vaikka kun olin tullut, sisko oli ojentanut kätensä ja huutanut ilosta. Mutta eleet jäivät siihen. Ja nyt näin vain hänen alakulonsa, turha oli sanoa mitään sen kummempaa. Elämä oli eletty, hänellä jo lähes loppuun. Loppua lähestyin minäkin, kuten toki kaikki ihmiset maan päällä.

Silti edessä oli juhannus, jonka siskonikin muisti. Ja nyt se jo on, odotettu juhannusaatto, joka tosin on itse asiassa vasta parin päivän päästä seisauksen jälkeen. Mutta onko sillä väliä. Kaikki on sittenkin suunnilleen oikein.

Onko juhannuksemme herttainen ja onko tähtitaivas sininen, sen näen ehkä illlalla, saunan pehmentämänä. Tuota laulua me tosiaankin aina ennen lauloimme juuri kun kokko sytytettiin. ”Kipinästä tuli syttyvi”, sanoi vanha kalevalainen sananlasku.ja aina kokko syttyi. Leino taas kirjoitti näin: ”Itse iskin piistä tulta,/ sytyin hehkuin tuokion,/ paloi paras laulu multa,/ tässä tuhka tumma on.”

Se oli silloin, mutta nyt on nyt. Uusi juhannus, uudet tuulet, uusi vihta joka tuoksuu, uusi maailma uusine ihmisineen. Aina on lupa olla myös optimisti ja odottaa jopa sitä, että kaikessa voi väliin olla myös onnellinen loppu..

(19.6.2026)