Termi tuhatmieli taitaa olla Hannu Salakan runosta. Tuo lahjakkuus kirjoitti kuin satakieli itsekin, vaistonsa varassa, ja lauloi välillä niin, että sydämeen koski. Kuten koski myös hänen sydämeensä. Elämä antoi alkuun kaikkea, ensin valoa, sitten usein myös pimeyttä, kunnes hiljeni. Ja kävi tietenkin niin, että miehen pimeys lopulta myös otti ja vei mukanaan. Eikä runoilija vastustellut. Hän jos kuka tiesi, mitä ja miksi niin tapahtui.

Satakieli tuo aina mieleeni runouden ja tuon nimenomaisen runoilijan. Jos Salakka olisi kirjoittanut englanniksi, hän olisi ollut ja yhä olisi tunnettu ja kuuluisa; nyt hän on tässä maassa edelleen vain harvojen lukema. Mutta onko sillä merkitystä, ainakaan vainajalle itselleen ei enää, jos oli ennenkään. Määrä ei tuo eikä luo laatua. Hän lauloi ja minä yhtenä joukosta kuuntelin. Kuten kuuntelen nyt pihallamme tai ainakin heti sen läheisyydessä pesivän satamielen ääntä.

Talvet satakieli viettää tropiikissa, Afrikassa; lyhyt sen muuttomatka siis ei ole. Outoa on se, että tämä laji ei ole taantunut monen muun kaltaisensa lailla; pareja on maassamme yleensä parikymmentätuhatta. Satakieli on aina ollut kuin huomaamaton piilottelija, jopa yömuuttaja, eikä se halua koreilla saati pokkailla lavalla yleisöltään kiitosta hakien. Se on vain, pesii, ja elää vanhanaikaista elämäänsä: naaras hautoo ja koiras laulaa. Ja sitten ennen kylmiä hallaöitä ja hyönteiskatoa se katoaa itsekin taas ja vie kulloisenkin poikasparven mukanaan. Afrikassa satakieli on sitten kaiketi hiljaa. Mutta ainakin täällä me voimme kuulla sen laulun.

Kylässämme, sen metsissä on aina asunut satakieliä, mutta useimmiten ne ovat majailleet tuolla jokilaaksossa, alapellon kupeen ikivanhassa haavikossa tai toisessa suuremmassa haapapuiden valtakunnassa, joka sijaitsee tuolla joen väärällä puolella. Haavikkoon satakieli joka tapauksessa todella sopii. Olihan Haavikkokin varsinainen runoilija, yhä on; hänen nuoruudenrunonsa elävät ja laulavat. Tuntuu, etteivät nekään lopeta koskaan.

Nyt ollaan kuitenkin vasta kesäkuun lalussa eikä kaikissa haavoissa vieläkään ole kunnolla lehtiä. Siksikö tämänvuotinen satakielemme, ehkä se sama silti, on siirtynyt mäen päälle laulamaan. Rinteessä puskia ja ryteikköä riittää. Kaikenlaisesta suojasta se lajitovereineen pitää. Koska satakieli pesii maassa, se löytänee juuri rinteestämme pesälleen sopivan paikan?

Luin vastikään, että pesää valitessaan satakieli suosii nokkosta. Sitäkin kasvaa täällä laajoina esiintyminä. Pesä on rakennettu  ja vuorattu hyvin, poikasille sopivaksi, vuorauksena vaikkapa jouhet ja kuivat heinät. Hajuheinätkin?

Ihmisen silmää satakieli välttelee, mikä onnistuu, koska se on pieni ja hyvinkin vaatimattoman näköinen; ei mikään frakkipukuinen Beniamino Gigli. Piiloutuja siis, paitsi laulaessaan, varsinkin jos se laulaa kilpaa lajitoverinsa kanssa. Silloin se saattaa unohtaa kaiken muun ja antaa laulunsa tulla. Siinä on sitten kuulijalla kunnon kaksoiskonsertto, parasta lintujen sibeliusta. Kerran vain olen tällaista kilpalaulantaa kuunnellut. Ei unohdu.

Tämä nykyinen satakielemme, vaatimattomasti pukeutunut arkiherra siis, on viritellyt ääntään jo monena päivänä. Sen alkutahdit tuntee, eikä se ole muuhun vielä ryhtynyt. Ensin Plink plink plink, ja sitten Sdräk sdräk sdräk. Kuuluvasti, toistuvasti, kauniisti ja kaíkuvasti.

Vielä eiliseen mennessä tuo näppäily on tuntunut riittävän, pelkkä pieni ilmoitus: juuri tämä paikka on minun reviirini. Pysykää muut poissa, olkaat niin hyvät ja hövelöt.

Hövelö viittaa tietenkin Leinoon ja Manniseen, Kangasniemeen ja Puulaan. Sopii enemmän kuin hyvin. Höveliä on, nokturno soi.

Satakielen pelkkä selkeä ja yksinkertainen ilmoitus on jo kuin käsky, mutta se koskee vain lajitovereita, joiden toivotaan pysyvän poissa. Muille lajeille ei satakieli näemmä voi mitään. Ja se on hyvä, sillä ääniä kevätkesän maailmaan mahtuu. Mustarastas pesii jopa talossamme, lehtokerttu laulaa koivikossa sydämensä kyllyydestä. Jokainen esiintyjä kertoo vain reviiristään, mikä ilmoitus näkyy tarkoitetun samaan sukuun kuuluville. Muista ei niin väliä, olkoot toiset linnut vaikka kuulijoita ihmisten lailla.

Kuulija olen ja sen ilolla hyväksyn ja tunnustan. Ja eilen, aivan illansuussa sain sitten kuulla, miten paikallisen giglin ääni oli viimein löytynyt. Oma satakielemme puhkesi lauluun.

Se ei enää ollut vain kokeilua, äänen ja sen korkeuden etsimistä ja ilmoittamista, vaan todellista laulua, käsittämätöntä ja maagista.

Menin ulos. Seisoin portailla hievahtamatta ja kuuntelin kuin silloin nuorena Yliopistolla Radion sinfoniaorkesteria. Tämä lintu oli itse kuin koko orkesteri, se toisteli kaikkia ääniä noin vain taivaallisista maallisiin kuin itsekään tietämättä miksi ja miten. Milloin oli sopraano, vai pitäisikö sanoa kontratenori, milloin basso, jossa lievä vivahdus myös alttoa. Oliko se sittenkin kuin Yma Sumac, jos joku vielä muistaa hänet ja hänen tapansa laulaa. Ei edes sukupuolta, vaan ääntä. Kiri Te Kanawa ja Fjodor Shaljapin yhtenä persoonana.

Satakielemme laulua koko luonto säesti, vaikkei tuullut. Sen tunsi vain. Koko vihreä maailma liukui samalla tavalla soimalla lävitseni ja sai minutkin siten osaksi kaikkea luomista. Ja siinä minä silti seisoin omana itsenäni, vaikka olin aivan liikumatta kuin kunniavartiossa. Olin ja ajattelin: jos maailma on tällainen, ei täällä ole edes kuolemaa, jumalaista elämää ja tätä, sen satunnaisen satumaista onnea vain.

(9.6.2026)