Äiti on perheen keskeisin osa, varsinkin mitä lapsen elämän alkuun tulee. Juuri hän on synnyttäjä, sen kautta myös myyttinen Äiti Maa, ja äitiin kohdistuu lapsen ensimmäinen toivo ja rakkauskin, vastasyntyneen ja hänen synnyttäjänsä suhde. Se on ollut totta vuosituhannet, kymmenetkin tuhannet, kun ihmiskunta on pitkällä matkallaan noussut pimeydestä kohti valoa, toki selvästikään valoon vielä pääsemättä. Pilkahduksia ja enteitä siitä voimme kyllä yhä nähdä maailman sekasorron keskelläkin.

Äidin ja lapsen suhdetta voisi kuvata vaikka Paavolan tammella. Tuo sitkeä puu on kasvanut Lohjansaaren kalliolle, levittänyt siitä juurensa kohti multaa, ja kasvaa yhä. Sillä on ikää vähintään 300 vuotta, luultavasti paljon enemmän. Sitkeys on myös yksi äitiyden ominaisuus rakkauden ja suojelunhalun ohella.

Äiti on sitten itsekin rakkauden kohde, hoitaja, huoltaja, kasvattajakin. Ja kun ensi kuukausista päästään, myös isä tulee kuvaan, antaa toisen mallin maailman ryteikön läpi johtavalle polulle, kuin kainalosauvaksi.

Kun lapsi kasvaa, kainalosauvat heitetään usein pois. Mutta jos suhde on ollut hyvä, muisto jää ja suhde jatkuukin. Niin isään kuin äitiin. Ja varsinkin äitiin.

Lauri Viidan runo Alfhild kuvaa tätä hyvin:

  ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät.

    Heille on annettu voima ja valta

    kohota unessa pilvien alta

    ja katsella korkeammalta.

    Alfhild, hän joka synnytti minut,

    jo joka yö sinne purjehtinut,

    missä nyt Eemeli tullen ja mennen

    murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.

    Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa,

    isä ja äiti, peräkanaa.”

Tässä runon alkua, sitten seuraa Viidalle rakasta Pispalaa ja sen arkea ja lopuksi loppuhenkäys, se Viidan toisen runon perhonen, joka lensi, kehoitus ja vakuutus meille kaikille synkistelijöille:

   ”Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,

      oi lapseni, rakastakaa!”

Äidin rakkaus on suurta, sanotaan ja usein onkin. Se voi synnyttää myös uutta rakkautta, jota maailma on usein vailla. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Koska olin se, joka isästä jäi, kun hän synnyttyäni lähti ja jätti taakseen paitsi minut ja äidin myös kaksi muuta murrosikäistä lastaan, äidin rakkaus kiinnittyi nimenomaan minuun, pahnanpohjimmaiseen ja skrapabullaan. Näin kävi vain, ja jos ei veljeni niin kyllä minua 13 vuotta vanhemman siskoni murheeksi; olihan se nimenomaan häneltä pois.

Veli karkasi jo varhain kotoa, aloitti kaksikin kertaa oman elämän, kun taas sisko jäi ja joutui tavallaan äidin työrukkaseksi, josta asemasta lähti elämään omaa elämäänsä aivan liian myöhään. Ja vaikka äiti yritti, siskoni tunsi, ettei siinä ollut rakkautta; yritystä vain. Minä itse olin siihen syytön, vaikka sain senkin, mikä olisi hänelle kuulunut.

Murrosiässä minun oli joka tapauksessa pakko kääntyä äitiäni vastaan. Muuten en tässä olisi. Se murehdutti äitiä, mutta sille en voinut mitään. Joko minun oma elämäni tai sitten ei mitään!

Pakko oli pitää kiinni itsestä. Koko loppuelämänsä tunsin ja tiesin silti äidin rakkauden, jota torjuin. Äiti ei minua ymmärtänyt, ei valintojani, töitäni, kirjojani, mitään niistä, mutta yritti ymmärtää. Ja kun kävin hänen luonaan aina joskus, hän katseli minua varoen ja kysyi sitten arasti: – Miten sinä pärjäät? Ja kun vakuutin pärjääväni, olihan minulla hyvä virka Otavassa, hän ei kuitenkaan uskonut, vaan kun tein lähtöä, hän meni aina makuuhuoneeseensa, etsi sieltä jotain ja tuli sitten takaisin kädessään ruttuinen kaksikymppinen, sen ajan seteli, markkoja siis.

Seteli oli ele, joka kertoo yhä paljon suhteestamme. Hänellä oli juuri ja juuri rahaa, minulla taas raha silloin riitti, mutta otin sen minkä hän antoi, koska sen antoi äidin rakkaus ja hän olisi vielä enemmän murehtinut minua, jos olisin ollut ottamatta.

Tuhlasin rahan aina taksiin bussilla ajamisen sijasta, niin vain kävi, mutta en kadu sitä. Kirjoitin äidistäni runojakin sitten ja jossain kokoelmassa ne yhä ovat. Ihan kelvollisia, mutta ei Alfildeja siltikään. Levätkööt runot rauhassa, kuten äitini lepää nytkin Hietaniemen hautuumaalla. Se on tehty, mikä on voitu eikä kuollut tiedä tämän hetken maailmasta, minun elämästäni niin mitään, ei ainakaan enää murehdi.

Minä itse taas voin yhä ajatella häntä. Kuolemasta alkaa olla 35 vuotta. Kuvasta on tullut tyyni ja hiljainen. Mennyt on eletty ja sovitettu, luulen. Äiti elää sellaisena kuin oli. Omalle taustalleen, kajaanilaiselle suurelle laestadiusperheelle, hänen oli vaikea voida mitään varsinkaan tuon ajan ja sota-ajan jälkeisissä olosuhteissa. Silloin oli otettava se, mitä sai, muuta ei kerta kaikkiaan ollut. Pulaa oli kaikesta ja usein jopa tunteista. Minulla ei ollut valittamista, sain enemmän kuin ansaitsin.

Nyt on äitienpäivä taas. Kello on vasta puoli viisi aamulla, taivas on kuitenkin puhdas ja jo valoa täynnä. Ulkona kaikki vihertää, joskaan ei vielä niin runsaasti kuin joskus keväällä, sillä kuivuus vaivaa. Kukkiakin on jo. Sakura kukkii.

Luumupuu, arka kuten aina.

Pikkusydämet kukkivat nekin päivän kunniaksi.

Ja alarinteen villinarsissit. Lisää kukkia äideille!

Talvi oli vähäluminen, mikä korvautui ikävä kyllä hyytävällä kylmyydellä. Siinä tulevaisuutemme ennuste: kireät pakkastalvet, kuumat kesät. Jos saisi valita, ottaisin tuon jopa toisinpäin. Lauhat talvet ja viileät kesätkin tuntuisivat yhtä kaikki paremmilta. Ääri-ilmiöt eivät missään muodossa sovi maahamme. Lause, jota en ajatellut sanoa, mutta jonka kirjoitin.

Millainen tästä päivästä on tuleva, en tiedä, mutta sen tiedän millainen eilinen oli. Kävimme A:n kanssa ensin Riihimäen lasimuseossa, jossa on aina pysyvän suomalaisen käyttölasin näyttely. Hieno museo.

Nyt siellä oli myös suuri katselmus Timo Sarpanevan työstä ja sen tuloksista nimeltä Kupla – lasiin vangittu. Sarpanevan syntymästä tulee lokakuun lopulla kuluneeksi sata vuotta.

Tuo mies oli tutuhko näky Lauttasaaressa, jossa asuin vuodesta 1975 pitkään melko lähellä häntä. Talonsa on siellä yhä. Jo aikanaan pidin hänen muotokielestään, mutta itse asiassa vasta tämä näyttely kertoi siitä tavalla, joka vaikutti.

Sarpaneva ei tehnyt käyttölasia, niin kuin useimmat suurista nimistämme, vaan taidetta, jonka välineenä lasi ja sen kaikki mahdollisuudet olivat.

Kyllä niitä näkyy riittäneen. Eikä vain muoto, vaan myös värit.

Yksikään valokuva ei tee oikeutta hänelle. Teokset oli näyttelyssä asteltu vitriineihin tavalla, jossa valo tuli alta ja sai esineet hehkumaan.

Jotain samaa kuin Brancusissa Sarpanevan muotokielessä on. Ja jotain myös Henry Mooresta. Mutta aivan omanlaisena ja uniikki hän silti on.

Riihimäen jälkeen kävimme vielä Riitta ja Olli Jalosen luona Hämeenlinnassa. Hyvä rauhan ja ystävyyden päivä. Jaloset olen tuntenut vuodesta 1978 alkaen, ensin vain hieman, sitten jo vuosi vuodelta paremmin.

Muistan heidän uriensa alut ja jokaisen kirjankin. Yhä mennään eteenpäin. Ollin kirja Puhdas viiruinen elämä (Otava, 2026) tuli jo, on luettu ja hyväksi havaittu.

Riitan úusin eli Henkivakuutus ilmestyy Tammelta heinäkuussa. Molemmat kirjoittavat niin, että tiedän jo etukäteen sen, että heidän kirjojaan on aina ilo lukea.

Näin elämä jatkuu. Kiitos kaikesta jo nyt. Kuvassa seisomme Ahveniston uimajärven laiturilla. Kun kuvassa on monta ihmistä, aina vähintäänkin yksi onnistuu pitämään joko silmiään kiinni tai muuten vain kääntämään päätään tai olemaan kuin yrmy kuten vahingossa minä. Mutta tärkeintä ei ollutkaan lopputulos, vaan tarkoitus. Tässä olemme me, yhä vain, ja toivon mukaan tulemme vielä kauan olemaan.

Hyvää äitienpäivää sinne. Ja samaa aivan kaikille. Jokaisella meistä on äitinsä ollut.

(10.5.2026)