Suomen lippu täytti pari päivää sitten 100 vuottaan. ”Siniristilippumme, sulle käsin vannomme, sydämin:”, niin lauloin myös minä ennen. Mitäpä ei 50-luvulla koulussa ja sitten 60-luvun alussa Opettajakorkeakoulussa olisi oppinut. Komea lippu onkin, yksinkertaisen selkeä ja kaunis. Mutta kuinka moni yhtyy enää Koskenniemen runon alkusäkeistön loppuun: ”Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.”

Suomen lippu ei vaikuta kovin suomalaiselta innovaatiolta. Kun Pietarin ortodoksikirkoissa käyn, näen usein Pyhän Nikolain (Joulupukin) ikoneita. Hänellä ja joskus muillakin pyhillä voi olla kauluksessaan ihan selkeästi Suomen lippuja.

Ikonit ovat paljon vanhempia kuin Suomen itsenäisyys. Venäjältä lipun malli onkin peräisin. Venäjän Wikipediasta löytää myös Andrejevskin lipun, jossa risti on vedetty kulmasta kulmaan. Se on kuin Skotlannin lipun nurinkurinen tai sanotaanko puhtaampi versio.

Andrejevskin lippu toimii nykyään taas Venäjän Federaation laivaston lippuna, aivan kuten jo muinoin tsaarienkin aikaan. Toisen teorian mukaan (Klinge, muistaakseni) Suomen lipun mallina oli Pietarilaisen pursiseuran lippu. Sen lipun täytynee kuitenkin myös perustua Andrejevskin lippuun.

Kuka sitten oli tämä lipulle nimen antanut Andrei, suomeksi Andreas. Hän oli Jeesuksen apostoli, ensimmäinen apostoliksi tullut; apostoli Pietarin veli, kalastaja veljensä tavoin. Legendan mukaan hän vieraili myös silloisella Venäjällä. Kaunis legenda ja ilmeisen mahdoton. Mutta sellaisia legendat ovat. Ehkä Andreaksen alkuperäinen ammatti on liittänyt hänet laivastoon, joka kyllä pyytää aivan muuta kuin kaloja.

Meillä on lippumme ja ainakin liputuspäivämme, joita tuntuu yhä vain tulevan lisää. Valtion virastoissa liput liehuvat, kylässämmekin liputetaan juhlapäivinä lähes joka talossa. Lippu oli minullakin ennen, mutta kun puinen tanko katkesi, kiinnitin sen rautaiseen jalustaan satelliittiantennin. Silloinen Suomen lippu on edelleen kaapissa, kauniisti viikattuna. Jotta en saisi asiasta huonoa omatuntoa, on makuuhuoneessa kaksikin Suomen pienoislippua, joita ei koskaan vedetä tangosta pois. Toisen vieressä on myös vastaavankokoinen Venäjän lippu, alkuun vaimoni kunniaksi ja nyt muistoksi.

Lippujen merkitys ei näytä vähentyneen. Monet poliittiset liikkeet omivat lippuja tarkoituksiinsa, tätä tekee erityisesti äärikoikeisto. Siinä ei ole mitään ylevää. Tuntuu kuin lipulta vietäisiin silloin lopullisesti pois se kansakuntaa yhdistävä tarkoitus, mikä lipulla on alunperin ollut.

Aivan kaikkeen ei lippua sentään ole vielä voinut käyttää. Mutta lähes kaikkeen. Erityistä huvia minulle tuottavat erilaisten urheilukisojen katsojat, jotka jännittävät maansa puolesta. Heidän kasvojaan koristavat usein ennen kisaa poskille maalatut liput. Kansallistuntoa siis löytyy, vieläpä runsain mitoin?

Suomen lippua on nykyään jo paljonkin käytetty tähän tarkoitukseen. Joskus penkkiurheilijan kasvot on maalattu suureksi lipuksi. Mitä mahtaisi Koskenniemi siitä sanoa. Tai siitä että katsojan päässä on lippua imitoiva peruukki. Niitäkin myydään vaikkapa internetin kautta. Ainakaan minä itse en voi silloin ajatella kovin vakavasti Koskenniemen lippulaulun seuraavan säkeistön sanoja: ”Sinä hulmullas mielemme nostat ja kotimme korotat.”

(31.5.2018)