Vappu on juhlista jaloin. Vappu on amatöörien juhla.

Kaksi lausetta ja kaksi mielipidettä. Kumpi pitää paikkansa. Vai eikö kumpikaan?

Vapun vietto on Suomessa ollut monenlaista. Ensinnä se on pitkään ollut työläisten juhla. Muistan 1940- ja 1950 luvun kommunistien valtaiset ihmisrivistöt punaisine lippuineen Hakaniemen torilla. Siitä marssi aina alkoi, kunnes se kulki presidentin palatsin ohi ja valui Espaa pitkin. Vakaa oli marssijoiden askel, vakavia, uhkaaviakin olivat usein ilmeet. Ja punaisia lippuja oli sadoittain, osasto osaston perään.

Tätä suurta marssia jatkui vuosikymmeniä, niinkin, että 1970-luvun alkupuolella olin Espalla ihan vasiten katsomassa sitä. Taiteilijaryhmä Kiilan lippua kantoi ystäväni Alpo Ruuth, saman Kallion samanikäinen kundi, pystypää Alpi, mainio kirjailija. Hän näki minut ja huuteli mukaan marssiin. Heilautin kättä, hymyilin enkä mennyt. Henkeni marssi ehkä mukana, mutta ruumis seisoi ja toljotti.

   

Vuosi vuodelta tuo kulkue kuitenkin lyheni. Mahtaako Hakaniemen torilta lähteä marssiin enää kukaan. Demarit olivat jo aikaa luopuneet marssista, koska kommunistit hyljeksivät heitä ja demarit kokoontuivat siksi Mäntymäelle. Puiden varjossa ei vähäinen osanottajamäärä tuntunut niin vähäiseltä.

 

Luin kuitenkin että vasemmistolla on nyt ihan yhteinen vapputilaisuus Kansalaistorilla. Mahtavatko olla sovussa eli yhdistääkö vallan ja sen vaihdon halu ja kaipuu edes hetkeksi molemmat. Samoista äänestäjistä siellä silti kilpaillaan. Kaiketi kumpikin puolue pitää puheita, kaiketi joku yhä marssii jonnekin, jos ei sinne niin ainakin sieltä pois, ja monet myös kodista kapakkaan. Onhan vappu ja vappuna pitää myös iloita ja antaa leivosten lyödä leikiksi ilmassa. Ja lopulta sitten ihan maassakin.

Ylioppilaitten kevätjuhla taas oli aina ennen Flooran eli Kukan päivänä 13.5., kunnes nuo juhlamenot siirrettiin vapuksi. Kävi niin kuin monessa uskonnossa; esimerkiksi kristinusko omi vanhat pakanalliset juhlapäivät. Vapusta haluttiinkin tehdä tuon koulutetun eli ns. paremman kansanosan mielenosoitus, jossa valkolakkien marssi päättyi Hietaniemen sankarihaudoille sodan uhrien muistoksi. Ja sitten joku puhui ja sitten kansa taas hajaantui. Kuka minnekin.

Manta sai lakin, aina on saanut. Havis Amanda, Ville Vallgrenin veistos Meren rakastettu. Kovasti sitä on jo suojeltu ja hengissä tuo patsas vieläkin ihme kyllä on.

Kolmas ja suurin kansanosa tekee kuitenkin aina mitä tekee; syöpi, juopi ja oksentaa, kuten tuo yksi hokema pennin saaneesta maalarista kuuluu. Sama tapahtunee myös Kaivarissa eli Kaivopuistossa, jossa valkolakkiset ja muutkin syövät säällä kuin säällä urheasti omia antimiaan picknickiään viettäen ja kuplivaa juoden. Kun seuraava päivä koittaa, on kuvaajilla taas työtä, kun siellä näppäillään todisteita siitä, miten maailmassa on ollut paskahanhiakin pahempia roskaajia. Ja totta: sika on siisti eläin vappuihmisen rinnalla. Parempi olla noita kuvia näyttämättä.

Mutta eihän se merkitse mitään, kai, ajatellaan. Meillä on vappu vain kerran vuodessa, kevään tulon juhla, maamme ainoa karnevaalipäivä. Pitäkäämme siitä vain sinnikkäästi kiinni, olkaamme kuin kiekkosankarit, jotka kultaa voitettuaan seisoivat päissään lentokoneen rappusilla, jollain paitakin housujen päällä roikkuen. Vaan mitäs. Voittaa voi suomalainen vain kerran. Tärkeintä on voitto, eivät tavat, he tuntuivat huutelevan. Sanoja en kuitenkaan ehkä onnekseni kuullut. Ainakaan niitä ei lehdissä näkynyt.

Oma vappuni oli lapsena yksinkertainen. Tärkein oli se, että vapun takia sain aina vaihtaa talvikengät kumitossuihin. Kuinka kevyttä oli silloin juokseminenkin, kaikki liikunta. Jos rahaa oli, sain myös markkinapallon kuminauhoineen. Sen sisus oli sahajauhoja kuten monen poliitikon pää. Pallo oli pakollinen, koska samaisilla palloilla me sitten pommitimme toisiamme. Kuminauha vetäisi oman pallon aina takaisin käteen.

Markkinapallot, samoin kuin joskus jopa satakielipillit, ostettiin Hakaniemen torilta ja katsottiin samalla ihmisten valmistautumista marssiin. Ja jos äidiltä liikeni vielä rahaa, oli vappuun kuuluva ilmapallo hieno lisä.

Sain kerran jopa teekkaripallon, joka oli suurin ja kaunein ja juoksin se kädessä pihalle ylvästelemään.

Ylvästelystä saa aina maksaa. Porttikongin keskellä Kallion silloisessa kotitalossamme oli ja yhä on iso konki ylöspäin, asunnoille tarkoitettu valoaukko. Juuri sen kohdalla kompastuin, pallo pääsi käsistä ja nousi nopeasti taivaisiin, katosi tuulen mukana Viroa kohti. En itkenyt, mutta turha sanoakin, että se vappu oli siinä.

 Näyn muistan vieläkin. Nopea oli teekkaripallon nousu vapauteen!

Voi minua. Ihminen ei saisi kiinnittää sydäntään maalliseen, opin paljon myöhemmin. Sekin oppi on tullut monen pettymyksen kautta.

Koko elämäni on täynnä muistojen sirpaleita ja outoa kyllä ne kaikki ovat pysyneet, vaikka vuosien myötä olisi mitä tahansa uutta tapahtunut. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä elävämmäksi muuttuu taas lapsuus, muistot jotka eivät sitten millään haalistu. Ensimmäiset jäävät lopulta viimeisiksi?

Muistan yhden vapun jolloin hortoilin päättömästi jossain Bulevardin alkupäässä. Ajokatua pitkin kulki äänekäs ihmisjoukko joka täytti sen koko leveydeltä, he etenivät reipasta käsikynkkää ja huusivat: ”Ei väistytä, ei väistytä.” Ja sitten joku lisäsi aina välillä huutaen: ”Koirillakin on vappu1”     

Ajattelin silloin, että kunpa voisin olla samanlainen kuin he. Mutta tiesin kyllä, että en ollut, enkä sellaiseksi tulisikaan. Jokainen meistä on lopulta aina vain itsensä kaltainen.

Turha siis edes yrittää tehdä minusta juhlijaa. En kyllä enää haluakaan. Mieluummin olen täällä maalla kuin kaupungin humussa. Katson luontoa ja kuuntelen tuulen huminaa, tulen ääntä salin uunissa, jossa vielä ehkä viimeisen kerran tänä keväänä poltan puita. Olen ja ihmettelen vain. Ja samaa tehnee A. joka juuri nyt lukee ja lukee. Ja silti täälläkin on jo vappu, ensin oli vapun aatto ja sitten kohta jo kirkas päivä.

Eipä muuta kuin skål vain sille. Mukissa on kahvia, lasissa kotisimaa. Ehkäpä yksi hillomunkki sen kyytipoikana tai puolet munkista. Ja sen myötä seurannee myöhemmin toinen skoolaus. – Jumalan terve, Ishtan ishtan, sanon. Niin tuo maljoja nostelevan väen toivotus unkariksi kuuluu, jos Bela Jaworskyn kauan sitten antama opetus edelleen pitää paikkansa.

(1.5.2026)