Matkalta palaaminen ei ole ollut koskaan paha elämys, päinvastoin. Kauan sitten kun tulin Frankfurtin kirjamessuilta, olin niin kypsä siihen hulabaloon, että suutelin Seutulan lentokenttää, ennen kuin nousin bussiin. Olin kotona ja kaikki hoituisi taas tavalla, josta pidin. Kirjallisuus ei ollut pelkkää bisnestä, ei silloin eikä edes nyt. Tai ei sen ainakaan pitäisi olla.

Poissa hyvä, kotona paras, siinä resepti. Olen jo pitkään ymmärtänyt, ettei minusta ole muualla asujaksi. Täällä synnyin, täällä elin ja tänne kaiketi myös kuolen.

Matka kirvoitti taas ajatuksia siitä, kuka olen, mikä olen ja missä olen. Ja mikä on minun kotimaani.

Tässä niitä satunnainen joukkio:

Kotimaa on siellä, missä koti on, synnyinmaa taas siellä mihin synnyt. Mutta entä isänmaa, missä se on. Onko se jo muinaisten isien asuttama paikka, vaiko jokin tietty seutu tai sitten isompikin valtio, jonka kielen ja tavat tunnet ja jotka ovat istahtaneet sinuun salaa ja pysyvät sisälläsi lähtemättä silloinkin, kun olet vastaan kaikkea sitä mitä isäänmaasi kulloinenkin johto tekee ja päättää.

Kysymys on sanottu, vastauksia on lupa odottaa. Luulen, että juuri noin se voisi olla ainakin mitä itseeni tulee. Suomi on Suomi, vaikka sen voissa paistaisi, sanon nyt vanhaa hokemaa väännellen.

Ja totta. Minulle Suomi on monessa mielessä kaikkea: sekä synnyinmaa, kotimaa että isänmaa, jota yhdistää suomi, äidinkieli. Maailmassa jossa rajoja murretaan ja ihmisiä sorretaan, on paljon niitä, joilla näin ei voi enää olla. Jos meillä eivät asiat ole kunnossa, vielä huonommassa jamassa voidaan olla muualla. Kun näkee köyhyyden ja köyhän avuttomuuden, se koskee aina sydämeen.

Isänmaa voisi piillä myös hyvyydessä. Ja hyvyys kielessä.

Paljon hyvää suomea äitini puhuikin ja hänen suomensa opin. Isää ei ollut. Tämä lähti ja myi noin vain maansa, kuten voisi sanoa. Ei mies parka heti tiennyt, että hyppäsi vain ojasta allikkoon. Se koitui minun onnekseni. Elinikäinen torjunta ja halveksunta hänen alaisenaan olisivat tehneet minusta toisen ihmisen, mitä ilmeisimmin maattoman, minuuttoman, olemattoman. Siihen eli alistamiseen, tuo niin mainiona itseään pitävä isämme kaikkien lapsiensa suhteen jostain syystä aina pyrki.

Unohdan hänet, sillä isänmaani on toden totta juuri äidinkielessä. Vaikka tavallani osaan ja puhun ja luen monia kieliä, hallitsen edes jotenkin vain yhtä, tätä suomea, jonka jokaisen vivahteenkin joko tunnen tai haluan vielä oppia. Tie on loputon, mutta palkitsee joka askeleella.

Matka äidinkielen kanssa jatkuu niin kauan kuin täällä vielä olen. Englantia pyritään tekemään myös meidän maamme yleiskieleksi, mutta se on suuri virhe ja etenkin erhe. Englantia osaa puhua ja käyttää vain hyvin koulutettu englantilainen. Hyvää englantia siis. Poikkeuksiakin on kuten irlantilainen Brendan Behan joka selätti vaikeat lähtökohtansa (Borstal Boy), nousi omille jaloilleen ja imi kieltä itseensä kuin sieni vettä. Vesi vaihtui kuitenkin viinaan, mikä ei tiennyt hyvää.

Koulutetusta puheesta muistan aina Tridinadin miehen, kirjailija V. S. Naipaulin (1932 – 2018), jota hänen alkuvaiheissaan hieman tunsin. Myös tällä kirjailijalla oli kohtalonsa.

Vidiadhar eli Vidia oli muualta, hänen sukunsa alkuperä Intiasta, synnyinseutuna kaukainen saarivaltio Trinidad (Trinidad-Tobago), mutta miehen koti- ja isänmaa olivat kielessä. Virheetöntä Oxford-englantia Vidia puhuikin, vaikka opiskeli Oxfordissa vain vuoden. Mutta niin taitava ja hyvä hän oli, että oppi tai opetteli senkin tavan puhua yhtenä monien muiden kielenparsiensa joukossa.

Oxford jäi, koska Naipaul sai hermoromahduksen, matkusti Espanjaan ja tuhlasi siellä kaikki säästönsä. Mutta hän alkoi kirjoittaa. Se kannatti. Pitkä ura oli edessä myös lehtimiehenä isänsä tavoin; Naipaul matkusti paljon maailmalla, koska halusi nähdä. Kokemastaan hän kirjoitti kultivoituja matkakertomuksia, joita julkaistiin The New York Review of Booksissa. Tilasin vuosia tuota lehteä juuri hänen kirjoitustensa tähden. Vidia huomioitiin ja Sir Naipaul sai lopulta Nobelinkin ja kuoli.

Kunniaa siis tuli, mutta onnelliselta hän ei vaikuttanut koskaan. Hänen läpimurtoteoksensa In a Free State (1971), joka suomennettiin nimellä Vapaassa maassa, kertoo kyllä yhä hyvin selväsanaisesti miksi; kertoo sen monen eri tarinan avulla. Englannissa hän oli kaukaa Trinidadista tullut ja siten maan elämän muukalainen, mutta kieli oli myös hänen omaansa; juuri se eli ja kehittyi hänessä. Tuntuu, että vain se yhdisti häntä toisiin ihmisiin.

Äidinkieli, isänmaa. Eroja niiden välillä on ja tulee aina olemaan. Kun kotimaa on kielessä, muu ei koskaan taida olla oikein mahdollistakaan.

Moni on silti kieltä yrittänyt vaihtaa ja jotkut ovat onnistuneet. Joseph Conrad oli puolalainen, josta kuitenkin tuli täysin englanninkielinen kirjailija. Heart of Darkness – Pimeyden sydän! Naipaulia on verrattu juuri häneen. Samuel Beckett oppi täydellisesti ranskaa, asui Pariisissa, mutta pysyi sisimmässään Trinity Collegen poikana, aitona Dublinin irlantilaisena, vaikka kirjoitti näytelmiään myös ranskaksi.

Nobelisti hänkin. Josif Brodski taas hallitsi venäjän paremmin kuin kukaan aikalaisensa (hän ehti tosin tuntea Anna Ahmatovan ennen tämän kuolemaa), karkoitettiin Neuvostoliitosta ja kirjoitti lopulta englanniksi nimellä Joseph Brodsky.

Myös Brodsky sai Nobelin, mutta amerikkalaista hänestä ei tullut, vaan laillaan maaton. Veden peilit vetivät hänet Venetsiaan ja sinne hänet myös on haudattu. Miksi? Vastaus on yksinkertainen. Pietari, kotikaupunki oli kanaalien halkoma ja niin oli Venetsiakin. Siinä yksinkertainen syy asua siellä. Synnyinmaa ei unohtunut, isänmaata ei ollut ja kotimaa pysyi kielessä. Se oli ja säilyi venäjänä, vaikka hänen proosaenglantinsa on hyvää ja moitteetonta. Mutta runous kertoo totuuden.

Moni asia selkeytyy, kun on matkoilla maailmassa ja palaa kotiin edellyttäen, että jonkinlainen koti ihmisellä yhä on. Itse en voi koskaan muuttaa toiseen maahan, Suomessa minun on asuttava. Sen aiheuttaa juuri kieli. Ja mikseivät ihmisetkin, pitipä heistä tai ei. ”Heimolaisen tuntee aina.”

Kello oli puoli kuusi aamulla kun tätä lauantaina kirjoitin ja taivas oli jo valoisa, se hohti punaisena ja sitten kellanpunaisena kuin olisi tulessa. Isänmaa palaa! Palaa se.

Menin ulos ottamaan pari kuvaa (ne eivät koskaan kerro totuutta väreistä saati syvyydestä) ja kuuntelin samalla uusien muuttolintujen laulua. Ja katso: sinivuokot, valkovuokot ja keltavuokotkin kukkivat.

Laulurastas oli saapunut sillä välin kun olimme poissa ja lauloi sydämensä tai paremminkin vaistonsa kyllyydestä. Se hallinnoi reviiriä ja tahtoo pesiä, kunnes maamme taas unhoittuu, kun poikaset osaavat lentää ja matka suuremman maailman lämpöön syksyn tullen alkaa. Mutta nyt se laulaa, laulaa, laulaa.

Myös se on runoutta, linnun kieltä, jota en osaa, kuunnella vain. Silti jotenkin ymmärrän mitä se tahtoo sanoa. Sitä komppaa laillaan räkättirastas, yksitoikkoinen rääkymamman poika, osaamaton ja menestyvä tomppeli. Ihan kuten ihmistenkin maailmassa.

Silti pidin myös siitä, räksy mikä räksy. Hyvä täällä on olla, vaikka usein vaikeaa. Oma maa voi olla mansikka, jos kohta mustikoita syön sittenkin ehkä mieluummin. Suomi pysyy minussa, ei vain kielenä, vaan ihmisinä ja maana, maisemana. Paljon olen täälläkin jo ehtinyt matkustaa ja kierrellä, tuntuu että vähitellen mikään kolkka ei ole jäänyt katsomatta paitsi jokin Ilomantsi. Sinnekö vielä siis?

Saapa nähdä. ”Nyt on Suomen suloin aika, nyt sen luonto kukoistaa”, sanovat laulun runosäkeet ja myös siksi yritän pitää näistä päivistä kiinni. Jokainen päivä täällä on lahja, sen arvo ja merkitys riippuu aina paketin avaajasta.

Post scriptum

Joskus paketti onkin kuin typötyhjä, kuten nyt sunnuntaiaamuna. Maan peitti ohut räntälumi, kukkia näkyi juuri ja juuri sen seasta. Mutta entä sitten. Uusia paketteja saamme, jos suinkin jaksamme elää. Siinä minun uskoni ja uskontoni. Sen avulla voin hengittää täällä maalla avaran luontomme suomaa raikasta ilmaa, jonka kaltaista ei missään muualla ainakaan itselleni ole.

(26.4.2026)