Taidetta

Viikko sitten kävimme Emmassa, koska teki mieli nähdä taidetta. Ja sitä myös näimme.

Olen kait jo parikin kertaa sanonut, että Espoon taidemuseo Emma on paikkana yksi kiinostavimmista. Museo on vanhassa Weilin et Göösin kustantamon tiloissa, jota aikanaan varsinkin isot painokoneet hallitsivat.

Koneet olivat jyhkeitä ja tarvitsivat isot tilat ja saivat ne myös. Arkkitehtinä oli Aarno Ruusuvuori, tuo Ruusuksi kutsuttu, jonka kädenjälki kyllä näkyy. Olen miehen kerran aivan nuorena tavannut Armi Ratian seurassa; he olivat hyviä ystäviä, ellen aivan väärin muista. Ruusulla oli yllään tietenkin maripaita, se oli 60-luvulla myös muiden arkkitehtien ym. vastaavien älykköjen suuressa suosiossa.

Mutta se kuuluu toiseen tarinaan. Nyt museoksi muutetussa rakennuksessa aivan parasta on juuri valtaisa avaruus, mutta yleensä myös näyttelyt ovat sellaisia, että niitä kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Ja juuri kauempaa me sinne aina ajamme.

Tällä kertaa myös vakiokokoelmissa oli muutoksia, mikä miellytti. Toinen päänäyttely Nykyaikaa etsimässä, alaotsikkonaan Juurettomuudesta,  uhkasi kadota tilojen väljyyteen, mutta löytyi sitten kun sen pieniä helmiä etsi. Kupeissa oli liikkuvia näkyjä, joita sai aivan rauhassa kurkkia ja urkkia.

Varsinaisen ilon tuotti sitten Antti Laitisen Helisevä metsä. Soiva metsä olisi sopinut myös. Sivuhuoneessa oli hyvä video siitä, miten ja millä tavoin Laitinen oli näyttelynsä tehnyt ja valmistanut.

Ensin oli metsä, sitten sieltä löytyi kuivia puita, sitten seurasi niiden muuntaminen tietynlaisiksi, lähes tasavahvuisiksi palikoiksi tai ohuiksi pölkyiksi, jota kuorittiin ja kuivatettiin, kunnes ne olivat arvatenkin luunkovia. Niiden lävitse porattiin reikä, jonka läpi pujotettiin metallisiima, jolla ne yhdistyisivät kumppaneihinsa.

Kun näitä sitten yksittäisinä uusiopuina ripusteltiin kattoon, syntyi kuin uusi kuvitteellinen metsä. Mutta se oli vasta alkua. Pian alkoi tapahtua, kun metsää silloin tällöin mekaanisen sähköistetyn systeemin avulla heräteltiin. Koko metsä ei suinkaan helissyt yhtäaikaa, vaan aina joku puu siellä täällä. Kun sitä liikauteltiin, kuului kaunista kalinaa yhdestä puusta ja pian toisestakin, kohta kolmannesta. Helinääkin ääni kaiketi oli, jos niin halutaan. Oikeaa sanaa äänelle on kuitenkin hankala löytää. Helinäkalina? Kukin katsoja ja kuulija saa miettiä omansa.

Metsikkö oli laaja ja sattumanvaraiselta tuntui, mikä  uusiopuista alkoi taas helikalinansa. Otin kuvia, katselin ja kuuntelin. Ja katso: mieleni täytti rauha.

Sotaa ja rauhaa

Leo Tolstoi kirjoitti aikanaan monumentaalisen ja vaikuttavan romaanin. Sodan ja rauhan nimi on venäjäksi Война и мир eli Vainaa i mir – ääneen lausuttuna siis. Sen takia joku suomalainen oppilas edellisen vuosisadan alussa eli Venäjän vallan aikana muisti nimen muodossa Mirri vainaa.

Siitähän oli ja on yhä kysymys. Vainajia riitti ja riittää. Sota myös aloitti Tolstoin kirjan nimen. Rauha seurasi sitten perässä. Juuri näin usein on. Mutta jos rauhanaika suokin sitten kasvulle taas edellytyksiä, uusi sota tuhoaa ja polttaa ne. Tämäkin on nähty. Sotien jälkeen syntyvyys on tosin ennen alkanut taas kasvaa (suuret ikäluokat) ja uhrit ikään kuin saavat tulokkaista korvikkeensa. Mutta voi sanoa, että ehkä myös kaatuneet olisivat mieluusti itse vielä eläneet, ainakin useimmat heistä. 

Juuri nyt elämme taas vaihteeksi monienkin sotien aikaa. Kun yksi ikään kuin päättyy, toinen alkaa ja kolmas kytee. Olemme toisen maailmansodan jälkeen siirtyneet uudenlaisiin, kaikkia koskeviin sotiin, jossa eri maailmat, usein uskontokuntien tai ahtaiden aatteiden läpitunkemat ja haltuunkaappaamat, ottavat häikäilemättä mittaa toisistaan.

Sodat käydään yhä perinteisin tavoin, vaikka myös uusin keinoin (droonit ym.), sillä atomiaseiden käyttöönottoa ei edes Trumpin, Netanjahun tai Putinin hulluus ole vielä sallinnut, jotta vetypommeja olisi singottu vastustajien niskaan. Sanon kuitenkin sanan vielä, koska hullu on aina arvaamaton. On jo nähty, ettei kansainvälinen oikeus tarkoita tälle kolmikolle mitään. Heille on olemassa vain yksi oikeus, narsistin oikeus.

Kuten ehkä jo tiedämme, narsisti on oikeassa aina. Helvetissäkin. Albert Einsteinilla oli jo käsitys siitä, mitä meille tapahtuisi. Hän sanoi, että neljäs maailmansota käytäisiin sitten kivien ja keppien avulla.

Totta. Jos ihmiskunta yleensäkään selviäisi kolmannesta maailmansodasta hengissä, tuhoutuisi täältä kokolailla myös se tieto, taito ja kulttuuri, jotka on vaivoin saatu aikaan. Ja saatu hauraasti, sillä yhteiskunta on nykyään yhä riippuvaisempi sähköstä. Jos sähkön tuotanto ja verkostot tuhotaan, mikä ei ole vaikeaa, mitä meille jää. Tieto katoaa Kankkulan kaivoon. Uudenlainen kivikausi olisi jälleen edessä ja ihmisen jatkuvampi raaistuminenkin ehkä. Eläimiä kun yhä olemme.

Kevät, kevät nyt todella on

Menin ulos aurinkoa ottamaan, jotta joltain kevät tuntuisi. Ja tuntuihan se. Edessä oli sattumalta myös jokavuotinen istunto vaimon kameran kohteena. Sitä ei etukäteen sovittu, se tapahtui vain, kun A. tuli ulos kameran kanssa sinivuokkoja kuvaamaan. Niinpä kohteeksi jouduin ikään kuin vahingossa minäkin. Kuulin kameran räpsähdyksiä ja näin sivusilmin ison putken suuntautuvan aina myös kohti itseäni. Mutta yritin olla ajattelematta sitä. Ehkä A. vain testasi kameraansa?

Hyvin sessio siis sujui, kun vajosi ajatuksiin. Ja ajatuksia riitti, koska maailmamme on sellainen; se ei vain tarjoa, vaan suorastaan tyrkyttää niitä. Kylliksi! tai Liikaa. Tuo on William Blaken aforismeista itselleni tutuin, koska siitä tuli toisen romaanini nimi, Tuomas Anhavan ehdottamana ja kääntämänä. Kiitos siis monsiur Hulot´lle, ja toki myös mister Blakelle. Sekä kuvista A:lle.

(Kuvat: Auli Närevuori-Mäkelä).

Paloniemi

Eilen aurinko paistoi ja ilma lämpeni kylmän pakkasyön jäljiltä jopa nopeasti. Minne mennä ulkoilemaan? Koskematonta luontoa on enää harvassa, hakattuja metsiä kaikkialla. Mutta joitain kohtia on vielä säästetty. Siksi edessä oli kävelykierros Paloniemessä. Se on vielä turvapaikka, sanktuarium, sillä koskematon metsä on kuin kirkko.

Ei ollut enää hituistakaan lunta maastossa tai jäätä Lohjanjärvessä. Peipposet lauloivat, lokit järvellä kailottivat ja siinä oli kaikki. Koko maailma. Juuri tätä olin kaivannut: pientä palasta aitoa villiä luontoa ja rauhaa.

”Rauha on raatajan palkoista parhain.” Leinoa, tietty. Edelleen nuo monelle jo tutut sanansa osuvat. En tosin enää itse koe edes raatavani, kaikkea on edelleen ilo ja kiinnostava tehdä, kun voi ja saa.

Nyt on todellakin jo kevät.  Kevään kukat kiinnostavat yhä. Leskenlehtiä on vähemmän kuin ennen, tuntuu. Joitain sentään löytyi.

Mutta vuokkoja on, ainakin mäkemme on niitä täynnä. Tuntuu, että vuosi vuodelta sinivuokkoja näkee täällä aina vain enemmän. Koko mäen kuvaaminen ei onnistu, silmät kuvaavat paremmin, sillä isossa kuvassa sadoista ja tuhansista vuokoista syntyy vain sinisiä minimaalisia pisteitä.

Niinpä. Miten kirjoittikaan Blake, edelleen Tuomas Anhavan suomentamana: ”Joka yleistää on idiootti. Yksityiskohtainen tieto on ainoa etevämmyyden merkki.” Pitää muistaa. Ja mitä kukkiin tulee, sanoi Blake (ja Anhava) niistäkin jotain, jota myös usein toistan:

”Pienen kukan luominen on aikakausien työ.”

(12.4.2026)