1.

Viikko on taas vierähtänyt. Pietarinmatkakin on vain muisto. Niin kuin koko elämä. Meillä ei ole nykyhetkeä, vain menneisyys ja tulevaisuus. Ajasta on mahdoton saada kiinni. Kun sitä ajatteleekin, se on jo mennyt. Carpe diem – Sieze the day – Tartu hetkeen on siten silkkaa utopiaa. Mutta siihen että elämämme on lähes aina arkea, on kuitenkin mahdollista tarttua ja tottua. Onneksi, pitäisi kai sanoa.

2.

Kun palasin Pietarista, oli ilmalämpöpumppukin asennettu. Pehmeästi se kehrää, vaikka aivan vielä en ole tottunut siihen eikä sille ole nyt edes tarvetta.Taloa lämmittää aurinko, eivätkä yöt viilennä huoneita liikaa. Näin hatarassa vanhassa talossa ei koskaan tule liian kuuma. Hataruus on siten talon etukin voisi kai sanoa: sisäilmaongelmia ei ole. Vetää kaikista ovista ja vähän ikkunoistakin. Erityisesti kuistille johtava ovi on hauskasti lenksallaan. Talvisin se on siksi pakko paketoida ja teipata. Kyllä lämmön säilyttämisen eteen kannattaa tehdä jotain ominkin käsin. Siihen sentään vielä kykenen.

3.

Kotirintamalla on hiljaista, jos sotea ei oteta lukuun. Maailmanpolitiikassa sen sijaan tapahtuu. Kohtaako Trump Pohjois-Korean Kim Jong-unin vai ei, hävittikö Pohjois-Korea todella ydinkoealueensa, millaisia diilejä Herra Valttikortti seuraavaksi tekee?

Trump pelaa pelejä joita on bisneksissään tottunut tekemään, hän ottaa ja erottaa ihmisiä, ei piittaa vähääkään siitä mitä muut hänestä sanovat (jollei loukattua itsetuntoa oteta huomioon) ja on mitä ilmeisimmin psykopaatti, mytomaani ja narsisti. Tavallinen taapero siis. Hulluksikin häntä voisi vanhakantaisesti kutsua. Trumpiin verrattuna jopa Putin vaikuttaa ajattelijalta.

Aika hurjaa. Mutta ensimmäinen sekopää Trump ei ole. Maailmanhistoria on täynnä hänenlaisiaan Galigulasta ja Nerosta Hitleriin ja Staliniin. Tappamisen röyhkeydessä Hitler oli mitä systemaattisin, Stalin taas sai lahdatuksi omaa kansaansa vieläpä nelinkertaisesti Hitlerin määrän. Hänen saavutuksensa saattaa jäädä Guinnesin kirjaan ennätyksenä jota kukaan toinen toivottavasti ei enää koskaan voi tavoittaa.

Trump on vasta harjoitellut sillä alueella ja lähinnä sanojen tasolla. Mutta puheet ovat sitä luokkaa, etten ihmettelisi, vaikka Iranista löytyisi seuraava savuava ase jota lähdettäisiin metsästämään kuin elokuvissa ikään. Pohjois-Korea ei ole uhka, mutta Iran on USA:lle todellinen sellainen. Sillä on aidosti resursseja pysyä pystyssä. Sinnekin pitää siis viedä vapautta ja demokratiaa ja saada aikaan täydellinen sekasorto ja satojen tuhansien ihmisten hengenmeno, aivan kuten muissakin ns. vapautetuissa arabimaissa.

4.

Poikani 51 v. on palannut maailmalta jossa viivähti yli kymmenen vuoden ajan. Hän saapui paikalle matkailuautolla jonka oli saanut äitinsä nykyiseltä mieheltä. Pieni lähes kolmekymmentä vuotta vanha auto, todellinen ulitka, etana, kuten sitä venäjäksi kutsutaan.

Kuinka kauan aikaa Lauri viihtyy Suomessa, sen hän vain itse tiennee. Eilen istuimme ja puhuimme, söimme päivällistä (perunaa ja uunissa paistamaani kalaa ja Skagenin röraa salaatin kera) ja saunoimme. Sitä hän tuntuu kaivanneen eniten. Vaikka ulkona oli taas uusi hellepäivä muitten jo uskomattomalta tuntuvassa rivissä, hän tahtoi saunaan. Ja mikäs, laitoin tulet kiukaan alle saman tien.

Helteellä saunakin lämpenee nopeammin kuten myös padassa kuuma vesi. Niinpä kipusimme pian lauteille ja haudutin ämpärissä vielä syksyllä kuivatun vihdan, jonka hyvä tuoksu levisi hetkessä kiukaan kiviltä kaikkialle.

Jokaisella suomalaisella on maailman paras sauna. Niin myös minulla. Kiuas antoi pehmeitä löylyjä, pihisi ja sihisi, saunan kuistillakin istuimme ja katselimme laaksoon josta tulvavesi oli täysin jo kuivunut, vain joki kimalteli ja virtasi kohti Maikkalanselkää.

Muutama ampiainen lensi hakemaan puupylväästä pesäainesta, muutama hyttynen odotti meitä, itse asiassa niitä oli yllättävän paljon. Hyttysiä toukokuussa yhä vain! Mutta pian helle nekin tainnuttaa. Uudelle sukupolvelle ei enää käy hyvin, jos kuivuus jatkuu. Ja näin on povattu. Maanviljelijänä (kesäkurpitsaa ja perunaa) minun tulee kyllä jo rukoilla sadetta.

5.

Tästä alkaa päivä. Odotan, että poikani herää ja sitten lähdemme käymään Lohjan torilla. Ylhäältä kuuluu kolinaa. Lauri alkaa nousta. Matkaan siis. Elämä on parhaimmillaan juuri aamulla. Hellepäivinäkin ilmanala on vielä viileä ja ihmisiä lauantaiaamuisin liikkeellä vasta vähän. Silloin tuntuu kuin koko maailmassakin vallitsisi vielä rauha.

Yritän löytää torilta talon etukuistin päätyyn sopivan kukan: keijunmekon siihen riippumaan. Torilla näen kuitenkin ensin Esan, hänellä on aina tarjolla hyviä kirjoja ja nuotteja. Otan kuvan pojastani ja Esasta. Aurinko, lauantai, leppeä ilma. Hyvä on ihmisen joskus olla, olla vain.

Keijunmekon kanssa käy huonommin. Yhdeltä kojulta tavoitan sellaisen. Se on surkean pieni, varsinainen rimppakinttu vasta, mutta kuulemma tukussa ei vielä ole parempia. Otan mekon pienen pohdin jälkeen, koska olen kerran tullut sitä hakemaan.

Miksi juuri se? Siksi, että keijunmekko on kaikista köynnöskukista kestävin ja kukkii aina marraskuulle saakka juhlavana ja kauniina, jollei aivan mahdottomia pakkasia ilmaannu. Vaimoni piti siitä ja Svetankin muistoksi sen tahdon. Annoimme sille venäläisen nimen jubka feerii, joka on lähinnä sanatarkka venäjännös, oikeaa venäjänkielistä nimeä hänkään ei tiennyt. Yhtä kaikki se on helpompi muistaa kuin latinalainen nimensä Rhodochiton atrosanguineus.

No. Rakkaalla lapsella on aina monta nimeä. Ja ehkä tämä juuri saamani alunperin Meksikosta kotoisin oleva raukka alkaa myöhemmin kukkia yhtä runsaasti kuin puutarhan mainoksessa. Maasta se pienikin ponnistaa, kuten sananlasku yhä sinnikkäästi väittää.

(26.5.2018)