YKSI

Taas kelloja siirellään. Normaalikelloja siis, joita talossa on seinillä kaksi. Puhelin ja tietokone ovat kyllä heti ajan tasalla omin toimin. Menetimme äsken sekunnissa tunnin, jonka saamme takaisin syksyllä, kun siirrytään taas normaaliin eli talviaikaan.

Nyt jo alkoi kesäaika. Ja outoa kyllä, kerrankin on luonto mukana kuvassa. Maaliskuu lienee mittaushistoriamme lämpimin. Mutta ansaitsemme sen. Niin hurja oli tammi- helmikuun pakkaskausi.

Aika kuluu. Tempus fugit. Kuluu se. Pakko myöntää. Kauan sitten alkuihminenkin tajusi sen kyllä, jos ei vielä muusta niin auringon noususta ja laskusta, päivän vaihtumisesta yöksi, elämän ja ruumiin muutoksista ja vuodenaikojen juoksusta. Se riitti, koska muutakaan ei ollut; havainnot omassa ja yhteisön muistissa vain.

Mutta pitihän ajasta saada tarkempi selvyys, kun kehitys vielä kehittyi. Puuhun veisteltiin merkkejä, kivistä tehtiin asetelmia, monumenttejäkin. Kuituja punottiin ja kudottiin almanakoiksi. Ja kun löytyivät numerot ja kirjoitettu kieli, moni asia asettui jo uomiinsa.

Itse kello on vanha keksintö, se sai luvan olla ratkaisu ajan tarkempaan mittaamiseen. Kaikenlaisia kellontapaisia mietittiin ja rakenneltiin ihmisten avuksi jo tuhansia vuosia sitten ja niitä olivat lähinnä kolmentyyppiset ajanmittarit: vesikello, tiimalasi eli hiekkakello sekä aurinkokello, joka tosin ei öisin toiminut.

Kaksi edellistä ovat jo poissa kuvioista, mutta aurinkokelloja voi yhä nähdä puutarhoissa. Ne ovat luotettavia päivisin, tai olisivat, jollei kelloja siirreltäisi nykysysteemin mukaisesti kaksi kertaa vuodessa. Aurinkokello taas pystyy näyttämään vain yhtä aikaa, sitä oikeaa ja omaansa, aina samaa kesät talvet.

Mekaaniset kellot tulivat maailmaan sitä mukaa kuin tekniikka ja ihmiskunnan taidot koneiden rakentamisessa kehittyivät. Aluksi kellot olivat suuria, kirkkojen tai raatihuoneiden torneissa olevia koko kansan ajannäyttäjiä, joiden lyönnitkin asukkaat saattoivat myös kuulla. Näin jossain päin maailmaa on yhä. Tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa, aamuyötä eletään siis. Ja ei kun taas unta kalastamaan.

Aikaa myöten kellojen koko vähitellen pienentyi ja paino keventyi; ajanlasku muuttui ihmisten mukana kulkevaksi. Suurista taskunauriista ja taskukelloista siirryttiin vähitellen yhä pienempiin rannekelloihin ja Sveitsi sai kelloseppämaan maineen, luupeilla siellä tihrusteltiin ja aina jotain saatiin aikaan. Nykyisiä ajanmittareita, jotka näyttävät aikaa oikein sekunnin murto-osissakin, on enää vaikea kelloiksi edes määritellä, saati että ihminen niitä omin käsin valmistaisi. Tekniikkaa tarvitaan, yhä pienempää ja vaikeampaa. Nykykellot ovatkin itselleni ihmeitä, jotka usein on kätketty juuri puhelimiin tai tietokoneisiin.

KAKSI

Jokainen sekunti on tässä maailmassa nykyään tärkeä, kallista on aika. Rahaakin aika on, sen sanoo ikiaikainen sananlasku. Mutta kenelle?

Kun sitä jää miettimään, tuntuu että aika äkkiä pysähtyy. Hiiten raha ja pörssit, osakkeiden nousut ja laskut!

Annan tämän omaehtoisen seisauksen tapahtua ja vaikka tiedän että sekunti sekunnilta vanhenen, se unohtuu. Päinvastoin, saan aikaa takaisin ja paljon saankin, kun palaan lapsuuteen ja maalle, mitä ilmeisimmin vuoteen 1949.

Olen kuusivuotias. On kesä. Osaan jo lukea. Nukun maailman pienimmässä mökissä yläsängyssä. Mökkiin mahtuu puinen kerrossänky sekä pöytä ja penkit sen ympärillä ja sitten iso rautainen hella, joka lämpenee puulla. Kun se lämpenee, on mökki yhtä kuuma kuin sauna. Sauna onkin heti seinän toisella puolella.

Alasängyssä nukkuu äiti. Minulle on yläsänkyyn laitettu puusta kaide, jotta en putoa. Siinä laudassa on yhä pala ruskeaa oksaa, jonka olen onnistunut työntämään pois. Niinpä siinä on reikä. Katson siitä usein ja näen maailmaa vain vähän. Mutta näen. Se on minun kaukoputkeni.

Aika pysähtyy kun luen, mutta silti kuulen ajan. – Tik tok, tik tok, tik tok. Ajan kertoo siten äänellään vanha, hento ja maalatuin kukkasin koristeltu peltinen punnuskello. Sen raskaat metallipunnukset ovat vihreitä ja näyttävät kävyiltä. Kun toinen punnus on aivan alhaalla, kello pitää vetää, jotta se jatkaisi käyntiään. Punnus onkin sen voimanlähde, hengissäpitäjä. Kuka lie keksinyt aikanaan, mutta viisaasti keksi.

Kellon on isä tuonut sodasta, se on siis varastettu jostain karjalaistalosta. Isä oli sellainen, otti toisten omaa. Köyhän pojan syndrooma?

Kellon alkuperän todentaa sen taulussa oleva teksti: MOCKBA. Se tarkoittaa Moskovaa, joka on itse asiassa suomen sana alunperin; moskaa, suota merkitsevä. Mutta sen opin vasta myöhemmin. Nyt tiedän vain, että kelloa perheessä kutsutaan nimellä Pikku ryssä. Tik tok ja tik tok. Ja kello käy ja ja käy ja tulee siinä sivussa näyttäneeksi meille ajan kulun.

En enää muista laahasiko kello jäljessä vai edellä. Mutta joka päivä sen viisareita siirrettiin hieman. Oikean ajan sai radiosta. Radio toimi isolla akun kaltaisella painavalla patterilla. Niitä tuotiin kaupungista kun maalle muutettiin ja sai niitä sitten ehkä ostaa kirkolta, Luopioisista, jos tilasi. Kauppaan piti soutaa nelisen kilometriä ja sitten vielä sama matka takaisin. Mutta soudettava oli. Eihän elämä voinut ilman tarkkaa aikaa edetä.

Patterimöhkälettä piti säästää. Radiota kuunneltiin siksi vähän, ennen muuta sää, aikamerkki ja uutiset. Ja joskus lauantain toivotut levyt ja joskus sitten myös Kankkulan kaivo. Mutta se sarja alkoi vasta 1958 ja silloin uudempi radio toimi jo normaaleilla pattereilla. Muistan tekijöiden nimiä: Aune Ala-Tuuhonen, Tippavaaran vanha isäntä. Oke Tuuri ehkä? – Kyllä.

Mutta palaan lauantain toivotuihin. Aina piti odottaa ja odottaa. Ensin muka toivottiin klassista musiikkia, vasta aivan lopuksi kuultiin kevyempää. Ne muutamat rallit olivat todella mieleen.

Silloin lapsena kirosin radion tapaa piilottaa ja sensuroida viihdettä, nyt siunaisin sitä, koska viihde on täysin ottanut joka toosassa vallan. Näinkin muuttuu maailma, Eskoni.

KOLME

Miten monta kelloa minulla on jo ollut; monia Leijona-merkkisiä varsinkin. Yhden kultakellonkin sain, kun lähdin Otavasta 1986 vuoden lopussa vapaaksi kirjailijaksi. Se annettiin 20-vuoden uskollisesta palveluksesta. Tosin palvelua, tosin uskollista, oli kestänyt vain 19,5 vuotta, mutta tahtoivat olla suurpiirteisiä nuo firman omistajat eli Reenpäät. Itse olin pelkkä reenjalas. Tuolla lailla huvittelin silloin. Ja tottahan asia oli. Omistaja omistaa, työntekijä tekee. Hieno kello se kai oli, mutta lakkasi lähes heti käymästä, vaikka patterikin vaihdettiin. Kello lojuu edelleen tuolla vanhan työpöydän laatikossa, josta sen nyt kaivoin esiin.

En ole vieläkään laittanut sitä eli sen kultaa myytiin vaikka maailman kaikki kulta-aatamit sitä tuntuvat tahtovan. Joskus, joskus sitten… Mutta tuskin, sillä onhan sekin muisto. Tuollaiset muistot pitävät mennyttä elossa vanhojen valokuvien tapaan.

NELJÄ

Katuruoka on käsite, varsinkin englanniksi, sillä Suomessa se ehkä ilmastomme ankaruudesta johtuen ei ole ollut kovinkaan suosittua. Mutta mitä etelämmäksi täältä mennään, sen enemmän katuruokaa maailmalla näkee.

Aikanaan meillä oli vain muutamia pikkuisia nakkikioskeja. Sitten niistä tuli paikkoja, joista sai porilaisia, sitten hamppareitakin ynnä ranskalaisia. Ja lopulta vaikka mitä roskaruokaa. Mutta sitä saati oikeampaa katuruokaa en juuri ole maistanut, joskus vain.

Ranskassa söin 1960-luvun alussa kadulla ensimmäiset siinä hiilitulella paahdetut maissintähkäni (jos rahaa oli). Oudoin kokemukseni on ehkä peräisin Kiinasta. Olin vuonna 1985 Xi´anissa (Shianissa) suomalaisen nelihenkisen kulttuuridelegaation harhailevana jäsenenä. Siellä näin ensin osan valtavasta maanalaisesta armeijasta (Terrakotta-armeija). Jokainen sen yksilö on uniikki, kuten aikansa ihmiset.

Mutta sitten näin myös Xi´anin torin. Ja siellä minua odottivat sadat kojut joista lähes jokaisessa tarjottiin ruokaa, juuri valmistettua tai vasta valmisteilla olevaa siinä avoimen taivaan alla.

Koska olin harhailija, en ollut halunnut mennä katsomaan ja kuuntelemaan kiinalaista oopperaa, olin nähnyt sitä teeveestä, tattista vain, vaan olin lähtenyt omin päin talsimaan hotellista kaupungille. Ja torilla minut yllätti nälkä.

Pekingin kiinaa en osaa nykyäänkään kuin sanan kiitos Xièxiè, se sanotaan nopeasti siesie. Kukaan siellä ei muuta kuin kiinaa puhunut. Meillä oli oma kääntäjä, lähetystöstä. Yhden kiinalaisen kanssa olin tosin puhunut salaa venäjää. Hän oli aikanaan kiinantanut Jeseniniä, mutta nyt välit Neuvostoliiton kanssa olivat yhä huonot. Kiista Ussur-joen saaresta aiheutti lähes sodan ja vaikka se ratkaistiin jo syyskuussa 1969, eivät välit olleet kunnolla palautuneet. Niinpä vaihdoimme venäjän sanoja siksi lähes kuiskaten. Isoveli valvoi jo silloin ja valvoo yhä.

Istuin alas paikkaan jossa oli kaksi pöytää ja neljä tuolia. Ruokaa sain, puikot käteen ja eteen nuudeleita ja jotain niiden seassa; se jos mikä oli katuruokaa. Juomaa heillä ei ollut. Se olisi pitänyt hakea kapean kävelytien halkoman torin toiselta puolelta ihan itse, sen ymmärsin käsieleistä. Viittomalla selvitin laskunkin, maksoin Kiinan valtiolta saamillani lappusilla ja tiesin heti tulleeni raskaasti huijatuksi, sillä kun nousin ja lähdin hotellille, koko tori alkoi nauraa hohottaa minulle. Olin ainoa ulkomaalainen, ”pyöreäsilmä”, joksi minunlaisiani kutsuttiin. Heitä ei siitä rangaistu.

Kun kuljin hotellille minua seurasi lopulta ainakin sadan uteliaan kiinalaisen saattue. Olin siinä kuin ainakin harvinainen ihme-eläin. Länsimaalaista ei ollut siellä vielä siis juurikaan nähty?

Oliko tuo katuruoka hyvää, no, ei ainakaan pahaa, kuten ei siellä mikään. Nälkä lähti enkä tullut siitä sairaaksi. Ehkä minua auttoi se, että hotellin baarissa tapasin tanskalaisen, vahvasti päihtyneen runoilijan, jonka kanssa kumosin muutaman lasillisen. Joimme vielä lisää huoneessani juuri ostamistani jadepikareista. Hän vei niistä toisen, minulle jäi sitten enää se toinen. Olemassa se sentään yhä on.

Tuon yörunoniekan eli Lasse Lucidorin oikea nimi oli Vagn Steen. Kun nyt etsin häntä, huomaan että mies on kuollut jo 2016. Samana vuonna siis kuin myös toinen tuntemani tanskalainen kirjailija, Vaunu hänkin eli Vagn Lundbye. Hyvä tyyppi aikanaan. Monta kertaa ehdimme tavata, kerran Langelandillakin, jossa silloin asui. En unohda.

VIISI

Katuruoka on siitä selkeää, että näkee, kun sitä valmistetaan. Se on simppeliä, maistuukin joskus ja on usein myös halpaa. Eksoottisesta katuruuasta löytyy aina makuja. Olen tosin ymmärtänyt, että mausteet keksittiin, jotta pilaantuneetkin ruoka-ainekset saatiin syödyksi. Kuten myös hajuvedet siksi, ettei ihmisten huono, aina pesuntarpeessa oleva hygienia aivan liikoja lemahtaisi. Mutta ehkä tuo kaikki on pahaa puhetta vain…

Katuruoka palasi mieleen, kun sattumalta eksyin Lohjan torille jossa olikin Street Food -tapahtuma. Kojuja, joissa tekijöitä, jotka tarjoilivat ruokaa. Katselin minne mennä, muistin että A. piti hyvästä eksoottisesta vegeruuasta ja jotenkin päädyin vietnamilaisen katuruuan perävaunun eteen.

Kaksi nuorta tyttöä, tyttöjä siis minun silmissäni, hoitivat kojua. Tilasin Poke-bowlin sekä vietnamilaisen täytetyn leivän Bánh Mi´in, vegaanisena versiona. Sain kummatkin mukaan, vein kotiin ja hämmästyin. A. piti siitä mitä söi.

Tutkimme missä Street Food -tapahtuma seuraavaksi olisi ja näimme, että Lohjan torilta se siirtyisi Rajamäelle. Koska toisto ei vieä tuntunut liialliselta, ehdotin että menisimme seuraavana päivänä sinne. Siellä A. saisi ihan omin silmin katsoa ja päättää, mitä ottaisimme mukaan.

Matka täältä sinne ei ole lyhyimpiä, muttei Rajamäki sentään Lapissa sijaitse. A. otti mukaan Elisabeth Stroutin uusimman kirjan ja luki sitä koko matkan. Ja paluumatkan myös. Näin hän ei matka-aikaa oikeastaan lainkaan huomannut.

Rajamäki ei ole iso paikka, tori ja Street Food -tapahtuma löytyivät helposti. Uimahallin edessä oli yksi vapaa parkkipaikka, joskin kyseenalainen, mutta lykkäsin siihen auton. Ja siitä kuljimme katsomaan ruokakojuja.

Samat kojut, aivan samat, kun niitä tutkailin. Ja olihan vietnamilainenkin yhä mukana. Toinen nuori tyttö oli vaihtunut vanhempaan mieheen, mutta yhtä ystävällistä oli palvelu ja samat ruuat tilasimme. Jäin odottamaan niitä ja A. meni vielä muualle katselemaan tarjontaa. Seisoin ja odotin ja sitten sain nyytin mukaani.

Kysyin mieheltä vielä mitä kiitos oli vietnamiksi. Hän sanoi. Höristin korviani ja pyysin, että mies toistaisi sanomansa. – KAM ÖN, lausuin sitten ääneen pontevasti ja mies hymyili ja nyökkäsi. Netti tosin sanoo, että kiitos kirjoitetaan Cám o´n, mutta ööltä se loppu kuulosti. Pysyn siksi siinä.

Kotimatka sujui pitkin samoja harjuja joilla Hanko-Hyvinkää kulkee. Ja kun kotona söimmne, ruoka oli edelleen maukasta, myös minusta. Ihmeitten aika ei siten todellakaan ollut ohi.

Koska eksymme tuollaiselle torille taas, se on vielä tietymättömissä. Tuskin ainakaan lähiaikoina. Elämä jatkuu ja ruokaa voi tehdä kotonakin; minäkin voin ja minä teen. Katuruokaa eivät omat laitelmani ole, jotain vegaanista pöperöä kyllä. Ruokani on saanut minulta määritteen HHH, mikä tarkoittaa hyvää, halpaa ja helppoa. Voi olla ettei yksikään niistä pidä aivan paikkaansa, mutta siitä viis. On uskottava itseensä. Siksi liputan paitsi kunnon katuruuan myös yhtä uljaasti kotikeittiönkin puolesta. – Ja sinivuokkojen. Kylläpä niitä mäellä onkin taas, ja paljon.

 (29.3.2026)