TASAUS

Tasaus on sana, jonka ymmärtää parhaiten, kun sen yhdistää vuodenaikaan. Tosin maailmassa monet puntit lopulta tasataan ja joskus kai kiistatkin. Ja joskus häviäjälle annetaan jopa tasinkoa ikään kuin armosta. Mutta siitä ei ole nyt kysymys. Kevätpäivän tasaus on itselleni juhlahetki, pääsiäistäkin tärkeämpi.

Tasaus koittaa aina maaliskuun loppupuolella eli nyt sen päivä oli eilen 20.3. Ja miksi juhla? Siksi, että päivä on silloin jo yhtä pitkä kuin yö. Tarkka aika tuolle taitaa olla 16.45, siis varttia vaille viisi iltapäivän loppupuolella. Ja siksi on syytä huutaa, kaiuttaa sydämensä pohjasta: – Hurraa, huraa, uraa!

On juhlittava kun juhlia voi. Syyspäivän tasaus kun on jo puolen vuoden päästä eikä se sitten olekaan enää mikään juhla, vaan alakulon päivä. Alkaahan silloin tuo loputon matka pimeyteen ja kylmyyteen. Sen kestää vain kun ajattelee joulukuun seisausta, jolloin ahne pimeys ei enää saakaan lisää valtaa, vaan joutuu sitä jo päivä päivältä luovuttamaan. Silloin alkaa pitkä yönmatka päivään, erään kirjan nimeä nurinpäin vääntäen.

Niinpä. Mutta toisinkin päin sen kokee. Kesäpäivän seisaus on puolestaan jo hieman murheellinen, vaikka silloin päivä on pisimmillään ja valon määrä huikea. Jotkut, minä itse, katsovat kuitenkin jo silloin, että siihen kesä loppuu. Väheneehän valon määrä siitä taas päivä päivältä, alkuun tosin vain minuutin pari kerrallaan.

Kun tätä miettii, tajuaa, että kyse on aina myös omasta asenteesta kuten itse asiassa kaikessa elämässä. Pessimisti ei pety, mutta ei ilahdukaan juuri mistään. Optimisti kokee seisaukset ja tasaukset tunteikkaammin, mutta voi myös ilahtua joskus, kuten nyt. Olen siis optimisti, ainakin juhannukseen saakka. Kevät tulee, kesä tulee ja näin mennään eikä meinata. ”Nyt ei bromssata, Onerva”, kuten Leino huuteli. Oi iloa, oi elämän uutta vihreyttä, luonnon lahjaa ihmisparoille. Sillä parkoja me olemme.

Me parat (kaksi parkaa) olemme vaihteeksi kuten aina heränneet aikaisin, mutta se ei tunnu pahalta, sillä makuuhuoneen ikkunasta näemme jo valon, joka nousee idästä naapurin kalliomäen takaa. Kello on 5.38, suurin osa ihmisistä on vielä unessa ja saavat minun puolestani ollakin. Uunissa palaa yhä tuli, jonka sytytin jo yli tunti sitten. Kuulen liekkien äänet, pienen huminan joka epäröi, alkaa siis sammua, kun puut muuttuvat punaisiksi hiiliksi. Kun ääni loppuu kokonaan, on vielä lisättävä puita ja sitten, sitten se on siinä. Luukut kiinni ja eteenpäin elämän tiellä. Koska ilma on kirkas, aurinko alkaa lämmittää piankin myös taloa ja panelit antavat sähköäkin.

Näin mennään ja mennään eteenpäin ainakin puoli vuotta. Tosin kesäkuun seisaukseen on enää vain kolmen kuukauden legi.

Mutta turha murehtia sitä. Onnellisuutemme riippuu ajatustemme laadusta, mietti jo Epiktetos. Optimismia pesään siis. Tämä tasaus on juhla, on. Elämän puntari. Vasemmassa vaakakupissa uinuu nyt murhe ja oikeassa heräävä ilo.

Tai ehkä tässä tapauksessa pimeys ja valo. Juuri nyt vaaka on tasan. Sitten pimeän kuppi laskeutuu, kun valon nousee. Se nousee kuin kevään kiuru, tuo Suomeen vailla kysymyksiä lennähtänyt leivo ja laulaa sydämensä halusta. Tai minähän tässä laulan, tosin laulan äänettömästi ja yksin. Parempi, ettei sitä kukaan sittenkään kuule. Mutta kevään kuohuvan ja villin laulun voivat kyllä kuulla kaikki halukkaat. On vain noustava, katsottava ikkunasta, mentävä ulos ja yhdyttävä riemulla kuoroon, jota juuri äsken johti mustarastas, ehkä sama jota koko talven olemme ruokkineet.

PÖLLÖT

Pöllökin huhuilee yössä. Lintu on nimensä mukainen, kun sitä ensin ajattelee. Takaperoinenkin, niin kuin yhdessä lastenkirjassa kauan kauan sitten sanottiin. Pöllö mikä pöllö, ja se siitä.

Nimikö siis miekkosen pahentaa. Kun ihminen on pöllö, hän on lievästi tyhmyri, pöllämistynyt, pölvästikin. Mutta kun ajatellaan pöllöä kautta aikojen, koemme sen myös viisauden lintuna. Minerva, pöllö kun on sekin. Mutta miten toisenlainen! Ikivanha roomalaisten viisauden ja sodankäynnin jumalatar, joka on antanut myös yhdelle pöllölajille Minerva-nimensä. Ja Suomessa jopa kustantamolle.

Pöllön takaperoisuus taas johtunee siitä, että se nukkuu päivät ja elää ja saalistaa öisin. Ei pöllömpää kuitenkaan. Päivät se kuhkii ja torkahtelee jossain sankanpuoleisessa kuusikossa, puunkolossa, pöntössä tai oksalla ja pitää silmiään kiinni viisaan tavoin. Yöt se lentää ja näkee missä ruoka liikkuu.

Kasvissyöjäksi pöllöstä ei ole, vegaaniruoka on sille tuo modernin sanonnan nounou. Ja sille me emme voi mitään. Paheksuminen ei auta. Kun olet syntynyt pöllöksi, syöt pääasiassa lihaa. Minkäpä pöllö syntyperälleen ja elimistölleen voi.

Pöllöjen lajeja löytyy paljon, pieniä kuten varpuspöllö ja suuria kuten huuhkaja.

Kun huuhkaja huutaa keväthuutonsa, kaikukin vastaa kumeasti. Moni huhuilee vaisummin, ikään kuin kohteliaammin ja kysellen: – Kus olet oi rakkahin? Täällä vain minä, pöllö vain… Vastauksen se saanee, ainakaan pöllöjen määrä ei ole vielä täysin romahtanut, luulen. Joskin vanhojen metsien hakkuut ovat paha isku sen asuntopolitiikalle.

Tornipöllö poikkeaa tavanomaisista. Onhan se jo ulkonäöltään kuin sadusta ja varsinkin Englannissa tuo mieluusti elelee.

Sen olemus sopii hyvin vanhoihin kirkkoihin ja kartanoihin. Tornipöllön katse ja nokanseutu tuovat mieleen sekä noituuden että kummitukset. Sekä yhden Englannin Henrik-kuninkaista, joka oli jo kahdeksas lajiaan (Henrik VIII 1491 – 1547).

Lapinpöllössä on taikaa siinäkin. En tosin ole koskaan sitä nähnyt muuten kuin kuvissa. Mutta onhan kuvankin kertoma jo jotain. Jokainen lintu on ihme, mutta pöllö on noista ihmeistä yksi kiehtovimmista.

En oikeastaan tiedä mistä sai alkunsa se, että aloin jo kauan sitten keräillä kaikenlaisia pöllöjä. Mikä niistä oli ensimmäinen, en kylläkään muista. Pieniä ja suuriakin pöllöjä olen tuonut mukanani maailmalta aina Kiinasta asti. Jadea se ei ehkä ollut, mutta jotain puolijalokiveä kyllä.

Varsinkin pienet pöllöt ovat olleet hyviä matkamuistoja, helppo kantaa, ja aina myös aihe muisteluun, kun johonkin niistä osuu katse. Yhden pöllön on tehnyt Lauri Pappila, tuo edesmennyt ja taitava lintujen veistäjä ja täällä se edelleen on monen muun puulinnun kumppanina.

Pöllöjä löytyy joka materiaalista, metallista vähiten. Tuolla on tosin jopa sellainen, yksi ohut pöllömäinen kirjanmerkki, sillä pöllö sopii kirjaan, mutta silloin vain viisauden symbolina. Joka lukee, oppii. Ja joka oppii, ymmärtää.

Kun nostan katseeni koneelta, ja annan silmien hetken levätä, huomaan pöllön jopa makuuhuoneen seinällä. En edes muistanut, että se on sinne lennähtänyt ja jäänyt viettämään siinä rauhassa orrella istuen kelopöllön yhä jatkuvaa elämäänsä.

Menin äsken varta vasten salin kaapille, jossa on osin lasiovi ja katsoin lasin läpi yhtä pöllökokoelmaani, joka löytyy kaapin suojista. Siellä takana viettää yhä luppoaikaansa Lauri Pappilan veistämä pöllö. Ja heureka, muistin heti, mikä pöllöistä oli lähes ensimmäinen hankkimani. Se on aivan edessä ja katsoo takaisin sinisin silmin. Ostin sen Pariisista 70-luvulla, vaikka minulla ei itse asiassa olisi ollut siihen rahaa; se kun oli ainoa kappale, taiten käsin tehty ja myyjä odotti frangejaan.

Mutta minkäs teit, pöllö vietteli minut enkä koskaan ole sitä katunut. Se pääsi kerran yhden kirjani kanteenkin. Kirja kertoi Väinämöisestä ja on yhä nimeltään Moinen mies (1989). Huvittelin kirjoittamalla sen kalevalamittaan mutta proosaksi. En muista että kukaan olisi sitä koskaan edes arvostellut, mutta se ei minua itketä. Rauhassapa sain olla.

Oliko Väinämöinen pöllö siis? Osin mies olikin todellinen tollo, naisten suhteen varsinkin, kun juoksi Ainon perässä ja vanhalle ukolle aivan liian nuori neito hukkui paetessaan ahdistelijaa. Metoomies etoo ja syystä.

Mutta oli miehessä onneksi toinenkin puolensa. Väliin tuo aikansa Vänne oli viisaskin, mitä tuli lauluihin ja säkeisiin. Kyllä hän siksi sopi pöllöksi molemmiten. Varsinkin kun pariisilainen pöllöni oli jo tekovaiheessa saanut ylleen tuohisen puvun. Ikään kuin taiteilija olisi tiennyt, että tuo uniikkikappale pääsee Suomeen ja siellä esiintymään laajemmallekin yleisölle. No, jos oikein muistan, muutamalle sadalle vain.

AAMU

Alkaa uusi aamu ja valo taivaalle syttyy jo viiden aikaan. Vielä viikon verran ja kun kelloja käännetään, katoaa aamusta tunti. Mutta pian sekin palaa. Ulkona huhuilee hiljaa pöllö, ja kauempana laulaa mustarastas, mutta kaikki nuo äänet uhkaavat nyt peittyä kurjen huutoihin, joka on juuri saapunut jokilaakson vesijätölle ja herätti tunti sitten minutkin.

Voittaako kurki siis pöllön? Tuskin, sillä kurki saa huutaa sydämensä pohjasta ja pöllö ei piittaa. Se kun ei kilpaile. Onhan pöllö myös filosofi, ainakin filosofin symboli, ja osaa käyttäytymisen jalon ja yhä harvinaisemmaksi käyvän taidon.

Näin miettinee kohtelias pöllö:

Huutakoon kurki, kun on huutaakseen, mutta sana se on minullakin. Kun sen sanon, tarkoitan myös sillä jotain vaikken huudakaan viestiäni pasuunan lailla. Kas näin, tässä minun kontribuutioni keväälle ja sanon sillä jo kaiken mikä mielessäni juuri nyt liikkuu :

    – Huu, hu-huu, huu…

Kukaan ei vastaa. Joutsenetkin ovat aamusumussa vaiti. Ja joki virtaa, virtaa se nytkin, vaikkei liiku, kuten Niilo Rauhala yhdessä runokokoelmassaan kirjoitti.

(21.3.2026)