1. Talvi

Monet ihmiset pitävät talvesta, sanovat että se on kaunis ja ihana. Siitä vaan vaatetta niskaan ja ulos, saan kuulla. Hieno kehoitus. Mutta kun asuu vanhassa hatarassa talossa jossa lämmittämisen tarve on suuri (joskaan hometta ei ole ja happea riittää), ei talvi aina ilahduta. Kun myös lumitöitä siunautuu ja ajokelejä on pidettävä silmällä kauppaanlähtöä ja sinne pääsyä varten, alkaa kauneus tuntua jo ikään kuin nähdyltä. Siksi viikkojen myötä voin hitaasti olla toistakin mieltä kylmän pakkastalven ihailijoiden kanssa. Jatkuvasti samanlaisen kauneuden kuvaaminen ei myöskään enää tunnu kovin mielekkäältä. Silti nöyrästi otan kommentteja toki vastaan. Mutisenpa vain.

No, kuvasin silti taas. Kaunis on syyshortensian kukka, niin yhä pensaassa.

Kuin sitten hangelle pudoneena. Se kuva on lopussa.

Entä kuinka alkavatkin törröttää lumen hampaat vajan katolla.

Myös jääpuikot ovat taas ruvenneet kasvamaan.Kattomme siis vuotaa lämpöä?

Paljon on kuvia talvesta otettu jo. Miten käynee maaliskuussa. Laiskasti, uskon.

Mutta heti kun lumi alkaa sulaa, kun maisemaan saapuu muutos, innostun varmasti taas ottamaan kuvia. Ensimmäinen joutsen, kiuru, töyhtöhyyppä, lopulta kurkikin; ja ensimmäinen leskenlehti ja sinivuokko.

”Veisaisinpa virsiä,/ jos muistuttaisin Kirsiä.” – Sitaatti on Kirsi Kunnakselta ja otin sen alun takia. Loppu kuului näin: ”Jos muistuttaisin Tuomasta, /lakkaisin lauluja luomasta.” Se viittasi Tuomas Anhavaan. Hyviä ovat myös Tuomaan laulut yhä. Veisaanpa siis vain ihan omaa tahtiani minäkin.

2. Olympialaiset

Tänään sunnuntaina on kisojen päätöspäivä. Kaksi viikkoa on kulunut. Noin sekin aika katosi, meni vain. Suomi seisoi uljaasti ja kaatui usein saappaat jalassa. Vanha talvilajien mahtimaa alkaa olla historiaa, käyneekö samoin kuin yleisurheilussakin? Muutama mitali, lopulta jääkiekossa sentään pronssi, mutta sitten monen monta epäonnistumista varsinkin hiihdoissa. No, jos kansa on maailman onnellisin, kuten huvittavaa kyllä yhä tilastoilla väitetään, mitäpä väliä tuollakaan on?

Me seurasimme muutaman kerran lähinnä alppihiihtoa ja kaunoluistelua. Komppasin vaimon katsomista, mutta kyllä sulava unisonomainen pariluistelu kiinnosti itseänikin hetken jos toisenkin. Ja sitten joku pyllähti ja homma oli siinä; mitali karkasi vain. Häviäjät katoavat, voittajat muistetaan, vaikka molemmat ovat usein lähes yhtä hyviä.

3. Lukeminen

Hyviä ja huonoja luokitellaan mielellään myös kritiikin toimesta, lukijoiden samoin. Kirjallisuudessa kun on nyt käyty taas kerran keskustelua siitä kuka kukin on; voiko paljon myyvä olla hyvä? Jokainen on hyvä laillaan ja aina voi ja saa yrittää. Parhaan vastauksen kirjan merkityksestä antaa kuitenkin aina aika. Entisten suuruuksien ja paljonkin myyneiden tekijöiden kirjoja ovat antikvariaatit olleet täynnä, eivätkä pinot ole vajuneet, löytäneet enää uusia lukijoita. Mutta joku heistäkin pitää aina pintansa tyyliin Mika Waltari.

Miksi, miten? Aika on mielestäni edelleen ainoa luotettava kriitikko. Sen mittasuhde ei ole tässä vaan vasta kymmenien vuosien päässä. Mikä saa toisen tekstin pysymään ja toisen vanhenemaan, on pieni arvoitus. Sujuvuus, osaavuus, ajatusten pysyvyys, rehellisyys, aitous? Joka tapauksessa meillä on aina klassikkomme. ja jostain syystä suurin osa niistä näkyy edelleen pitävän pintansa, vaikka lukutaito kuinka osin romahtaisi.

Hieman jo olen tosin alkanut murehtia Aleksis Kiven puolesta, koska tekstin tietty arkaaisuus voi alkuun karkoittaa, samoin suren jopa Leinon runouden mahdollista kohtaloa. Mutta uskon, että kiinnostuneita lukijoita löytyy heitäkin edelleen, jos ei määrässä niin laadussa.

Ei ole hyvää kirjaa ilman hyvää lukijaa.

4. Runous

Englannissa klassikot elävät edelleen. Shakespeare pysyy maassammekin elossa, koska käännöksiä näytelmistä voi aina tehdä ja tekstiä muuttaa lähemmäs nykykieltä. Runouden kääntäminen ei toisaalta ole edelleenkään kovin helppoa. Innostun joskus ihan vain omaksi huvikseni suomentelemaan jotain runoa tai runonpätkää. Se on ajankulua, kielen parissa askartelua, leikkiä, iloakin ja ennen kaikkea se pitää päätä liikkeellä, näin ainakin ajattelen.

Sain aikanaan eräänlaiseksi lahjaksi monia kirjailijoita Tuomas Anhavalta, varsinkin japanilaiset Tanizakin ja Kawabatan sekä tietysti hänen kääntämänsä tankat: ”Kuuntelen vieras ihmetellen.” Mutta kalastajat jotka aina saman merenrannan kohun kuulivat, eivät ajatelleet siitä enää yhtikäs mitään…

Parikin kirjaa hän lahjoitti ihan painettuina ja sidottuina. Yksi niistä oli William Blaken (1757 – 1827) Taivaan ja helvetin avioliitto (Karisto, 1959). Sieltä jäi mieleen muutamakin aforismi, joita olen vuosikymmenten aikana toistellut, syystä: ”Kuuntele hölmön moitetta, se on ruhtinaallista imartelua.”

 

Blake on taiteilijana ja runoilijana edelleen mitä kiinnostavin. Osuin vahingossa hänen runoonsa Auguries of Innocence – Viattomuuden enteitä, ja käänsin siitä pätkän alkua. Puhuipa mies jo aikanaan eläinten puolesta ja heidän kärsimyksistään, mahtoiko olla jopa kasvissyöjä. Monet ajatukset ovat siten ikuisempia kuin luullaankaan. Ja olihan Blake, runoilija, kuvittaja, painaja, lähinnä pilkan kohde omana aikanaan. Vaan yhä hän elää, kun taas monet aikansa kunnoitettamat ovat enää lähinnä nimiä vain.

    

Kas näin siis Blake, tosin minun suomellani:

”Nähdä Maailma Hiekanjyvässä

Ja Taivas Kedonkukassa,

Kokea Äärettömyys kämmenellä

ja Ikuisuus hetkessä.

Punarinta vankina Häkissä

antaa Taivaalle aiheen raivota.

Kyyhkyset Kyyhkyslakassa

ovat syynä Helvetin vapista.

Koira joka nääntyy Isäntänsä portille,

Ennustaa tuhoa koko Valtiolle.

Kaltoin ajossa kohdeltu hevonen

pyytää Taivaalta ihmisen verta.

Kaikki huudot vainotun jäniksen

Repivät hermoja joka kerta.

Kiuru siipeen haavoitettu

Kerubin laulun pysäyttää.

Taistelukukko, kamppailuun varustettu,

Nousevan Auringon säikäyttää.

Jokainen ulvahdus leijonan ja suden

Ihmissielun Helvetistäkin herättää.”

Runous on kirjallisuuden lajeista itselleni ehkä läheisin, se on myös oudoin ja mystisin. Ja sitten usein myös palkitsevin. Aina ei heti ymmärrä mitä runonsäe todella tarkoittaa. Se ujuttautuu lukiessa jotenkin vain mielen sisään, pysyy siellä vuosia metelöimättä ja jatkaa hiljaista vaikuttamistaan jopa niin ettei sitä lainkaan huomaa tai tajua.

Luin juuri runon, jonka tekijästä en ollut ennen kuullutkaan. Sen oli kirjoittanut amerikkalainen Joyce Kilmer (1886 – 1918) ja runon nimenä oli yksinkertaisesti Trees.

Opin, että Puut on hänen tunnetuin runonsa, eikä syyttä. Tyhjänä hetkenä yritin kääntää senkin:

”Luulen, etten kohtaa koskaan runoa,            

johon kuten puuhun voisin täysin ihastua.

Puuhun, joka ahneen suunsa aina kurottaa

kohti maan rintaa, suloisesti virtaavaa;

Puuhun, joka kaikki päivät katsoo Jumalaa

ja lehtikädet silloin rukoukseen nostaa;

Puuhun, joka kesäpäivät pukeutua haluaa

ja punarinnan pesää päässään kantaa;

Puuhun, jonka pintaan lumi tarrautuu;

joka samoin sateeseenkin sulautuu.

Hullut kuten minä tekevät runoja,

mutta puun voi luoda vain Jumala.

Minulle puu on myös kuin runo, ja tavallaan yhtä arvokas kuin se. Kilmer tuli sanoneeksi tämän jo, jotta turha minun yrittää. Jos Jumalaan ei uskokaan, voi ajatella että sanan sisällä on luonto tai kaikkeus itse. Ihme, joka ihmeenä myös yhä aina pysyy.

5. Sunnuntai

On taaskin sunnuntai kuten lauloi jo Lasse Mårtenson,  ja maa sai yöllä jälleen uuden lumipeitteen entisen lisäksi. Se on kevyttä hötölunta,  joten kolaaminen ei tule olemaan raskasta. Ja juuri äsken kuulin traktorin äänen. Meidän tiemme kylätielle on taas lumesta puhdas naapurin toimesta. Kaunis kiitos siitä. Ja kun käväisin kaupassa, kylätie oli tehty myös. Jopa vanha Turuntie, sitten. Ihme.

Pakkasta ei ole viittä astetta enempää, vaikka vielä on aamu aikainen. Se lienee siedettävä määrä, ainakin uskon niin. Vielä emme ole suuntaamassa maailmalle, mutta kyllä sekin aika tulee. Tiet voivat olla mutkapaikoissa liukkaita mutta sellainen talvi on. Yhä arvaamaton, yhä myös kaunis, jos palaamme siihen mistä alussa kirjoitin. Ehkä sittenkin otan reissulta edes kuvan pari. Ehkä. Sen näemme, kun maailmalta palaamme.

P.S.

Ja otinkin, tosin vasta kotoa. Luminen polku vie saunalle, ehkä sen voisikin lämmittää nyt. Onhan jo sittenkin kuin kevät, ainakin aavistus siitä.

Ja mikäs, lämmityspuuhiin olen jo ryhtynyt. Aurinko hohkaa, hanki hohtaa, puun hyvä savu tuoksuu tuoksuu. Ja sitten on vuorossa sauna ja siellä kunnon löyly. Juuri muuta en tällä hetkellä osaa edes kaivata.

(22.2.2026)