ALKU

Matkoilla on aina syytä väliin käydä, jos ei muuten, niin ihan vain siksi, että saa itsensä liikkeelle. Ja jos matka on pitkä, oma perspektiivikin kasvaa, ehkä jopa pieni irtiotto siitä ihmisestä, jona kotona oleksii. Irtiotto ei tarkoita sitä että kotona olisin väärä mies, vaan sitä, että omien ulottuuvuksiensa löytäminen on itselle silloin mahdollista, jopa tärkeää. Ja usein juuri matka, mikä tahansa, toimii sellaisen katalysaattorina.

Olin lupautunut esiintymään Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvessa. Kun lupasin, en silloin vielä tiennyt että Kuningas Talvi pitäisi meitä eteläisen Suomen asukkaita yhä jäisessä otteessaan. Yöllä miinusta joskus lähelle kolmeakymmntä, päivälläkin väliin reippaasti yli kymmenen. Kaiken kestää, mutta vanhassa hatarassa talossa asuvana olen keskittynyt lähinnä siihen, että saan pidetyksi lämmön sisällä sellaisena, että asuminen voi jatkua. Se tarkoittaa kaikenlaista, paitsi sähkön yllättävää kulutusta, myös jatkuvaa puunpolttoa isossa uunissa sekä jopa valopetrolilämmitintä. Jos kesällä pääsemme edes hetken liki nollamenoilla, nyt luku voi olla huimaava. Onneksi kevät ja aurinko ja kesä, syksykin helpottavat monin tavoin tätä talven suurta kuormaa.

Jyväskylään ei aja Sitarlasta hetkessä, sen opin jo kun kävimme seuraamassa A:n tyttären puolison eli Jonin väitöstilaisuutta.  Siksi laskeskelin, että lähtisin jo aamukuudelta, koska halusin ajaa paikalle rauhassa. Sitä ennen piti tietenkin lämmittää uuni sekä tarkistaa, että kaikki mahdollinen olisi tehty. Halusin  että A. voisi rauhassa tehdä työnsä talossa, jossa lämpöä olisi.

Panin puhelimen herätyksen soimaan neljältä ja heräsin jo kello yksi. No, ei muuta kuin lämmityspuuhiin. Lämpöä sainkin aikaan, mutta kun tuli lähdön hetki, olin jo puoleksi unessa. Yhden lyhyen mikrounen olin vuoteella levätessä sentään ehtinyt saada.

Pakkasta ei ollut liikaa, parissakymmenessä, ja auto lähti liikkeelle, koska oli ollut sähköpiuhassa aikansa ja moottori oli lämmennyt. Pääsin kylämme läpi kaikessa rauhassa, in tutto pace come sempre, ah italia; mutta jo 110-tielle kääntyessäni yllätyin. Kello kuusi siellä oli autoa auton perässä. Ja sama toistui Hanko-Hyvinkää -tiellä. Mistä nämä autot tulivat ja minne menivät, vieläpä kiireellä, en tajunnut, se tuntui ihmeelliseltä. Ja vaikka ajoin sallittua nopeutta, en hitaampaa, lähes kaikki halusivat ajaa kiinni puskuriin, varsinkin pakettiautot ja kuorma-autotkin. Bemareista ja Audeista on turha tässä edes puhua. Äkkiä kiinni ja äkkiä ohi paikassa kuin paikassa. Siinä vanha, ikuinen laulu, jos oma autosi on niitä pienempi ja halvempi.

Ei auttanut muu kuin silloin tällöin ajaa sivuun pysäkille ja päästää vauhtihullut ohitse. Jos aamuisin olisi teillä salaisia tutkia, saisi poliisi todella hyvät rahat. Sillä vaikka tutkatolppia on, niiden paikat tiedetään ja moderni auto jopa varoittaa niistä. Eivätkä kaikki tolpista suinkaan ole edes toiminnassa.

Olin ajatellut että matkaan rauhassa. Kun vielä seitsemältäkin oli pimeää, valosirkus eli pitkiltä räpsyttäminen lyhyeile ja äkkiä takaisin oli myös jatkuvaa. Vasta kahdeksalta helpotti, maailmaan tuli se oikea valo. Ja silloin olin lopulta päässyt jo Lahdentielle, jossa oli heti helpompi ajaa. Pikatien ohituskaista kun piti siitä huolen.

Olin päättänyt ajaa monen varikkopysähdyksen taktiikalla. Ensin Tuuliharja, sitten Hartolan kuningaskunnan pysähdys, sitten vielä pari muutakin tyyliin Joutsa ym. Tankatakin piti lopulta Vaajakoskella, ettei takaisinajaessani enää tarvitsisi. Aina join myös kahvit. Niin täynnä olin lopulta kofeiinia, ettei paremmasta väliä. No, ainakin pysyin hereillä.

Myös nelostie Jyväskylään on minunlaiselleni mahdollinen, koska siinä on niin paljon ohituskaistoja. Lumiset maisemat olivat aina vain lumisempia ja lappilaisempia.

Olisin pysähtynyt kuvaamaan, jos olisin jaksanut ja tien varrella olisi ollut kunnon paikkoja siihen. Kun sellainen löytyi, oli vauhtia liikaa… Vain Hartolassa sain itsestäni niin paljon irti, että menin Kuninkaanportin huoltoaseman pihalle ja otin pikavauhtia kuvia joen rannalta.

Ne ovat lopulta sittenkin vain kalpea aavistus siitä mitä ajaessa näin.

KESKIKOHTA

Vanhan Kirjan Talvea vietettäisi yliopistolla Agora-rakennuksesssa. Se oli ollut myös Jonin ja A:n tyttären eli Annan opiskelupaikka. Laitoin puhelimen Google mapsiin osoitteen, mutta puhelin ei suostunut sanomaan sanaakaan.

Yritin siksi muistella missä Agora oli kartalla, kun sitä olin vilkaissut. No, osoitteestakin oli jotain sanantynkiä jäänyt mieleen. Niinpä Jyväskylään päästyäni ajoin ja ajoin eteenpäin, kunnes alkoi tuntua, että voisin jo kääntyä. Muistelin että kyseessä olisi joku Mattilanniemi ja sellainen sana olikin hämmästyksekseni yhdessä kylteistä. Käännyin kun valot sallivat ja käännyin sitten pian uudestaan. Iso piha autoja täynnä ja oven vieressä yksi tyhjä kohta. Ajoin parkkiin ja näin sitten, että rakennuksen kyljessä oli sana Agora. Olin taas kerran aivan vahingossa ja sattumalta päässyt suoraan perille, saanut autonkin vieläpä paraatipaikalle.

Kuva on netistä ja kesältä, minkä ehkä voi huomata… Mutta rakennus on sama.

Olin tullut Jyväskylään puhumaan Leinosta ja hänen runoudestaan. Aviador oli julkaissut kesällä kirjani Kerran Leino, aina Leino sitä silmälläpitäen, että Leinon kuolemasta tulisi tammikuun kymmenes 2026 kuluneeksi tasan sata vuotta.

Muistopäivä tuli ja meni. Joskus muinoin tuollainen päivä olisi huomattu, mutta nyt siihen reagoi tammikuussa vain harva; lehtien kulttuuriosastot olivat mykkiä. Itse asiassa, viihdeosastoja ne jo ovatkin. Ja kun kulttuuri kuolee, kuolee kansakuntakin, ajattelin silloin. No, ehkä maailmassa vielä sentään jokunen sivistynyt immeinenkin olisi. Vai pitäisikö heitä ihan alkaa taskulampulla etsiä?

Menin sisälle ja löysin Aviadorin pöydän, jossa Vesaa ei kuitenkaan ollut, poikansa kyllä. Kuljeskelin sinne ja tänne, katselin pöytiä ja kirjoja. Vanhan Kirjan Talvi, vanhoja kirjoja. Mutta ikä ei olekaan kirjallisuudessa este, aihe ikärasismiin, ehkä vähitellen päinvastoin. Vanhassa vara parempi, mutisin, mutta kun pääsin Terra Gognitan pöydän ääreen, oli pakko ostaa uusi kirja, niin minulle käy aina kun Kimmo Pietiläisen näen. Viestivä tekoäly oli kirjan nimi ja kirjan se oli kuitenkin uusi, myös ajan henkeen kuuluva. Pietiläisen kustantamon kaikki kirjat ovat mustia, mutta sisältö sitä valkeampi, suurin osa kirjoista lisäksi Kimmon itsensä kääntämiä. Puhdasta, tieteellistä ja hyvää siis.

Toiselta pöydältä löytyi sitten vielä Dickensin teos Kävelyretkiä Lontoon kaduilla. Ostin, koska en ollut siitä kuullutkaan. Pickwick-kerho oli lapsuuteni yksi kaikkein suurimmista lukuelämyksistä, lisänä rikka siis rokassa. Kyllä tämän laihan kirjasenkin siis varmuudella lukaisisin.

Kuvia en siellä ottanut, siksi tässä blogissa on kuvituskuvana Runebergin Fänrik Ståhls Sägneristä, ensipainoksesta, joka löytyy omasta hyllystäni. Se on vanha kirja jos mikä – vuodelta 1848.

Torstainahan vietettiin Runebergin päivääkin. Mies tosin muistetaan kaiketi nykyään parhaiten Fredrika-rouvan tortuista. Sic transit Gloria Swansson. Leinolla ei ole edes leivonnaista. No, vielä joku sentään kuuntelee Vesa-Matti Loirin hyviä tulkintoja runoista.

Muuan ystävällinen sielu, J-kylän Talven organisaation hoitaja numero yksi, koputti selkääni ja minut löydettiin ja vietiin esiintyjien tilaan. Olin myös jo nähnyt auditorion, joka tuntui ylimitoiteltulta aiheeseeni, tyhjänä varsinkin. Ja koska ihmisiä ei vielä ollut paikalla paljoa, tyhjänä se pysyisi, ajattelin. Tosin kaksi vanhempaa naista, lukijoita siis, ja suomalaisen kulttuurin ylläpitäjiä, oli tullut puhumaan minulle, koska heidän lukupiirissään oli käyty läpi teostani Lukemisen ilo. Se puolestaan ilahdutti minua. Olin sanonut heille, että jos ihmisiä ei tulisi, puheltaisi silti sitten vähän kaikesta pikku piirissä. Toki Leinostakin. Onhan Leino ollut yksi elämäni vankoista kiintopisteistä.

Esiintyjien tilassa tapasin myös toisen fiksun naishenkilön, joka kertoi nimekseen  Ipa, hän haastattelisi minua. Heti puhe alkoi sujua tämän vapaasti puhuvan kirjastoihmisen kanssa. Ja sama jatkui läpi myös koko haastattelun ajan. Auditoriossa oli myös lopulta sittenkin ihmisiä. Jokainen heistä, kuten pariskunnatkin, istui aina viiden metrin päässä toisista.

Miten suomalaista sekin. Sillä lailla saattoi ajatella, että auditorio olikin täynnä.  Puhuimme Leinosta, runoudesta, runoista, L. Onervastakin, toisesta elämäni suuresta kiintopisteestä mitä vanhempaan suomalaiseen kirjallisuuteen tuli. Leino löydettiin sentään heti kuolemansa jälkeen; L. Onervaa ei oikein vieläkään. Outoa, sillä aikamme luulisi hellivän juuri hänen tapaistaan tinkimätöntä ja todella rohkeaa esifeministiä. No, hyvillä runoilla on aina aikaa odottaa. Tähän kyllä yhä uskon, jos maailmassa lukutaitoa tulevaisuudessa vielä on.

Tunti kului ja vaihdoin vielä sanoja kuulijoiden ihmisten kanssa. Se tuntui hyvältä. Lukijoita on yhä, sivistystä on, mutta nuo ihmiset eivät ole enää nuoria. Olispa meillä kunnon Opetushallitus., joka ottaisi taas todellisen otteen oppilaista eikä päinvastoin. Hankehumppa soi. Mutta mutta – opin sauna ankara aina…  Jos ihmisiä ei kasvateta ja opeteta kunnolla, seuraukset ovat, niin  mitä? Mahtaisiko sana katastrofaalisia kuvata uutta tilannetta?

Mutta ehkä olen vain liian synkkä. Synkkyyden ei toisaalta enää pitäisi kuulua omaan maailmankatsomukseeni. Paras siis olla ajattelematta tuotakaan. Kaikki parhain päin tässä maailmoista parhaimmassa, kuten Voltairen mestari Pangloss Candidessa toisteli.

LOPPU

Kello oli 14 ja tuli kiire lähteä kotiin, jotta pääsisin ajamaan mahdollisimman pitkälle valoisaan aikaan. Aulassa törmäsin vielä Tommi Parkkoon ja halusin häneltä uusimman runokirjansa Aaseista ja varjoista. Tuossa sekin on nyt vuoroaan odottamassa. Niin kiire Tommilla oli oman kustantamonsa pöydän laittamisessa, ettei hän ehtinyt edes rahastaa minua, kirjoitti nimensä kyllä, kun kauniisti pyysin. Ja sitten kiitin kaikkia hyviä ihmisiä (hyviä kaikki kun todellakin olivat olleet), hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti Lahtea.

Olin jo oppinut, että Jyväskylästä viitta osoittaisi ensin Kuopioon ja Mikkeliin ehkä Varkauteenkin?, sitten vasta Lahteen ja Helsinkiin. Vaikka olihan kylteissä jossain myös pieni epämääräinen numero 4, nelostien mahdollisuutta markkeeraamassa. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että olen vielä karttasukupolven lapsi. Kartta jää yhä päähän ja ilmansuunnat myös. Joten pian ajoin kohti Heinolaa ja Lahtea samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaiken lisäksi sää suosi, tie oli puhdas lumesta, ja ainoa hankaluus oli aurinko joka yhä matalalta paistoi silmiin aina isompien metsikköjen jälkeen. Mutta kun siristi, sekin hoitui.

Pysähdyin Hartolassa, koska muistelin juuri sinne unohtaneeni piponi. No, pipo siellä olikin, muttei omani. Se siitä sitten. Kaikissa reissuissa voi kokea myös tappioita ja tämä oli todellakin pieni sellainen. Jätin pipon odottamaan oikeaa omistajaansa ja sitten taas äkkiä autoon ja eteenpäin. Vielä yksi pakollinen nopea pysähdys odotti Lahdentiellä ja sitten jälleen autoon ja saman tien kohti kotia. Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta pois, kuten äitini aina hoki.

Kotona olin tasan kello 18. Kaksitoista tuntia oli kulunut. A. oli hämmästynyt, hän odotti minua vasta kello kahdeksaksi, kuten ensin olin ajatellut ja sanonut tulevani. Mutta vastaan minut otettiin.

Sisällä oli lämmin, tunnelmakin, ja oli perjantai-ilta, työläisen viikon aherrus A:lla taas ohi. Mikä sen parempaa. Ilta alkoi kulua ja kuluihan se taas hyvini. Unta sain tosin vasta myöhään, koska kofeiinia oli ruumis täppösen täynnä. Vaan sekään ei haitannut. Poissa hyvä, kotona paras. – Hima hima fast de e roisigt, kuten ystäväni Bo Carpelan aina ennen tapasi iloisesti hokea.

(7.2.2026)