Muistan syksyllä lukeneeni, että meille ennustettiin tavanomaista lauhempaa talvea. Vaan kuinkas kävi. Nyt on jo viikkoja kärvistelty pakkasaallon kourissa (puutalomme on vanha ja hatara) eikä loppua heti näy. Onneksi hankin paljon klapeja, joiden kantamisessa liiteristä uunin kupeelle olen kasvattanut paitsi sisua myös lihaksia. Ja kyllähän kaikkinainen puuha hyvää tekee; liikuntaa kun ulkona ei ole juuri harrastettu. Tenniskin on nyt muista syistä hetkeksi jäänyt.

Sääennusteet ovat kuulemma menneet pieleen sen tähden, että napojen polaaripyörre joka pitää arktisen ilman navoilla, onkin rikkoutunut ja kylmä valahtanut alas etelään myös kohti meitä. Todistan. Ilmasto lämpenee, kyllä, ja huvittavaa on, että tämäkin on sitten yksi seurauksista, koska napa-alueet ovat lämmenneet viisi kertaa nopeammin kuin muu maailma. Näin ainakin olen lukenut.

Olen jo kirjoittanut siitä, että pahempaakin koin vuonna 1987 tammikuussa. Ensi ja seuraavaksi yöksi on vielä luvattu suuria lukemia, lähelle kolmekymmentä siis, mutta vähitellen pitäisi pakkasen hellittää edes hieman. Muistan silloin eli nelisenkymmentä vuotta sitten, että kun pakkanen lauhtui jostain 33-asteisesta hyytävyydestä lähelle kahtakymmentä, se ei enää tuntunut miltään, leudolta ja lempeältä vain. Näinköhän käy nytkin?

Palaan vielä hetkeksi tennikseen, siis sen katsomiseen. Tänään on Australiassakin jäljellä enää miesten loppuottelu: Djokovic vastaan Alcaraz. Ikäeroa heidän välillään on lähes 16 vuotta eli serbi on jo 38-vuotias kun taas Alcaraz vasta kaksikymmentä ja kaksi vuotta maailmaa katsellut, siis lähes lapsi. Luulisi siis, että ketterän ja osaavan espanjalaisen voitto on helppo ja selvä, mutta Djoko (myös Nole tai GOAT) kukisti tätä ennen toisen nuorukaisen eli maailmanlistan kakkosen, italialaisen Jannik Sinnerin, porkkanaksikin kutsutun. Helppo ei voitto ollut, mutta ansaittu. Ennusteet povaavat nytkin voittoa nuoremmalle eli Alcarazille. Taidan olla samaa mieltä, joskin tenniksessä voi tapahtua mitä tahansa.

Eilen pelattiin jo naisten finaali: Aryna Sabalenka vastaan Elena Rybakova. Kazakstanin pajunvirpi voitti outoa kyllä agressiivisemman valkovenäläisen, tosin kuin jenkiksi muuntautuneen Sabalenkan. Tämä johti kolmatta erää jo 3 – 0, mutta se ei sittenkään riittänyt. Kun ottelu päättyi Sabalenka istui pitkään pää täysin pyyhkeen peitossa kuin jokin vanhanajan tyyliin tehty moderni patsas. Hän oli selvästikin uskonut omaan voittoonsa eikä voinut käsittää mitä oli tapahtunut. Olihan hän kuitenkin tenniksen rankingissä se numero yksi!

Kaikista urheilulajeista juuri tennis muistuttaa eniten elämää, tulin sanoneeksi kerran, ja kirjoitin sen teokseen Pelin henki, love/40 (Otava, 1998). Siitä tuli kirja, jossa kamppailllaan niin kentällä kuin elämässäkin. Ja aina on niin, että ottelun lopputulos on selvä vasta kun viimeinen piste, tuo match point on pelattu. Fat ladyn laulua ei tenniksessä tarvita.

Kyllä lumi ja pakkanen tuovat omaa tunnettaan maisemaan. Vedin kotipompan päälleni, paksun pipon päähän ja lähdin kuvia metsästämään. En sanallista riistaa niin kuin aikanaan teki ja kirjoitti ranskalainen Jules Renard, vaan ihan vain näkymiä täältä, jotka saisi tallennetuksi puhelimen  kameraan.

Jo aamun koi, koitto siis, on usein maalauksellinen. Kun on oikein kylmä, se tarkoittaa sitä että pilviä ei näy, pilviä, jotka estävät suurinta kylmyyttä putoamasta päällemme. Ne olisivat kyllä nyt niitä ihmeellisiä pilviä, joista Baudelaire puhuu runossaan, mutta nekin ovat vain runossa. No, kauneutta siis on nähty eilen ja nähdään ehkä piankin taas.

Kello lähenee vasta seitsemää, mutta sarastus alkaa jo puoli kahdeksan ja joka päivä aina aikaisemmin ja aikaisemmin aina juhannuksen tienoille saakka. Tämä puoli vuotta on siksi itselleni aina se positiivisempi vuodenaika. Kun valo lisääntyy, tuntuu että sen myötä muuttuu elämäkin.

Toinen kuva on sitten jo saunan kuistilta ja näkymä ulottuu saunakalliolta aina jokilaaksoomme, joka alkaa kaukaa Mysterpyyn järveltä. Kepeä on kuva, ikään kuin pahaa pakkasta ei lainkaan olisi. Ja mikäpä siinä. Kuva toimii muistona ja kylmyys unohtuu. Näinkin voi ihminen pettää itseään, sen silti kyllä tietäen.

Pieni patsas, jota aika ja sää syövät on lumen alla uinuva ja edelleen viinirypäleitä kantava kaunotar. Sille lumi tekee vain hyvää, koska ajan arvet eivät sen suojista juuri näy. Lumi riittää, botoxia ei tarvita.

Sementistä valettu pikku karhu ei sen sijaan ole muuttunut vuosien myötä miksikään. Nyt se näyttää kyllä taakankantajalta, ellei tietäisi kuinka kevyttä ja hötyä pakkaslumi on. Miten kirjoittikaan Erno Paasilinna aikanaan: ”Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.” Hän puhui kyllä silloin lähinnä omista sanoistaan. Yksi rehdeistä ja rehellisistä ajattelijoista Erno oli – ja yhä on.

Lumi kertoo paljon siitä, millaisia eläimiä meillä kulkee ihan talon pihapiirissäkin. Kettu, supi, orava, jänis, hiiretkin; ja jopa fasaani, jota ei kuitenkaan ole nähty, mutta sen jalanjäljestä ei voi erehtyä. Kuvaan en sitä kuitenkaan kuistilta saanut.

Kauniita ovat mitkä tahansa jäljet ja sitten varjot. Lumen uni, unen lumi. Ja lumo.

Herra Huun mökki viettää myös talviuntaan. Kyseessä on vanha aitta, joka on aikanaan tuotu kylältä tänne takakalliolle edellisen omistajan toimesta. Sille on kertynyt ikää jo kolmisensataa vuotta. Yhä pytinki on pystyssä ja yhä katto kestää vaikka jo viime vuonna tuli mieleen, että vanhan pärekaton tilalle laittamani kattohuopa pitäisi kaiketi jo uusia. Kun se kuitenkaan ei vuoda, asia siirtyi ja helposti siirtyikin… No, tällaistakin tämä on, muka työteliään elämä. Ehkä ensi kesänä sitten. Kyllä, tässä lupaus, jonka jopa yritän pitää.

Metsän laitaa reunustavat nyt huurrepuut, varsinkin kun nouseva aurinko ottaa ne kohteekseen. Idylli, jonka lämpötilaa ei myöskään huomaa ajatella.

Auringossa on jo voimaa, koska jääpuikot alkavat kasvaa. Ja valo sädehtii taas niissä ja niiden läpi. Joka vuosi näen tämänkin.

Samoin saunan pesuhuoneen ikkunan huurekukat. Niiden kautta katsoo suoraan alarinteen haapametsään, jossa haapojen paljaat alastomat rungot ovat kesäisiä maalauksellisimpia. Pekka Halonen tulee tietenkin mieleen, vaikka Halonen maalasi lähinnä lumisia mäntyjä. Hänen näyttelynsä on nyt Pariisissa ja näkyy vetävän yleisöä, jos instagramiin on luottaminen.

Vielä kuvasin pensaan pihalta jonka somisteena pakkaslumi. Tämäkin näky toi mieleen Halosen miljoonamännyn.

Aivan kaikkia kasveja ei pakkanen miellytä. Rhododendron, alppiruusu, joka välillä on jo ollut tuossa talonnurkalla kuin valmiina avaamaan nuppunsa, on nyt vain laiha varjo entisestään. Mutta heti kun tulee suojaa, lehdet aukenevat taas ja ovat ilo silmälle ja lohtu sydämelle, Tuomas Anhavan sanoin. Hän puhui kyllä vaimostaan, runoilija Helena Anhavasta. Miten hyvin kummatkin yhä muistan, kiitollisuudella.

Näin alkaa sunnuntai, helmikuun ensimmäinen päivä. Uunissa on jo kauan palanut tuli, muuri hohkaa lämpöä, ja tarpeeseen se tuleekin. Kahvit on juotu. A. lukee kirjaa, minä kirjoitan tässä vierellä ja edessä on vielä pitkän pitkä päivä.

Jokainen päivä on nyt tällainen, kylmä ja kirkas, ainakin vielä viikon puoleen väliin, mutta samalla myös askel kohti kevättä. En odota sitä kuin kuuta nousevaa, vaan kuin armahdusta tälle ajalle. Ja armahdus se laillaan on. Maaliskuussa saattaa talvi tuntua unelta vain, ja kaikki tämä on jo kaukana takana, nähty ja unohdettu. Onhan edessä silloin taas kerran uusi ja ah niin ihmeellinen maailma?

’(1.2.2026)

.