TALVI

Talvi nyt on ja ainahan talvi on ennnen Suomessa ollut juuri tällainen; kylmää, pakkasta, lunta, ja sitten aina välillä lievä suojasää, joskus jopa pilkahdus aurinkoa. Nyt aurinkoa ei ole moneen päivään näkynyt ja se lienee vain onni, koska pakkaslukemat ovat toistaiseksi pysytelleet kymmenen asteen vaiheilla, kun pilviverho suojaa meitä taivaan ankarammalta kylmyydeltä. Kun pilviverho aukeaa, kylmyys valahtaa alas ja on pakastintakin pahempaa.

Itse asiassa juuri nyt niin tapahtui ja heti pakkasta tuli lähes tuplasti enemmän.

Pakkaslukema tuntui kyllä sitä ennenkin jo ihan riittävältä. Tosin muistan yhä vuoden 1987 tammikuun, jolloin Helsingissäkin oli parisen viikkoa pakkasta hieman yli kolmisenkymmentä astetta. Sillä säällä aloitin vapaan kirjailijan elämän. Työhuoneessa oli lämpöä vähän yli kymmenen plussaa. Olin 44-vuotias. Aloittettava silti oli, olosuhteita ei voinut valita. Vapaana kirjailijana olen nyt ollut jo 38 vuotta, kohta puolet elämästäni. Ja yhä tämä taivallus jatkuu. Mutta onneksi myös kirjoittaminen. Ilman sitä olisin kuin orpo piru synkässä metsässä; näin ainakin luulen.

VAPAUS

Vapaus on hieno käsite, jonka erityisesti Ranskan vallankumous toi näkyville. Vapaus, veljeys, tasa-arvo. Tasa-arvo on arvoista ehkä yhä tärkein, jos myös kohta vapaudella (ilmaisun- ja elämisen-) on suuri tärkeä ja aivan keskeinen sijansa demokratioissa.

Tyrannien alaisuudessa vapaudesta puhuminen voi kyllä viedä vankiloihin; silloin siitä saa enää vain unelmoida, jos sitäkään. Oikein perusteellinen totalitarismi kun voi jo nykytekniikalla haistaa ja tutkia kaiken mitä mietit, jos siitä vähänkin jää jälki vaikkapa someen.

Se siitä sitten. Servus, ja olet epäiltyjen listalla. Veljeyden käsite on sitten kyllä jo muutenkin hukkunut nykyihmisten minäkeskeisyyteen. Kaikessa aina ensin minä, sitten vasta muu. Ah, someselfieiden ottajat. Minä minä minä. Siitäkin Liisa Keltikangas puhuu uusimmassa kirjassaan Itsekkyyden aika (WSOY 2026). Täällä maalla auttamisen halua, pyyteetöntä sellaista, voi kyllä vielä nähdä ja kokea. Missä olisimmekaan ilman naapureiden ja osaavien ammattilaisten tukea. Juuri äsken tarvitsin taas apua auton kanssa. Ja sain.

LUMI

Lumen maasta olen jo puhunut. Yhä täällä sellainenkin on. Joka päivä sataa muutama hiutale lisää kevyttä pakkaslunta, kevyttä kuin ajatus. Tätä pakkaskautta ennen oli lyhyt suojasää ja silloin kuljimme paljonkin ulkona, varsinkin Lohjanjärven rannoilla. Kosteus sai aikaan sumua, sumu puolestaan näkymiä, joita on mahdoton unohtaa.

Otin kuvia minäkin. Mutta vaikka kuinka yritin, ei puhelimen kamera ollut riittävän hyvä näyttääkseen sumuisen ulapan koko avaruuden. No, yrittänyttä ei laiteta. Tässä on yksi kuva ulkoilijoiden suosimasta ja heille auratusta luistelubaanasta Aurlahden rannalta. Kuva on kuva, mutta lakeus oli suurempi, syvyys ja näkymä paljon paljon vaikuttavampi. Se on vain uskottava, koska en voi sitä mitenkään todistaa.

Tässä toinen yritys samasta paikasta. Kännykkäkamera(ni) ei mitä ilmeisimmin saa koskaan perspektiiviä aikaan samalla tavalla kuin katse luonnossa.

Lopulta vielä otos Paloniemestä, joka on yksi omista suosikeistani mitä ulkoiluun tulee. Varsinkaan talvella siellä ei tunnu liikkuvan juuri ketään. Hiljainen hiljaisuus vain. Ja jäljet jotka johtavat jäälle.

Lumi on yhä unta ja pörhölumi, kevyt ja pöllyävä, on sitä varsinkin. Kun ajattelee että jokainen hiutale on erilainen ja niitä lienee maailmassa miljardi potenssiin miljardi, ei asiaa uskoisi. Mutta uskottava siihenkin on, näin ainakin olen oppinut. Jos jokin asia maailmassa on ihme, niin luonto on. Se tekee yhä jotain enemmän kuin ihminen. Tuskin siihen edes tuleva tekoälykään pystyisi. (Toivottavasti ei.)

TAIDE

Taidetta löysimme Salon Veturitallista jossa oli Hannu Hautalan postuumi valokuvanäyttely ja on vielä pitkään.

Salon Veturitalli on yksi viehättävimmistä taidehalleista minkä tiedän. Harvoin siellä myöskään näkee huonoa näyttelyä, aina katse saa palkkiokseen jotakin. Emmekä pettyneet tälläkään kertaa. Tässäkin näyttelyssä kannatti käydä.

Hautala syntyi 1941 ja kuoli 2023, 82-vuotiaana siis. Hän ehti ottaa yli miljoona kuvaa, joista vain pieni murto-osa on valittu tähän näyttelyyn. Se oli saanut osuvaksi nimekseen Poika, joka rakasti lintuja. Linnut kun olivat yksi Hautalan kuvaamisen keskeimmistä kohteista, mutta paljon täällä oli myös kuvia maisemista.

Eniten pidin mustavalkoisista otoksista. Viehtymys väriin, näkymiin Kuusamosta ja erämaista, oli toki nähtävissä, mutta vaikka sen ymmärsi, silmä etsi muuta. Jotakin pelkistetympää, selkeämpää. Ja etsivä löysi myös.

Jotkut valokuvat lähentelivät grafiikkaa, hyvää sellaista. Jotenkin Pentti Kaskipuro tuli mieleen. Myös hänellä on paraikaa oma näyttelynsä nyt Sara Hildénin taidemuseossa. Täytyy sekin käydä aikaa myöten katsomassa. Päättyy huhtikuussa; Hautala sitten vasta toukokuun alussa.

TENNIS

Edellinen viikko on kulunut tenniksen parissa sitä lähinnä teeveestä tuijottaen ja vain kerran treeneissä käyden. Australiassa on kuten aina meneillään vuoden ensimmäinen Grand Slam, jota olen seurannut jo ainakin 30 vuotta. Juuri ensimmäinen viikko on kiinnostavin, koska silloin pelejä on runsaasti ja  yrittäjiä liuta, kaikentasoisia ja -kokoisia, uusia kasvojakin.

Tällä toisella viikolla on jo päästy loppusuoran alkuun ja yhä mukana olevien kasvot ovat jo enimmäkseen tuttuja. Kuten taitonsakin. Juuri nyt Rybakina ja Mertens ovat tatamilla voittoa etsimässä. Rybakina on hyvinkin selkeässä johdossa. Mutta vaikka ensimmäinen erä näkyy menevän hänelle, ei lopputulosta vielä ole lainkaan kirkossa kuulutettu.

Se jos mikä on yksi tenniksessä kiinnostava piirre.

Tänä vuonna ei yllättäjiä tosin juuri ole ollut, jokunen sentään. Mutta vanha kaanon on oudon sitkeällä tavalla yhä pitänyt pintansa a la Djokovitsh. Ben Shelton on nuori yhä, mutta ei enää yllättäjä. Tässä hän valmiustautuu otteluun Casper Ruudia vastaan. Mahdoton ennustaa kumpi voittaa. Shelton ehkä, näin nyt tuntuu. Mutta senkin tietää vasta ehkä parin tunnin päästä.

Hänen lisäkseen on aina hauska nähdä uusia tuoreita voimia ja nimiä ja onhan heitä kaiken aikaa tulossa ja nousemassa. Kunhan vain pää kestää paineet. Sitäkin tarvitaan kykyjen ohella. Joskus taitojakin enemmän.

Ikä ei tenniksessä aina ole este. Nopeus voi taantua, mutta peliäly kehittyä yhä. Kaikkea tarvitaan. Pidän tennistä edelleen urheilulajeista monipuolisimpana, ja kuten olen jo kauan sitten sanonut, tennis muistuttaa eniten elämää. Selkeästä johtaasemastakin voi luisua häviöön, tuhon partaalta nousta voittoon. Vasta viimeinen pelattu piste ratkaisee.

Olen toki jäävi sanomaan tuota eli kehumaan tennistä urheilulajina, koska se on ainoa laji, jota yhä itsekin jotenkin harrastan. Oli toki aika jolloin aloitin aamut juoksemalla pitkin Lauttasaaren rantoja ja kuuluin silloin myös Drumsö Paddlarklubiin. Kanoottikin oli. Meri ja Lauttikan ympäristön saaret tulivat ulapan lisäksi hyvinkin tutuiksi. Vanha ystäväni Ilkka Pitkänen lähetti juuri äsken aikoja sitten ottamansa eli jo nelisenkymmentä vuotta vanhan kuvan, jossa todistettavasti olen kanootissa, tosin Skåldön rannan tuntumassa. Mutta kuva kertonee, että olen siis myös todella melonut.

Ja tässä toiseksi todisteeksi yksi viitisen vuotta vanha kuva tenniksestä, jossa kädessäni on maila. Katson kameraa, en palloa, joten kuva on pelkkä lavastus. Sillä palloa pitää pelissä aina katsoa kuin ystävää hädässä hamaan loppuun saakka, jotta lyönti todella sujuisi. Opetus, joka sopinee myös elämään. Kunpa muistaisin sen myös…

UUSI VIIKKO

Nyt on maanantai ja joulusta on kulunut kuukausi. Tammikuu lähenee todellakin loppuaan. Ensi maanantaina eletään jo helmikuuta. Se taas on viimeinen talvikuukausi ja hyvä niin. Maaliskuu aloittaa sitten kevään. Kylläpä sitä odotan. Enkä ole tässä perheessämme ainoa.

Veturitallin näyttelyn jälkeen kuljeskelimme vielä Salossa, sen tavaratalon sisätiloissa kaikkea katsellen. mitään ostamatta ja kahvia etsien. Sitä saimme sitten ja A. löysi hierontatuolinkin, istahti siihen ja sai sen myös käymään lähimaksulla. Ja niin minä otin siitäkin kuvan. Tuoli joka nielaisee ihmisen.

Tuon lepohetken A. ansaitsi ja tarvitsi. Työviikkonsa on taas alkanut, se vie aikaa ja voimia, kun minulla edelleen tämä vapaan kirjailijan elämä ei enää juuri paljoa vaadi. Sen kirjoitan minkä kirjoitan. Scripsi! kuten Leino aikanaan yhden lauseensa loppuun niittasi.

Mitä on edessä, sitä en tiedä. Mutta kunhan pakkasista päästään niin innolla odotan. Aina vain unelmoin jostain, nyt yhä enemmän keväästä, lämmöstä, vihreydestä, valosta. Unelmia on ja unelmia pitää meillä jokaisella olla ihan loppuun saakka. Siihen ajatukseen palaan aina vain. Mitä tästä maailmasta muuten tulisi?

(26.1.2026)