Saimme tänne Länsi-Uudellemaalle taivaan lahjana edes muutamaksi päiväksi tilapäisen lauhtumisen; lämpötila nousi jo lähelle nollaa. Ehkä päivällä tulee jopa suojaa. Sen tiedämme, kun keskipäivän kohta kohtaamme. Nyt kello on vasta puoli kuusi aamulla ja ulkona vielä pimeää. Tai ei aivan. Lumi valaisee.

Talvi on talvi ja kaunistahan lumi on. Minulla on täällä vanha japanilainen laavalyhty, ainakin laavalta näyttävä. Tuolla ulkona se on kestänyt monet vuodenajat ja kestää yhä.

Paikan sille löysin kirsikkapuun eli aidon sakuran alta. Tai itse asiassa lyhty oli jo, sakuran istutin pikkuisena taimena sen viereen, kun sain sen aikanaan lahjaksi italian ryhmältä; opiskelin kieltä vuosikausia Hiidenopistossa Lohjalla Rosario Finan johdolla. Jotain kielestäkin jäi mieleen, ainakin luen italiaa ja joskus hieman puhunkin. Mutta takaisin sakuraan. Nyt puu hallinnoi maisemaa ja on jättänyt lyhdyn jopa alaoksiensa varjoon. Mikä sopii hyvin. Japani japanilaisen tuntee. Kauneus on yhteistä.

Japani kuului etenkin nuoruuteeni, varsinkin sen kirjallisuus. Sen minulle välitti kukapa muu kuin Tuomas Anhava, joka pari ensimmäistä haparoivaa vuottani toimi eräänlaisena mentorina ja työnsi kirjallisuudessa minua sinne missä itse viihtyi. Kavafis tuli häneltä myös, kukapa ei; Japanista sitten varsinkin Yasunari Kawabata ja Junichiro Tanizaki. Ja tietenkin tankat. Kuuntelen vieras… Tankoja osasin ulkoa ja japanilainen romaani oli luku sinänsä. Tuolloin eli 60-luvun puolivälissä se tuntui syvemmältä kuin reipas senaikainen länsimainen kerronta. Lukijan taas piti itse osallistua japanilaiseen kirjaan. Edelleen arvostan juuri tuota ominaisuutta maan nykyklassikoissa.

Näistä yksi ensimmäisistä ja vaikuttavimmista oli Yasunari Kawabatan Lumen maa. Sain kirjan, kun voitin ylioppilaitten kulttuurikilpailun proosasarjan vuonna 1964. Palkintona oli kymmenen Keltaisen kirjaston teosta, erityissidoksella. Vaikuttava tuo teos on minulle edelleen, tärkeä alkuaskel kohti jotakin, joka onnekseni ei lopu koskaan tai ainakaan niin kauan kuin lukutaitoni säilyy.

Lumen maa tulee aina mieleen ja muistuu varsinkin nyt, kun katson japanilaista lyhtyä tuolla ulkona lumen peitossa.  Lunta meillä on täällä etelässä vielä paljon vähemmän kuin yleensä saati sitten Japanin pohjoisosassa eli Hokkaidossa, jossa voi olla parimetrisiäkin kinoksia, jos olen oikein ymmärtänyt. Juuri siksi seutua kutsustaan lumen maaksi. Syynsä kaikessa.

Vähä lumi täällä riittää kyllä minulle hyvin. Tärkeää on, että lumi on puhdasta, kevyttä ja kaunista, ei ison kaupungin ruskeaksi muuttuvaa loskaa (koin sen juuri eilen Helsingissä). Puhdas lumi sopii Japaniin, sen estetiikkaan, mutta toki tännekin. Maalla se myös pysyy puhtaana, sillä saastuttajia ei jokilaaksomme lähistöllä ole.

Nyt lauhtuu, enkä ole siitä pahoillani. Talven selkää tosin vasta taitellaan, mutta ehkä sitä kevättäkin jo näin vähä vähältä laitellaan. Laittaisin jos voisin edesauttaa sen tuloa. Tulleehan se, kohta, aivan kohta… Tiedän olevani optimisti, mutta niin se vain on, että katse on jo maaliskuuun lopussa. Mikä lieneekin siinä, että vuosi vuodelta talvi saisi olla aina vain lyhyempi. Onko tämä ikää vai mistä oikein on kysymys?

Heti kun lämpötila kohosi lähelle nollaa, alkoivat jäähän peittyneet joet reagoida, virtaava vesi ilmestyi heti näkyviin lumen ja jään läpi ja paljasti saman tien myös täysin avoimia kohtia joessa. Kun lumi ja jää ympäröivät niitä, syntyi omanlaisia kuvioita. Kauneutta nekin. Joessa voi nähdä vaikka ikonisen saarnaajan.

Lähdin oikein ajelemaan sinne tänne jotta saisin kuvia. Kuvia on monesta paikasta, vesistö pysyy samana. Omassa laaksossamme joki on Sitarlanjoki, sillan jälkeen se muuttuu Häntäjoeksi. Sitä ennen se on tuolla ylempänä Härkäjoki, jona se laskee Músterpyyjärveen ja Härkäjoki siitä taas tulee ylempänä Saukkolassa, jonne Nummijoki puolestaan virtaa. Se saa alkunsa Nummijärvestä. Virtaahan vesi sinnekin jokea pitkin, mutta ehkä annetaan jo olla… Tein koko rimpsun vain oman mieleni ja muistini iloksi.

Jatkoakin seuraa, näemmä. Häntäjoki vie sitten vedet taas uuteen järveen eli Maikkalanselkään, jonka rannalla Kisakallio, suuri kunto- ja harjoittelukeskus sijaitsee. Lopulta vesi virtaa Lohjanjärveen ja sieltä aikanaan monien vaiheitten jälkeen mereen. Pitkä tie, jonka voisi vaikka kanootilla kulkea, tosin patoesteitäkin alajuoksulla on. Missäpä ei olisi. Virtaava vesi kun oli ennen suuri siunaus ja edellytys alkavalle teollisuudelle, se padottiin antamaan voimaa ja tuottamaan sähköä; se piti myös myllyjä toiminnassa. Tuolla Pusulassa Töllinmyllyäkin – ja viljaa siellä edelleen jauhetaan.

Tässä kuva Härkäjoelta.

Ja tässä taas Väänteenjoki virtaa Hiidenvedestä kohti Lohjanjärveä.

Myös omalta pihalta löytyy paljonkin sellaista joka miellyttää omaa silmääni. Talomme on kalliolla ja kallio tulee yhä aina siellä täällä näkyviin, vaikka laki on väliin jo kuin lehtoa. Se taas johtuu siitä, että aikanaan talomme edellinen omistaja eli vesi-insinööri Makkonen (kummitteleva legenda yhä täällä) ajatti laelle hevoskuormittain suomaata eikä turhaan; puut ovat nyt suuria ja salskeita, ja joukkoon on alkanut kasvaa tammiakin, koska terhoja ovat oravat alhaalta mäelle näköjään kantaneet.

Aivan kaikkea kalliota ei Makkonenkaan saanut peitetyksi. Pieniä kohtia on yhä näkyvissä. Talon viereisen kallionhuipun päälle laittelin jo kauan sitten kaksi isoa kiveä päällekkäin, ihan vain Lapinreissujen muistoksi. Seitahan siitä silloin tuli, mutta lumi saa nuo kivet näyttämään nyt syleilyltä.  Valitettavasti näky katoaa, kun lumi sulaa. No, eihän mikään syleilykään ikuisuutta kestä. Patsaissa vain, edes ne muutamat tuhannet vuodet.

Kaunis on myös syyshortensia, jonka kukat jäävät aina oksiin ja pysyvät siten näkyvissä aina kevääseen. Juuri nyt ne kuivuneinakin kukkivat lumen alla. Estetiikkaa siinäkin.

Samoin ukonkellojen pystyynjääneet rangat, siemenet yhä tallella. Muistuttavat hieman valaisimia, joita nykytanskalaiset ovat tehneet.

Tuo tuli mieleen, kun katsoimme Areenasta hyvää ohjelmaa pohjoismaisesta designista. Myös suomalaiset mestarit a la Aalto ja Wirkkala saivat siinä syystä kunniaa.

Lumi suojaa, peittää, kaunistaa. Jopa oma saunamme näyttää nyt ikään kuin houkuttelevalta lumivaipassaan. Tuuli on vienyt kevyttä lunta katolta, mutta valkea sekin on. Saunaa en kovilla pakkasilla lämmitä, mutta nyt on sen vuoro taas. Tänään on lauantai ja siksi se saa luvan antaa meille kunnon löylyt. Ja ehkä jopa lumipesun, jos lumi ei silloin ole jo nuoskaa. Saamme nähdä.

Tämä edelläkerrottu on kotoista ja hyvää, mutta tiedän kyllä että muutakin löytyy. Maailma on edelleen mallillaan. Kaikki on kallellaan ja tuntuu että järkikulta on lähtenyt matkalle jonnekin, ehkäpä ulkoavaruuteen josta ei ole paluuta. Moni johtaja on sekaisin kuin hullu käki, ne kukkuvat ja kukkuvat vain. Voisiko riimi mennä myös näin: – Hukkuvat, hukkuvat vain. Tai ehkä sittenkin kauniimmin: – Nukkuvat vain…

Tuntuu, että ihmisistä paljastuu taas näkyviin se ahne peto jona lajimme alkoi miljoonia vuosia sitten kehittyä homo sapiensin suuntaan. Sapiens, hah! USA oli joskus yksi mahtivaltioista, nyt sekopäinen temmellyskenttä kiitos Trumpin. Venäjästä ei edes tarvitse puhua; Kiinastakaan kohta. Ja missä se järki sitten on. Jossain täällä pohjoisessa ehkä, mutta täälläkin aika uinuvaisessa tilassa. Edes saarivaltiot eivät pääse maailmasta eroon; ei Islanti – Grönlannista nyt puhumattakaan. Ja onhan se Tanskan alusmaa, tänä aikana! – Shame, sanoisin. Iso häpeä se onkin. Itsenäisyys pitäisi Grönlannille viimein suoda; siinä kaikki.

Jokainen ymmärtää, että asiat voisivat olla paremminkin, maailmassa voisi olla edes jonkinasteinen rauhantila ilman Gazan ja Ukrainan kauheuksia. Ehkä meidän olisi hyvä myös muistaa, että on tänne maailmaan ajan myötä saatu muutakin: kehitystä, viisautta, edistystä, hyvyyttä, halua auttaa.

Täältä löytyy kyllä tosiaankin vielä ihmisiä, jota ovat ihmisiä yhä. Ihmisiä, jotka kunnioittavat toisten uskoa ja pitävät omansa omana tietonaan. Kukin taaplaa tyylillään, sanoo vanha suomalainen sananlaskukin. – Taaplaaminen tarkoittaa vanhojen kirkkojen paanukattojen laittamista. Paanu taas on puinen tervattu kattotiili, tavallaan. Lohjan kirkon ulkokatossa voi aitoja paanuja edelleen ihailla.

Harvoin viisaat kuitenkaan hallitsijoiksi pyrkivät. Maailmamme valtiaat on taas nähty ja nähty ja noteerattu todella. ”Hulluus kukkii keveästi”, kirjoitti jo aikanaan Paavo Haavikko. Ja tämänkin hän lausui:”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”

Kaksi vanhaa sitaattia, kaksi totuutta. Voiko nykytilannetta enää tuon paremmin määritellä. Paras kirjallisuus on aina ajatonta.

Haavikko oli Anhavan ohella niitä, jotka nuoreen minuun eniten ihmisinä vaikuttivat Samuli Parosen ohella. Haavikon runous (kuten myös Eeva-Liisa Mannerin) avasi minulle teitä, jos kohta onneksi matkiminen eli epigoniksi ryhtyminen ei ollut edes mahdollista. Niin oikukasta oli ja on nuoren Haavikon kieli. Kaikki kokoelmat aina johonkin Viiniä, kirjoitusta (1976) saakka ovat olleet itselleni eräänlaisia ilmestyksiä. ”Runo on se kun joku puhuu”, sanoi nuori Haavikko aikanaan. Tämän opin taas Matti Suurpäältä. Lähdettä en ole löytänyt, se taisi olla lausahdus jossain haastattelussa.

Lumi on pahimmillaan este, parhaimmillaan runoutta, luonnon omaa taidetta. Mitä tänään on vielä edessä, en tiedä. Nyt vasta juomme kahvia, luemme, ja minä kirjoitan ja viimeistelen tätä. Ja sitten kun alkaa sarastaa, lähdemme ehkä ulos tekemään niitä lenkkejä, jotka paha pakkanen on laillaan estänyt. Välillä on ihan mukavakin olla vain ja levätä, mutta mikään ihmiselle sopiva pysyvä olotila se ei ole. ”Ylös, ulos ja lenkille”, huuteli Niilo Tarvajärvi jo aikanaan. Sopii se yhä meillekin. Ja se on myös aina syytä muistaa; nojatuolin vangiksi ei ole kenenkään syytä vapaaehtoisesti jäädä.

(17.1.2026)