YKSI

Uusi vuosi on vanhan surma, muttei lumen. Nythän sitä vasta ilmeisesti meille kunnolla annetaan täällä etelässäkin. Ei lumessa sinänsä ole mitään vikaa, onhan se valoa tuova ja suojaa antava, ainakin monille kasveille. Ja jos pitää hiihtämisestä, niin mikäs. Minulle lumentulo tosin merkitsee enää odottamatonta määrää lumitöitä, koska talomme sijaitsee metsässä pikkutien päässä. Mutta hyväähän sellainen tekee ruumiille. Ja siten myös mielelle ja sielulle.

Kun ajattelee mennyttä vuotta 2025 ja vertaa sitä edelliseen, niin olihan tuo äsken loppunut sitä parempi. Ei päivääkään makailua sairaalassa. Pari kertaa tshekkausta ja tulokset toistaiseksi puhtaat. En todellakaan valita. Ainakin juuri nyt tuntuu, että eteenpäin mennään elämän tiellä. Taakseni en edelleenkään halua sen kummemmin katsoa saati jäädä. On ollut iloja ja murhettakin, hyvää ja huonompaa. Mutta kuinka me voisimmekaan tietää mikä hyvää ja oikeaa on, jos emme tuntisi myös pahaa ja väärää. On koettu, on tehty, on nähty. Kun elämä on pitkä, kaikkea mahtuu.

Nyt on uuden vuoden ensimmäinen päivä. Eilinen sujui ja kului lähes yhdessä hujauksessa. Täällä maalla ei suuria juhlia vietetä koskaan ja siksi nukkumaanmenokin tapahtui ennen uuden vuoden alkua, mutta kyllä siihen taas heräsi. Pientä paukuttelua oli alkuun ja suurempaa puolenyön maissa. Laaksomme on laaja mutta toimii kuin kaiutin tai vanha amfiteatteri. Vasta vähän ennen kahta kaikki loppui, ainakin nukahdin. Nyt on taas vuosi hiljaista, ei edes juhannuksena meluta. Jos yksi kokko nähdään, niin hyvä on.

Mitä odotan tältä vuodelta? Ehkäpä maailman järkiintymistä. Tilaus olisi tällainen: – Kaksi sotaa, kaksi rauhaa, olkaa hyvä. Ja saanko laskun samantien.

Laskujen suuruus, siis sodista ja niiden tuhoista (Ukraina, Gaza) on joka tapauksessa tähtitieteellinen. Mutta miten moni länsimainen firma jo odottaa tuota heille koittavaa jälleenrakentamisen onnen aikaa. Toisen epäonni, toisen onni. Ja tuskin nekään jotka ovat panostaneet sotateollisuuden pörssiosakkeisiin pettyvät. Kyllä uusia pesäkkeitä löytyy, ja jos ei löydy, niin pelkokin riittää. Se on oiva kannustin ja vipu aseostoihin. Kauppiaat hierovat käsiään.

Äskeisestä kahden sodan päättämisestä unohtui yksi. Vielä pitäisi saada kolmas rauha Sudaniin, jonka kauheudet maailma on lähes unohtanut. No, toivoa aina voi, mutta ihmiskunnan raakuus ja tyhmyys on myös tuttua kaikilta edeltäviltäkin vuosikymmeniltä, sadoista ja tuhansista vuosista puhumattakaan. Ihmisessä on yhä petoeläimen geeniperimää, ajattelen. Mutta juuri siksi tälle oudolle lajille on annettu myös älyä, jotta sen voisi analysoida ja torjua. Jopa tehdä analyysin ihan itse. Pakottamatta… Pakko kun ajaa usein uusiin sotiin.

Näen kyllä kaikkialla kyteviä pesäkkeitä. Droonienvalmistajat, huom. Iran, tuo vanha Persia, joskus sivistysvaltio ja nyt pappien hirmuvallan alla, voi räjähtää. Kiinan kiertely Taiwanin ympärillä päättynee samalla tavalla kuin silloin kun maa valtasi Tiibetin. Toisaalta panokset ovat paljon paljon suuremmat ja johdattaisivat ehkä kohti isoakin eskalaatiota. Vaikka tuskin, niin tärkeä on länsimaiden kauppa Kiinan kanssa. Siihen kai tuo suurvalta myös laskee.

Mitä Afrikassa tapahtuu se on salatumpaa, koska mediamme ei ole siitä kiinnostunut. Ei vuotta ilman jotain ikävää. USA hyökkää Venezuelaan? Siinä seuraava kysymys. Tuskin sentään Grönlantiin. Trump on toisaalta hullu kuin käkikello, Putin vastaava joskin erilainen mentaalitapaus. Ihmishengillä ei ole väliä, miljoona sinne tai tänne. Ajattelu tuo mieleen Stalinin ja Hitlerin. Joten vaikea on ennustaa. ”Emme tiedä, myymme sitä Jumalana”, kirjoitti jo Samuli Paronen.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

KAKSI

Talvi on nyt alkanut täällä, laaksomme joki jäätyy jo reunoiltaan ja järvien jäät etenevät kohti ulappaa, jos ei liikoja tuule. Otan kuvia, ne ovat muistin tukena. Luntakin on saatu hieman, mutta edessäpäin ovat tulevat juhlat, Jyrki Pellistä siteeratakseni. Jonkinasteinen myrsky alkanee illalla, mutta paljonko lunta se tuo, on yhä arvailujen varassa. Lumilapiot ovat kuitenkin jo tuolla pihalla ojennuksessa liiterin seinustalla. Ja itsekin olen valmis toimimaan. Onhan kyseessä jokatalvinen mutta ilmainen kuntosali vailla pääsykorttia ja -koodia.

Viime vuonna saimme nähdä kaikenlaista. Onneksi talvi oli kevyt ja pakeni aikaisin pohjoiseen. Samaa toivomme nyt. ”Kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää, hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää”, lauloi jo Tapio Rautavaara. Tähän yhtyy varmastikin myös vaimoni A. Lapsuuden lumileikit on leikitty, hiihdot tältä milleniumilta hiihdetty, kaipaamme jo keväisiä pitkiä patikointiretkiä, lisään ja myös tarkoitan sitä.’

KOLME

Joulunpyhinä luin parikin kirjaa kaiken muun kuten oman kirjoittamisen ohessa. Toisen saimme kauniiksi lahjaksi postitse, se oli Henry van Dyken pieni teos Legenda neljännestä tietäjästä (Aatma, 2025). Toisen taas eli Claire Keeganin teoksen Aivan viime hetkellä (Tammi, 2025), jonka hain ihan itse WSOY:n kaupasta. Kummankin lukeminen kannatti.

Henry van Dyken luomus. Alice Martinin hyvin kääntämä, on lähinnä liikuttava aikuissatu, Jeesuksen syntymään liittyvä, minkä jo nimestä voi päätellä. Kolme tietäjää löysi tien Betlehemiin ja seimen luo, mutta neljäs jäi jo sovitulta matkalta, koska kohtasi hädässä olevia ihmisiä ja alkoi auttaa heitä. Opetuskin sadussa on kuten genreen kuuluu: juuri ihmisten auttaminen on sitä oikeaa uskoa ja uskontoa. Toivottavasti se yhä sisältyisi jokaisen maailmamme uskonnon agendaan.

Claire Keegan (1968 – ) ei ole enää uusi tuttavuus, tältä irlantilaiselta kirjailijalta on jo käännetty kaksi romaania: Kasvatti ja Nämä pienet asiat. Irlannin modernilla kirjallisuudella on hienot perinteet Joycen ja Beckettin tähdittäminä ja Keegan kuuluu mielestäni samaan eturiviin. Lyhyt niukka tapa kirjoittaa, mutta sanoilla on painonsa. Hemingwayn ”toden lauseet” tulevat mieleen.

Tässä vastikään ilmestyneessä Kristiina Rikmanin mainiosti kääntämässä kirjassa on kolme pitkää kertomusta (pitkät kertomukset olivat Tshehovin erityislaji). Hyvää on jo se, että kaikki kolme ovat erilaisia.

Ensimmäisen eli niminovellin pääosassa on mies, irlantilainen mies, joka on osittain Claire Keeganin maalitaulunakin, mutta hyvin hän tuosta dilemmasta selviää. Kahdessa muussa kerronnan keskiössä on sitten nainen. Toisen kertomuksen pääosassa kirjailija ja kolmannen sitten lähes tavallinen, onnellisesti naimisissa oleva nainen, jolle tapahtuu, koska hän alkaa miettiä miltä tuntuisi pettää aviomiestään.

Kuten jo tavallani viittasin, en ole aivan varma siitä onko ensimmäinen kertomus täysosuma vaiko hieman tarkoitushakuinen yritys. Hyvin Keegan sen kuitenkin toteuttaa, joskin johdatellen. Mies ja nainen ja edessä oleva avioliitto on kuvio ja sen suorittavat tavanomainen irlantilainen mies, ja sitten vähän toisenlainen, monin tavoin eloisampi nainen. Lopputuloksen saattoi arvata. Mitään vikaa ei kertomuksessa sinänsä ole. Jos mies olisi ollut vähemmän pöljä, tarina olisi kuitenkin saanut enemmän sävyjä, mutisen.

Toinen kertomus Pitkä ja tuskallinen kuolema oli sitten heti sellainen, jota alkoi lukea tietämättä lainkaan mihin päätyisi. Naiskirjailija on saanut retriittistipendin Irlannissa olevaan Böllin taloon (sellainen siellä on). Saksalainen nobelisti Heinrich Böll todella asui talossa kirjoittaessaan Irlantia kuvaavaa teostaan Päiväkirja vihreältä saarelta (1948).

Retriittikirjailijaa tulee nyt tapaamaan tuntematon saksalainen mies, hän soittaa ja vain vänkää tulemistaan, kunnes naiskirjailijan on jotenkin pakko suostua.  Enempää en kerro. Mainio asetelma, jossa kiinnostukseni säilyi loppuun saakka. Mahtoiko olla jollain lailla omakohtainenkin?

Kolmas kertomus eli Antarktis on sitten salaisen kuvitelman ja sen toteutuksen tavanomaista hurjempi versio. Nainen lähtee lopulta aikomalleen matkaan, pettää miehensä kuten suunnitteli, saa kokemuksensa ja… Jälleen on sanottava, etten paljasta muuta. Toki on niinkin, että mitään dekkareita nämä novellit eivät ole, mutta jollain tasolla kyllä sellaisiakin muistuttavia. Jos ei Joycen Dublinilaisia, niin vastaavaa osaa Keegankin luoda. Ilahduttavaa, että myös uusista kirjailijoista löytyy yhä klassikkoainesta. Tuon uskallan jo sanoa.

Vielä on lukemista odottamassa Marja-Leena Mikkolan kääntämä valikoima Osip Mandelstamin runoutta Pidä puheeni aina tallessa. Sen on kustantanut Tommi Parkko 2025. Runoihin tartun, kunhan saan ensin oman urakkani valmiiksi.

Kyseessä on Mikkolan pitkäaikainen käännöstyö, magnum opus. Osip Mandelstam (1891 – 1937) on yksi Venäjän kirjallisuuden vaikeimmin käännettävistä, vähintään Josif Brodskiin (sittemmin Joseph Brodskyyn) verrattava. Hieno runoilija, jonka Stalin tapatti kuten Isaak Babelinkin. Noin vain. Mitäpä lahjakkuuksista. Syynä taisi olla yksi pilkkaruno, jonka Mandelstam tuli Stalinista kirjoittaneeksi. Myös Trump ja Putin ovat herkkiä arvosteluille. Ihan turhaa kritiikki onkin, eikös vain.

Teoksessa on Mikkolan laaja oivaltava esipuhe. Mandelstamiin voi tutustua myös hänen leskensä Nadezhda Mandelstamin muistelmien kautta. Otava julkaisi teoksen Vospominanie nimellä Ihmisen toivo vuonna 1972. Nimi oli Paavo Haavikon keksimä, onhan se avarampi kuin olisi ollut pelkkä Muistelmat. Myös tämä kirja on yksi niitä, johon voi palata aina uudestaan ja uudestaan. Se kertoo paitsi Neuvostoliitosta myös Venäjästä yhä paljon.

NELJÄ

Kello on vasta 7.13. – vuoden ensimmäisen päivän pimeä kylmä aamu.

Vielä ei naapurin metsän takaa näy minkäänlaista sarastusta. Taivaalla tähtiä, kuu tohisee jo kohti täyteyttään. Pakkasta on kuutisentoista astetta, mutta iltaa kohti pilvistyy, lauhtuu sen myötä ja alkaa lopulta sataa lunta. Uusi myrsky kuulemma tulossa.

Hannes-myrsky, jo toinen nimipäivämyrskyni, sai aikaan sen, että olimme kahdeksisen tuntia sähköä vailla; toivottavasti sama ei tapahdu uudestaan. Paljon täällä on sähkökaapeleita jo haudattu maahan, mutta taas vielä ilmassa kulkeville sähköjohdoille kaatui vanha iso leppä. Ehkä se teki jo työnsä eikä muita enää rojahtele. Ainahan ihminen saa toivoa.

Varauduttu kaikkeen kyllä on. Puuta on liiterissä riittämiin, sieltä haen lisää uuniin, jos tarvetta on. Öljylamput saivat jo käyttöä, taskulamppuja löytyy ja nyt hankin vielä Trangian, myrskykeittimen, jolla aikaan tein ruokaa Lapissa Antti Tuurin ja Ville Terhon kanssa vuodesta toiseen vaeltaessamme. Se vanha keitin on jo kadonnut, mutta uusi on aivan samanlainen. Tärkeää ei ole se, saammeko valoa pimeyteen, vaan se, saammeko kahvia aamulla. Ja nyt uskon että saamme. ”Happy wife, happy life” – siinä hauska fraasi, jonka opin Farossa brasilialaiselta tarjoilijalta. Se on totta myös tässä suomalaisessa elämässämme.

Päivä kuluu, pakkanen hellittää edes hieman. Näin mennään nyt ainakin muutama viikko. Ja saadaan luntakin niskaan.

Hyvää uutta vuotta! Mitä eteen sattuu ja annetaan, se yritetään hoitaa ja ylittää, läpäistä tai jopa kiertää. Sitkeys ja sisu ovat olleet kansamme aiempia ominaisuuksia. Niille olisi varmasti edelleen tarvetta ja käyttöä.

(1.1.2026)