Nyt on viimein jouluaatto. Kauan tähän pisteeseen on täytynyt rämpiä. Tuota sanaa voi käyttää, koska rämpimistä tämä on ollut läpi sateisen synkän ja yhä vain pimenevän syksyn. Kunnes koitti todella odotettu seisaus.

Sen pelkkä ajatteleminen jo helpottaa, koska päivä alkoi taas pidetä. Nyt jo se tuntuu kaikessa, uskon, koska uskottava on. Ja tätä iloa kestää kokonaista puoli vuotta. Eläköötä huudan sille täysin palkein.

Juuri nyt on pakkasta, mutta sitten jo kohta saapuu taas föhn-tuuli Norjan yli Atlantilta ja saamme sen myötä vetisen maiseman. Tulkoon vain. Enää minulta ei voi tätä eteenpäinmenon tunnetta ottaa pois. Tiedän, että tammi- helmikuussa voi olla hurjiakin pakkaspäiviä, mutta yhtä kaikki tiedän myös sen, että kevät on jo tuolla jossain. Signora Primavera pukeutuu aina vihreään ja luonto laulaa hymniään. Se on kevään hoosiannaa, ja sen mukana laulan minäkin. Jopa ääneen. Varokaa, oi kuulijat.

Jouluaatto on viimein totta. Tuntuu että kaikki tärkeä ja tähdellinen on tehty. Laitoin jo aikaa sitten riisipuuron uuniin, sen valmistuminen kestää parikin tuntia. Lapsuudessa en uunipuurosta pitänyt, mutta kun äiti paistoi sitä pannulla voin kera, muuttui mieli. Rapeus ja maku olivat aivan toista luokkaa.

Jos jotain lapsuuden ruuista on jäänyt mieleen, niin se. Kaikki muu varsinkin lipeäkalasta mutta myös kinkusta alkaen pysyy taka-alalla. Rosollikin on jo noup, mutta jostain kumman syystä paistettu uunipuuro maistuu edelleen.

Traditiot ovat mitä ilmeisimmin osa ihmisen elämää. Joka vuosi teen yhä Huu-kortin ja sitten yritän pitää vielä kiinni maalaamisesta. Huu syntyy vielä edes joten kuten. Enää ei kynä kulje yhtä hyvin kädessä kuin aikoinaan, mutta kulkee kun sen pakottaa. Hyvää joulua siis herra Huun toivottamana.

Ja hyvää joulua myös minulle tärkeän kukan eli helleboruksen kanssa. Helleborus niger, jouluruusu, oli nuoruuteni löytö jo 70-luvun alussa. Helsingin Uudenmaankadulla oli pieni kukkakauppa, joka tuota violettia kukkaa myi. Sittemmin jouluruusut ovat lähinnä olleet enää valkoisia, kunnes tänä vuonna löysin taas ison, vanhan ja violettiin vivahtavan kukan Saarelman puutarhasta Nummelta. Mukaan se lähti ja tuolla salin pöydällä se ainakin vielä komeilee.

Ei muuta kuin välineet esiin ja sitä kopioimaan, komensin itseäni; kuuluihan sekin jouluni traditioihin. Jos kaikista traditioista luopuisin, mitä jäisi jäljelle, mies minussa mutisee. Jätin tarkoituksella pois sanan vanha. Jouluna me olemme hetken nuoria kaikki.

Maailma jatkaa kulkuaan. Tuleeko rauha. Siinä jo ikuiselta tuntuva kysymys. Tulee ja ei tule. Eihän se koskaan täysin tule. Kun yksi tulipalo syttyy, toinen on juuri jo sytytetty jossain. Niin tapahtuu kuin etelän maastopalojen lailla. Hullut sytyttävät, toiset yrittävät tukahduttaa. Ja sama jatkuu vuodesta toiseen.

Miksi ihminen on yhä myös sekopää eläin, pahimman lajin villipeto? Miksemme ole kuin norsut? No, ainakin muistia monilla yhä on. Muisti on tarpeen, se saattaa joskus auttaa kauheuksienkin keskellä. Voisi muistaa senkin, että maailmassa on myös hyvää, pahan lisäksi. Ja hyvää on aina pahaa enemmän.

Sen olen jo sanonut, ja lisään taas muutakin eli sanon vielä kerran. Joulu ei ole minulle uskonnollinen juhla, mutta kyllä siihen saa ja voi kuulua jopa jokin virsi ja varsinkin kirkon avara kaikukin, jos sellainen kirkko löytyy. Kuuluisi myös joulusauna, mutta sen ehdimme valmistaa ja kokea jo; kas kun jo lauantaina tuli ajatus uusiutumisesta ja puhtaudesta. Pesin vanhat petivaatteetkin samaan syssyyn ja tuolla ulkona ne nyt yhä kuivuvat narulla pakkasessa. Silloin niihin tarttuu se puhtaan tuoksu, jota on mahdoton muin tavoin jäljitellä. Puhdas ilma on paras raikastin. Otsoni rules, ok.

Kirjoitin taas häthätää yhden uuden runoaihionkin tänä aamuna. Vielä sellainen annettiin, kuin armosta. Siinäkin sana joka sopii jouluun. Tuleeko  runoista sitten mitään, sen näyttää kevät. Pieniä ovat enää säkeitteni purot. Joskus nuorena sanat hyökyivät virtoina mieleen. Mutta hyvä näinkin. Aivan kuivasta ei sitten heru enää mitään. Se puu, pökkelö siis, sopii enää lähinnä poltettavaksi.

”Pieni valo

Pientä on vielä valo,

mutta onhan se myös ikuista?

Sano, sanokaa se!

Sitä ainakin itse toivon.

Poltan puita uunissa,

jo palavan puun tuoksu

kertoo, että maailma tuolla

pysyy paikallaan kuin kallio.

Yhä ulkona on pimeää,

jouluaaton aamu alkaa.

Ulkona tyyntä, pakkasta,

luontoa vailla lunta,

mutta se ei ole unta.

Pimeässä huutaa kettu

ja kauriit vaeltavat alaniityllä,

sillä niidenhän se on.

Näin kuljemme taas kohti kevättä,

välissä vain muuan talvi,

miten lyhyt askel se enää on.

Siitä laulaisin, jos voisin,

mutta annan metsän laulaa.

Sen ääneen on helppo nukahtaa,

ja aina myös yhtä hyvä herätä.”

Jouluna tekee mieli myös kuunnella niin vanhoja tuttuja joululauluja, niitä hartaimpia, kuin varsinkin klassista musiikkia. Vaikkapa Vivaldi, Haydn, Chopin, Rahmaninov, Mozart, miksei myös vanha Herr Bach nerokkaine soolosellosonaatteineen. Räminää ja renkutusta tarjoavat radiot läpi vuoden, autoilija parka eli minä kuuntelee. Classic-radio ei useinkaan kuulu vanhassa radiossani. Joskus siinä ajaessa ihan unohtaa, että maailmassa on myös ns. hyvää musiikkia, sitä todellista, ainakin minulle oikeaa. Ja kyllä se myös pysyy, vaikka tuntuu aina jäävän taka-alalle. Sana klassikko on siltä jo aikaa sitten varastettu pelkän hötön merkiksi. Sille sana ikivihreä olisi edelleen sopivampi.

Mutta mitä mutista. Mutisen silti, kun en muutakaan voi. Kaikkea on, kun jaksaa etsiä. Nyt suunta pitää ilolla ottaa kohti uutta vuotta. Tuossahan se jo ihan näppäimillä on ja odottaa, aloittaa uuden oratorionsa. Kunhan ei moratoriota. Sitä seuraa heti loppiainen, sitten tammikuu koko komeudessaan. Tulkoon mitä tulee, vaikka tuiskua, vaikka lunta tupaan. Niin kauan kuin on puita laittaa uniin, selviämme, sanoo alati nykyään niin toiveikas minäni.

Eipä siis muuta kuin hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukutaitoisille ja toki muillekin. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että jos lukutaito kuihtuu, kuihtuu ihmiskuntakin. Siksi sanojen mahdista olisi meidän ehkä yhä syytä pitää lujasti kiinni? Niin kuin klassisessa musiikissa, klassikkoja löytyy myös kirjallisuudesta. Vieläpä tuhansin opuksin.

Näin joulunvietosta kertoo oman maamme suurin klassikko Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Pieni pätkä on kirjan viimeisiltä sivuilta. Siinäkin on parhaan musiikin sointi:

” Kaikki olivat he myös kokoontuneet vaimoinensa, lapsinensa; ja olipa vilinätä Jukolan avarassa tuvassa, koska lapsia ankara joukko piehtaroitsi ja kiiriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taasen, tulisijan ympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä, ja Kekkurin uhkea emäntä, Timon vakava vaimo, siellä liikutteli kiltisti Venlan vellipataa, joka täysinäisenä valkeassa vaahdossa kiehui. Siellä myös tulitakan juurella, virsikirja polvella, Simeoni nähtiin, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat muut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja Impivaaran kantoisella aholla, komeroisen, kohisevan vuoren alla. Ja muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui. Niin he katselivat takaisin olleisin päiviin.”

(24.12.2025)

.