Tänään kello 17.03 alkaa päivä taas pidetä.  On seisauksen päivä. Pimeys saa luvan väistyä eikä valon voittokululle ole esteitä. Eihän?

Naivi kysymys, johon selkeää vastausta emme tietenkään saa. Kukapa tulevaisuudesta tietäisi. Ei edes Nostradamus. Mutta aina me ennustaa voimme. Jos sata ihmistä ennustaa, pari voi osua jopa oikeaan, hetkeksi. Ja sitten tulee taas uusi venda, tuo luovikäännös purjehduksessa.

Tuo koskee arkea, elämää, historiaa, käytäntöjä. Mutta nyt puhumme vuodenajoista. Vuoden suurin ja varma venda on toden totta viimeinkin käsillä. Tästä päivästä alkaa matka kohti valoa ja uusia mantereita, sinne Kolumbuksen Intiaan. Muuta hän löysi, intiaaneja toki, jotka saivat siksi vähän väärän nimen. Mutta sellaistakin historia on. Maat valloitettiin eurooppalaisten toimesta ja alkuperäisväestö kärsi. Näin aivan kaikkialla maapallollamme, Suomessakin.

Mutta palataan vendaan. Tämä seisauksen päivä on itselleni jouluakin tärkeämpi. Ja koska on sunnuntai laulan Hoosiannaa. Laulan sydämeni pohjasta joskin äänettömästi, koska A. nukkuu. Hoosianna kuuluu aina ohjelmaani ja kaipa sitä yhä kirkoissakin lauletaan.

Laulu tuo mieleen koulun joulujuhlat ja lapsuuden. Valon välkkeen ja kirkon avaruuden ja akustiikan, urutkin. Ja sitten koulussa todistusten jaon. Silloin ennen. Huolellisuus oli aina alakoulussa vain kahdeksan (huonoin numero sillä opettajalla). Koska äitini oli saman koulun opettaja, oma opettajani Kerttu Nurmio pyysi häneltä aina anteeksi numeroa; omatuntonsa kun ei suostunut antamaan minulle, sottapytylle, parempaa. Olin tästä silloin onnellisen tietämätön. Niin kuin vielä aivan kaikesta. Ja kuinka kävi. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, kuten sanotaan.

Hoosianna! Laulu on toki uskonnollinen, virsi juhlistaa Daavidin pojan tuloa, Jeesuksen siis. Mutta vaikka en usko häneen Jumalan poikana, on kyseessä historiallinen henkilö ja hyvä tarttuva sävelmä. Yhtä lailla lauloin aikanaan taistolaisten viisuja, jos ne olivat mukaansatempaavia. Ja ainakin kaikki Chydeniuksen laulut olivat. Tuo hieno säveltäjä on jo poissa, mutta hänen musiikkinsa elää.

Olemme nähneet jo kaikenlaisia säitä, lähinnä kyllä vetisiä. Joskus aamulla kajastaa. Sitten taas pilvet tulevat vauhdilla ja valuttavat murheensa tihkuna maahan. Joskus on hetki huurua ja sumua, sitten toinen kuuraa. Ja kolmas tulvaakin jo.

Sellainen laaksomme on, kaikki käy. Ja jälleen viileä yö saa aikaan aamun sumun. Suomalainen sää on vaitunut eurooppalaiseen. Jos toivoa saa niin pari sentiiä lunta ja pakkasta miinus kaksi. Siinä minulle talven iloa ja valoa.

Seisaus on joka tapauksessa jo itsessään suuri saavutus, olemme päässeet näin pitkälle pimeyden läpi. Mutta minne? Toisaalta maailmassa kaikki on samaa kuin ennenkin. Ihmisen tyhmyys vain kasvaa, siltä tuntuu. Jos ennen joku sanoi, että pitäisi antaa valta rakkaudelle, koska se voittaisi rakkauden valtaan, ei nyt näytä olevan niin. Nuo unelmat ovat jälleen vain unelmia. Joita ilman emme kuitenkaan voi elää. Tai: joita ilman ihminen ei sittenkään ole ihminen. Nykyajan termein jo pelkkä tekoälyn robottimainen tuote.

Jos itse ei enää ajattele, jos kysyy kaikkea AI:ltä ja uskoo vastauksiin, kopioi ne ominaan, on kyseessä paitsi henkinen laiskuus, myös hyvin aikainen henkinen kuolema. Tekoäly on pelkkä renki. Mutta renki voi olla Galigula, tuo pikku saapas Rooman hallitsijana, kun isäntä antaa sille vallan. Ja hän on myös vaikkapa se Sieluton mies, jota Raimo J. Kinnusen vanha romaani niin hyvin kuvaa.

Lass sein, annetaan olla. Kaikkia säitä olemme saaneet kokea. Sumua ja harmautta, valoakin joskus.

Myös jouluruusut kukkivat naapurin talon kupeella. Näin tapahtuu siellä joka vuosi. Joskus kukat puskevat lumenkin läpi, mutta nyt lunta ei ole.

Aikanaan lahjoitin yhden jouluruusun Arville, joka istutti sen. Ja katso, nyt niitä on siellä jo useita. Alppien kukka lisääntyi siis ihan omin päin ja muuttui suomalaiseksi. Näinkin voi ja voisi maahanmuutto onnistua.

Kun sataa ja on pimeää, tuntuu täällä metsän keskellä siltä, ettei ulos juuri ole asiaa. Mutta aina lähdemme, kun sade taukoaa. Jos jää istumaan tuoliinsa, voi vähitellen muuttua patsaaksi. Eikä siinä ole mitään juhlalllista, muumion kaltaista pikemmin.

Liikunta on edelleen yksi hyvistä lääkkeistä jolla jähmettymistä voi vastustaa. Muutama ulkoilupaikka tuli aikanaan tutuksi filosofi Paten kanssa ja ne ovat yhä jääneet meille. Nyt kuljemme niissä kiivaasti, tai ainakin yritän kulkea, seurata sitä perheenjäsentä,  jonka askel on keveä. Jos filosofi olisi vielä mukana, se kääntyisi puolessa välissä A:ta kohti silmissään se tuttu katse: – Mamma, kanna minua… Ja  mamma kantoi. Aina me sen nytkin muistamme. Mutta minä en sano mitään, saapastelen perässä vain. Kukapa minua kantaisi. Ja onneksi perille pääsemme molemmat. Tie vie.

Lohjanjärvi on jäätön, kuinkahan kauan vielä. Paloniemessä ei ole ketään meidän lisäksemme, mainio paikka siksikin. No, yksi vene irtoaa juuri laiturista, taitaa olla viimeisiä hetkiä mennä kalaan tai saarihuvilalle käymään. Sitten pitää odottaa jäiden lähtöä, sillä kaipa jäitä tulee?

Uusi ennuste tosin povaa hyvinkin leutoa talvea. Polaaripyörre pohjoisnavalla kiihtyy ja vankkenee ja pitää kylmää ilmaa siellä. Me saisimme siksi tänne lähinnä Atlantin tuulet ja sateet, siis lauhuuden.

Kelpaa kyllä sekin. Myös lämmityskulut kiittäisivät.

Iso Lohjanjärvi on aina ollut A:lle tärkeä ja minulle se tuo mieleen Kukkian ja oman lapsuuteni siellä. Elämä Siikasaaressa oli vankila, mutta silti mieleen on jäänyt enää vain hyviä asioita. Sekin, miten yksinäisyys opetti lukemaan ja kirjat antoivat minulle ystäviä ja leikkitovereita, jotka eivät koskaan ole jättäneet saati pettäneet.

Muistot kulkevat aina mukana. Nekin ovat kuin iso kirjasto laillaan. Mutta nyt jätän muistot. Katselen ja kuuntelen suojeltua luontoa,  tosin kuulen lähinnä äänettömyyttä, ja kuvaan kaikkea kiinnostavaa.

Sellaista löytyy. Tulvaojien peilit näyttävät matkan myös ikuisuuteen jonnekin syvälle maan sisään.

Tämän saman näimme pari vuotta sitten Virossa, Häädemeestessä, jossa suon lampareet heijastivat  kyllä taivaan, mutta avasivat myös tien syvyyksiin. Gilgamesh, jälleen. Hän, joka syvyydet näki. Se on nyt myös Selja Ahavan kirja.

Jos ennen hoin Richard Llewellynin teoksen nimeä Miten vihreä oli laaksoni, hoen nyt tätä: – Miten vihreää onkaan sammal.

Kierrämme niemeä, pysähtelemme ja ihailemme. Vihreys vain syvenee vähässä valossa. Sammaleen pehmeys on karhua pehmeämpi, ainakin luulen niin, enhän ole koskaan karhua silittänyt. Ehkä se myöskään ei olisi kovin viisasta. Karhulla karhun elämä, minulla omani. Ja kunniaa kummallekin, no, karhulle etenkin. Onhan se metsän muinainen valtias. Osa ugrien vanhaa mytologiaa.

Aamu alkaa nyt kohta valjeta, jolloinkin yhdeksän maissa sarastaa. Kun taas jo kolmelta ip. hämärtää. Ensin päivä pitenee vain hitaasti, mutta maaliskuussa se jo juoksee, niin kiire ajallakin on kevääseen ja kesään. Ja minun mieleni juoksee mukana. Eihän kevääseen enää ole kuin parisen kuukautta, sillä kun tammi- ja helmikuut on vaellettu, ei maaliskuu enää anna kunnon vastusta.

Yrittää se kyllä voi. Mutta hui hai. Pahin on silloin jo ohi. Miten sanoikaan aikanaan William Blake: ”Ihanaisessti riemuitsevaa sielua ei mikään voi kahlita.” Kyllä se yhä pitää paikkansa.

(21.12. 2025)