1.

Lauantaiaamu valkenee kauniimpana kuin perjantai-ilta; sateen ropina on lakannut. Lähden aikaisin kierrokselle. Tyhjiä katuja riittää, Suuri Tallikatukin. Sitten kohtaan Moika-joen rauhan. Joelle lennähtää sinisiä ilmapalloja joita tuuli ajelee sinne tänne. Dagen efter, kirjoitan kuvaan, koska ajattelen että ilmapallot liittyvät johonkin hääjuhlaan.

Todellisuuteen herääminen tapahtuu aina. Mutta herätä tällaiseen aamuun, se on suurkaupungissa suuri lahja. Juon sen kunniaksi kahvin, americanon.

Olen jo avatun ulkokuppilan ainoa asiakas. Otan kuvan hinnastosta, koska puolet siitä täyttää kiinankielinen teksti. Niin paljon täälläkin käy jo matkailijoita sieltä.

2.

Kazanin tuomiokirkossa on palvelus meneillään, Kazanin jumalanäidin ikonin luona ei siksi ketään. Minä vain. Sytytän vaimolleni kynttilän ja Toljalle toisen ja kuuntelen ja katselen madonnaa kaikessa rauhassa. Kuoro laulaa niin kuin täällä vain voi. Konsertti josta ei tarvitse maksaa mitään. Laulu soi mielessä vielä pitkään vaikka sen sanoja en osaakaan. Papin äänestä saan kiinni: Miru mir – maailmalle rauha. Mir vsjem – rauha kaikille. Kumpaakin sopii toivoa.

3.

Aamiainen tarjotaan kello 8 ja siellä tapaan Ilkan ja Annekan. Muitakin suomalaisia on paikalla. Kaunis sää on ehkä saanut aamiaishuoneen jo tupaten täyteen? Kun on tankattu, lähdemme kolmisin vielä uudelle kierrokselle.

Nyt kaduilla on jo väkeä, kojuja availlaan, Pietari Suuret ja Katariina Sekundat kuljeskelevat kuoseissaan sinne tänne. Viima on kylmä, mutta ilma raikasta, varsinkaan kun autoliikennettä ei vielä juuri ole. Hyvä on kävellä ja puhella ja miettiä omiaankin.

Ruslan tulee hakemaan meidät kello 10 kuten on sovittu ja autossa odottavat Olesja ja pieni Sonja. Hän muistaa minut mutta ei ole Ilkasta ja Annekasta vielä aivan varma. Ajamme Smolenskin luostarin hautausmaalle. Takakontista löytyy potkulauta jolla kohta kaksivuotias Sonja alkaa tarmokkaasti ajaa. Edessä on kaksi pyörää, siksi se onnistuu noin pieneltäkin.

Vaan onhan Sonja lahjakas. Hän oppii kohta sanomaan selvällä suomenkielellä ensin ”Anneka” ja sitten vielä ”Ilkka”, hämmentyy ja kätkee päänsä äidin syliin. – Intelligentti tyttö, todella, kuten Anneka naurahtaen huomauttaa.

4.

Mitä ajattelen haudalla kun kukat on laskettu. Kaipausta, kaihoa, rakkautta, kiitollisuutta. Vaimoni nukkuu nukkuu ja tajuaa ehkä mietteeni. Meidän välillämme ainakin vallitsee rauha.

Kerron  kuulumiset, senkin että kesäkuuhun suunniteltu leikkaus on peruttu, sitä ei tarvita. Hyviä uutisia siis. Haudalta nypitään maahan ja hiekkaan jo juurensa tunkeneet kasvit ja heinät, syskuussa siihen pitää laittaa kiveys. Mutta vielä ei ole sen suunnittelemisen aika. Sveta katsoo kuvassa kuten aina, muuminukke on kestänyt talven ja alkaa taas kuivua. Kaikki puut ovat pukeutuneet puhtaanvihreään heleyteen ja satakieli laulaa.

Kontrasteja riittää, kuten Ilkka huomauttaa. Toisaalla kuolleitten haudat, toisaalla uusi kiihkeä elämä. Sanomme Svetalle hyvästit ja lähdemme kohti autoa. Yhä enemmän ihmisiä alkaa saapua sinne. Monella haudalla on pöytä ja tuolit, joita käytetään yhteiseen ruokailuun. Myös vainaja saa yhä osansa.

5.

Olen suunnitellut retkeä Pähkinälinnaan (Oreshek), joka löytyy Pähkinäsaarelta Laatokan ja Nevan suulta. Olen siellä aikanaan käynyt Svetan ja Toljan kanssa ja jotenkin haluan näyttää niitäkin paikkoja ystäville. Matka ei olisi liian pitkä, vähän yli neljäkymmentä kilometriä ja sitten muutama hetki ajoa jollain laivantapaisella. Ruslan on enemmän kuin suostuvainen kyyditsemään meitä. Viemme Olesjan ja Sonjan lähelle kotia ja huomaamme sitten, että olemme aivan Sytnyin torin lähellä. Käymme siksi torilla saman tien. Tuttu teekauppias myy maitoteetä joka on pakattu kultaisiin pusseihin. En ostaisi, jos en tietäisi mitä hyvää sisällä on. Ihmiset eivät täällä halua heitä kuvattavan, mutta teemyyjä suostuu. Niinpä otan kuvan Ilkan tavoin.

Nainen hymyilee hieman. Jo ainakin seitsemän vuoden ajan olen täällä täydentänyt teevarastojani.

6.

Muutamme suunnitelmia, improvisointi on sallittua varsinkin kun Ruslan sitä itse ehdottaa. Niin käymme vielä Pietari-Paavalin linnoituksessa joka myös on siinä lähellä. Kaduilla raikaa musiikki, uusvanhaa rockia, joka puolella on nyt keväistä festivaalitunnelmaa. Linnakkeeseen tulvii jo ihmisiä, on lauantai, vapaa on päivä. Kipuamme lopulta muurille ja katsomme näköaloja.

Niitä riittää, Ilkka kuvaa. Otan minäkin kuvan, jossa hän on polvillaan kuvaamassa taas. Siihen tulee kunnon perspektiivi.

Olemme pitkään suunnitelleet yhteisnäyttelyä jossa häneltä olisi Pintoja, minulta Perspektiivejä. Näyttely on paisunut mielessä jo niin suureksi, ettei sille löytyne enää tarpeeksi isoa galleriaa mistään.

7.

Viimein suuntaamme Pähkinälinnaa kohti. Ajamme Nevan vartta, ajamme ja ajamme. Ilkka kyselee löytyykö täältä mistään puutaloja ja lehmiä, sillä Pietari tuntuu jatkuvan yhä aina. Jokaiselle pellolle kohoaa kuin uusi kaupunginosa. Ruslan kääntää autoa ja eteemme ilmestyy Kizhin saaren ikivanhan puukirkon näköinen rakennelma. Siitä on muinainen kirkko kadonnut, sodanko seurauksena. Uusi on puusta pykätty, vaan sekin näyttää jo vanhalta.

Lehmiä ei Ruslankaan pysty sentään Ilkalle järjestämään. Juomme kuuma sbitenit, luostarin makeat yrittiteet  ja lähdemme taas eteenpäin.

Me olemme aikanaan löytäneet laivakyydin Slissenburgin kaupungista, mutta Ruslan suunnistaa kohti Morozovan kylää. Ja kun rantaan pääsemme, siellä paatti jo odottaa. Tyttö ottaa minusta kuvan kun astun sen kannelle. Sanon että meillä on valokuvaaja omasta takaa. Mutta tyttö on vakava, tekee työtään. Ja kun palaamme, Anneka huomaa jääkaappimagneetin jossa on minun kasvoni… Kaikkea mahdollista saa nykytekniikka nopeasti aikaan. Ostan magneetin, koska sitä kauppaavalla nuorella pojalla on vilpitön katse ja suomalaisia juuria. Terve ja Moimoi kuuluvat vokabulaariin.

8.

Pähkinälinna on perustettu vuonna 1323 ja samana vuonna on solmittu nimenomaan Pähkinäsaaren rauha. Linnake on laajentunut, vaihtanut omistajaa kuin paitaa, kunnes lopulta siirtyi kokonaan Venäjän haltuun.

Kun sen strateginen asema jäi historiaan, siitä tuli vankileirikin. Sitten toisessa maailmansodassa saksalaistet pommittivat sen hajalle. Nyt se on muistomerkki myös siitä ja siitäkin, että täältä jostain kulki ainoa vapaa reitti piiritettyyn Leningradiin: Doroga Zizhni – Elämän tie. Sitä pitkin saatiin kaupunkiin sentään edes hieman elintarvikkeita sekä aseita ja ammuksia. Eikä kaupunkia vallattu.

Rauniot on jätetty osin paikalleen sellaisinaan. Niin ne parhaiten kertovat minkä tahansa sodan luonteesta.

Nyt moni kuva näyttää idylliltä, mutta aikanaan raunioiden seasta ryömi muutama henkiinjäänyt, kun piiritys loppui. Mahdoton on kuvitella miltä saarella on sodan aikana tuntunut talvisin, kun pakkasta on ollut kolmisenkymmentä astetta ja ylikin, varsinkin kun Laatokalta puhaltaa ainainen viima. Mekin huomaamme sen ja käymme ennen paluumatkaa syömässä kuumat punajuurisopat. Hyvää, vaan ei vaimoni tekemän veroista.

9.

Palatessa ajamme Suomi-tapahtuman kautta. Suuri Tkatshin kulttuurikeskus on täpötäynnä väkeä. Sitä on niin paljon, ettei mikään tunnu Suomelta siinä hälinässä. Näyttää, että kyse onkin kaiken kauppaamisesta. Monet naiset kulkevat suomenlipun pieni siirtokuva poskellaan. Ulkona ihmisiä vastaanottaa jättimäinen valkea jääkarhu, jota ihminen sen sisällä huojuttaa sekä joukko ihmislohia. Jääkarhut muistan vain Korkeasaaresta 50-luvun alusta, jolloin niistä luovuttiin. Eipä niitä sen jälkeen ole Suomeen tullutkaan.

Me pääsemme hotelliin ja niin väsynyt olen että heittäydyn vuoteelle noin vain. En edes postia katso.

10.

Illaksi on Olesja pyynnöstäni varannut meille pöydän  Tsherdak hudozhnikasta,Taiteilijan ullakolta, jossa on katettu sivuterassi. Ikkunoita on siellä jo avattu, mutta tapahtuu ihme: aurinko paistaa suoraan terassille illan viimeisiä säteitä eikä kylmä sittenkään yllätä. Tuolien selkänojilla on myös valkeita matkahuopia niille, joilla on liian vähän yllään.

Oljakin saapuu, näemme hänet viimein. Ilo on yhteinen. Oljan englanti alkaa sujua, minä käännän enää vain äärimmäisessä hädässä.

Syömme, juomme morsia ja teetä, puhumme ja kuljemme vielä kaupungilla sinne tänne yhä sakenevassa ihmistungoksessa. Matkalla vailla päämäärää on jo päämäärä sekin.

11.

Ilta pimenee. Paikat ovat auki kaikkialla myöhään ja käy ilmi että museot eivät sulkeudu koko yönä!

Mihalovskin puistoonkin pääsee kulkemaan. Hämärässä istuu ihmisiä. Meille tarjottaisiin konjakkia, vaan tyydymme ystävällisiin sananvaihtoihin. Ihmiset ovat ihmisiä, ljudi, kuten yhden bussin ikkunassa aamulla sanottiin. Yleensä ystävällisyyteen vastataan ystävällisyydellä, mutta jos nyrkkiä tarjoaa, nyrkistä usein myös saa.

Museoiden yön kunniaksi jopa metrot kulkevat aamuun saakka vailla tavanomaista stoppia. Jokainen pääsee kerrankin kotiin vailla huolia.

Kun lähdemme nukkumaan, Olja jää odottamaan ystäväänsä Mashaa. Ja kun sunnuntaiaamulla aikaisin herään, luen hänen yöllisen viestinsä ja näen että kaikki on hyvin. Tytär on tullut puoli neljältä nukkumaan ja arvelee viestissään että minä silloin jo heräilen. Totta. Hyvin me kummatkin tunnemme toisemme.

(20.5.2018)