Sunnuntai-iltana ajoimme Lohjan kirkolle, jossa odotti Mozartin Requiemin esitys. Silloin kirkon edessä tungeksi väkeä, kuvan ottohetkellä eli nyt keskiviikkoaamuna 5.11. paikalla oli vain kaksi surukuusta ja autius lehtipuissa.

Lohjan Pyhän Laurentiuksen tai Laurin kirkko on Hattulan Pyhän Ristin kirkon ohella ilman muuta Suomen vanhoista kivikirkoista kaunein seinämaalauksineen kaikkineen, näin uskallan sanoa. Pyhä Laurentius käristettiin aikanaan halsterilla, mutta uskostaan hän ei luopunut ja Lohjalle ja kirkkoon hän sitten myös nimenä jäi. Kaupungin vaakunassa on siksi halsteri.

Tuntuu selvältä, että niin Lohjan kuin Hattulankin kirkon maalaukset on tehnyt sama porukka, jos maalarien ryhmää voi siten kutsua. Tapa maalata ja kuvata on niin samanlainen, vaikkei tekijöitä voidakaan enää nimetä saati tavoittaa.

Myös kirkkojen rakennusaika viittaa yhteyteen. Kumpikin on pystytetty 1400-luvun lopulla. Erona on että Hattulassa on ulkoseinissä käytetty paljon myös tiiltä, Lohjalla lähes pelkkää graniitttia.

Erona on myös se, että Hattulan kirkko on pieni, sisältä kaunis kuin koru; Lohjan kirkko taas uljas jo ulkonäöltään ja sisältä ennemminkin kuvien pitkää helminauhaa. Pedon kita jossa seinän syvennystä on käytetty hyväksi, on yhä oma suosikkini.

Saavuimme paikalle hyvissä ajoin ennen kuutta, ja se oli todella tarpeen, sillä parkkipaikka löytyi juuri ja juuri. Hyvä ajoituksemme oli siksikin, sillä kirkossa ei ollut paikkalippuja ja esitys oli loppuunmyyty. Saimme aikaisina lintuina (kirkko oli vasta puoleksi täynnä…) paikat niin, että alttarikin näkyi, mutta myöhään eli puoli kuuden jälkeen tulleet olivat jo hieman pulassa ja muutama istui lopulta pylväiden takana näkemättä juuri mitään.

Mutta tuskin se tunnelmaa muutti: kuulemaanhan konserttiin tullaan. Hyvistä paikoista ei meille ollut sen kummempaa iloa, koska omat kaukolasini olivat jääneet autoon ja A:n kotiin. Joten näimme alttarin muusikoista mitä näimme. Joukon hahmoja, jotka joskus liikkuivat. Mutta musiikki puhui ja se puhui sydämen kieltä.

Kirkon penkit ovat kovaa puuta, kaiketi siksi, että ennen ei muuta materiaalia ollutkaan kiven lisäksi ja myös siksi, että mukavassa penkissä ihmisen ajatus olisi alkanut harhailla. Silloin saarnasta joka useimmiten puhui paholaisen voimasta, synnistä ja kaikkinäkevästä ja -voivasta Jumalasta, ei kuulijalle olisi jäänyt mieleen saarnaajan antamia ja opiksi ja nuhteeksi tarkoitettuja elämänohjeita. Niitä saatettiin kaiuttaa tuntikausia tulikiven katkun kera. Sitä oli luterilaisuus ennen.

Nyt emme kuitenkaan olleet saarnoja kuuntelemassa. Musiikin vastaanottaja voi ja saa huoleti vaipua vaikka mihin omiin tunnetiloihin ja ajatuspoikkeamiin. Sääntöjä ei ole. Musiikki on tunteen maailmaa, jota toki äly ja järki jäsentävät joskus myös kuunnellessa. Jokainen kuulija kuitenkin on ja saa myös olla omanlaisensa. Siksi nykyisten musiikkitalojen istuimetkaan eivät ole epämukavia, ainakaan tarkoituksella.

Mozartin Requiemin kesto on yhden tunnin paikkeilla, joten istuminen piinapenkissäkin olisi kaiketi mahdollista, jos kohta siihen tuli lisäksi se yli puolituntinen, jolloin konsertin alkamista odoteltiin. Mutta: kun Mozartin musiikki alkoi, unohtui kaikki. Vain joskus oli asentoa muutettava. Muuten oltiin vain ja kuunneltiin ja myös kuultiin. Kirkossa kuin kirkossa on pääsääntöisesti kunnon akustiikka ja tässä kirkossa senkin laatu on todella hyvä.

Requiem jäi musiikin ihmelapsen eli Mozartin (1756 -1791) viimeiseksi teokseksi. Taikahuilun tuo jo nuorena eli 35-vuotiaana joulukuun viidentenä päivänä kuollut mies oli juuri saanut valmiiksi, joskin sen esitys ei silloin ollut lainkaan menestys. Requiemia hän ei enää itse ollut viimeistelemässä.

Kuka sen lopulta teki, siitä ei ole varmuutta. Mozartin oppilas Franz Xavier Süssmeyer on saanut siitä kunnian. Aikansa julkkissäveltäjä eli Salieri se ei ollut, vaikka jo runoilija Alexandr Pushkinin pienoisnäytelmä Mozart ja Salieri sekä varsinkin Peter Schafferin näytelmä sekä Milos Formanin siitä tekemä elokuva Amadeus viittaavat suoraan häneen ja muovaavat miehestä samalla pahiksen. Pushkinin luoma Salieri myrkytti Mozartin arsenikilla ja Formanin Amadeuksessa taas hovisäveltäjä yrittää varastaa Requiemin omiin nimiinsä ja muutenkin kohtelee miestä ja tämän vaimoakin laillaan – siis kavaluudella ja kaltoin.

Aivan näin raa´aksi ei säveltäjien suhde todellisuudessa sentään muodostunut; mutta vaikuttavaan filmiin on helppo samastua ja uskoa se todeksi. Faktat osoittavat, että miehet tekivät jopa muutaman kerran yhteistyötä. Silti Salieri-syndrooma tarkoittaa nykyisin sitä kateutta, jota lahjaton mutta maineikas taiteilija saattaa tuntea lahjakasta ja muodollisuuksista piittaamatonta kollegaa kohtaan. Siitä on luvuton määrä esimerkkejä maailmalta ja myös kotomaastamme (Kivi – Ahlqvist). Se on kaiken lisäksi turhaa. Kateus syö aina ihmisen, eikä lainkaan lisää hänen omia lahjojaan.

Mozartin musiikki elää yhä ja täysillä elääkin, Salieria en itse oikein jaksa kuunnella; sävellykset ja oopperat ovat melko pönöttäviä ja usein ennalta arvattavia; aikansa hovimusiikkia, kyllä vain.

Hän menestyi kuitenkin pitkään, Mozart ei. Kun Mozart kuoli, hänen ruumiinsa heitettiin köyhien joukkohautaan, jona toimi iso kuoppa. Se peitettiin muiden ruumiiden kanssa eikä paikka ollut myöhemmin sen enempää tiedossa. Tosin haudankaivaja Rothmayer otti eli ryösti haudasta aikanaan yhden kallon haltuunsa sen saaliina myydäkseen, olihan Mozart kuuluisuus vaikka köyhä. Se on päätynyt Salzburgiin Mozartin kallona. Onko pääkallo todella hänen, se kysymys on vieläkin täysin auki. Wienin hautuumaalla on nykyään Mozartille pystytetty komea muistopatsas, joka sinne puistosta siirrettiin. Kuvassa se on vielä puistossa, ehkä oikean hautapaikan lähellä. Vaan mitä lienee patsaan alla hautausmaalla. No, ainakin maata, josta olemme tulleet ja joksi muutumme, kuten tuo vanha lause kuuluu.

Italialaisen Antonio Salierin hauta luineen kaikkineen löytyy kyllä varmuudella Wienin kalmistosta ja muistopaasi sen päältä värssyineen. Hautakiveä on näemmä uudistettu (erneuert) parikin kertaa. Kuuluisan ja menestyneen miehen kohtalo ei ollut kuitenkaan lopulta kovin hääppöinen. Häntä piinasivat huhut siitä, että juuri hän olisi myrkyllä aiheuttanut Mozartin kuoleman. Lopulta Salieri yritti itsemurhaa ja päätyi sitten dementian kourissa hoitokotiin. Jos huhuihin oli yhtään aihetta, karma rankaisi.

Salieri oli itse valinnut hautakiveensä runoilija Guiseppe Carpanin tekstin, josta tähän ensimmäinen säkeistö:

”In questa tomba oscura / Lasciami riposar; / Quando vivevo, ingrata, / Dovevi a me pensar.”

(Vapaasti kääntäen) – Levätä sallikaa minun, /Tässä synkässä haudassa./ Kun, onneton, täällä kuljin / En ollut ajatustenne joukossa.”

Saksaa hautakivessä kuitenkin on, olihan se Itävallan Keisarikunnan kieli. Miksi maineikas mies koki olleensa runon säkeiden mukaisesti onneton, kas siinä kysymys. Myös runoilija Carpani kuoli vuonna 1825. Eläessään hän puolusti Salieria, ja juuri Carpani löysi jopa todisteet siitä, ettei mitään myrkytystä ollut tapahtunut. Ehkä huhut kuitenkin olivat Salierille liikaa.

Oman Requieminsa Salieri sävelsi vuonna 1804 ja se esitettiin ensimmäistä kertaa vasta hänen haudalleen pystytetyn muistokiven paljastuksessa 1825. Mozartin kuolemasta oli silloin kulunut 34 vuotta.

Kaikkea ehdin kuunnellessakin jo miettiä, ajatukset puikkelehtivat musiikin mukana kuin pääskyparvi juuri ennen muuttomatkaa. Ja kuten aina Requiemin musiikki otti ja vei minua ja mietteitä mennessään.

Nyt sitä esittämässä oli suuri määrä musiikin ammattilaisia Harri Kerkon johtamana. Orkesterina toimi Collegium Musicum Lohjalta; kuorona sekä espoolainen Juvenalia-kuoro että Leppävaaran kirkon kamarikuoro. Kaunis kiitos. Ehkä myös Mozart oli jossain katonrajassa kuuntelemassa. Taide elää ja hyvä taide elää kauan. Niin kauan kuin sitä vastaanottavia ihmisiä löytyy tästä maailmasta.

Tunnelma vaihtui tavan takaa suurista koko kirkon täyttävistä jyrähdyksistä hiljaisiin hetkiin, ja aina oli läsnä myös häivähdys lacrimosaa, kyynelten täyttämää itkua, sekä vaikkapa misericordiaa, armoa. Ja kuten nykymaailmassa kaikkialla, läsnä oli kuten aina on myös maailman pahuus, josta toki haluamme päästä eroon. Mutta yhä se täällä kuljeksii. Niin Requiemissa jo aivan alussa sanotaan: ”Dies irae, dies illa,/solvet saeclum in favilla.” – Vihan päivä, tuo päivä,/ polttaa poroksi maailman.

Silti maailmassa on aina myös hyvyyttä, väitän. Sielunmessu kuullaan ja saamme levätä sen myötä edes hetken rauhassa. Ja onneksi me yhä elämme ja ainakin tiedämme, mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Taas kerran mieleen palaa Caj Westerbergin nuoruudenaikaiset runosäkeet: ”Elämä on lahja. En jaksa selittää.” Näin tuon kohdan edelleen muistan.

Kun tätä kirjoitan on alkanut jo marraskuu, kuoleman kuu. Viimeisetkin lehdet ovat putoamassa pihavaahterasta kaiketi marraskuun merkiksi, jos kohta lämpöä riittää yhä, eilenkin sitä oli lähes kymmenen astetta. Kun muistaa menneitä vuosia, on tähän aikaan maassa ollut jo usein lunta ja kaikkialla pakkastakin, kuten pari vuotta sitten, jolloin pakkaskausi alkoi juuri marraskuussa ja jatkui keskeytymättä aina helmikuun lopulle. Parempi siis näin.

Luonto puhuu kuitenkin joka hetki, se elää tavallaan huonoina ja harmainakin päivinä. Miten kirjoittikaan Vincent van Gogh Theo-veljelleen:

”Ja sitten, minulla on luonto ja taide ja runous, ja jos tämä ei riitä, niin mikä riittää?”

Kun näin ajattelee, tajuaa, että kaikkea todella tässä maailmassa on, jos vain jaksaa ja haluaa etsiä. Kuin sen todisteena pihallamme kasvaa ja tuoksuu myös yhä piparminttu myöhäissyksystä piittaamatta. Se on jo aikaa sitten karannut puutarhasta ja vaeltaa kulkurina juuri sinne minne mieli tekee. Jotenkin myös se symbolisoi itselleni sitä, mitä Mozartin taide ja Requiem merkitsevät: kuolemassakin voi olla elämää. Uusi alku, uudet mahdollisuudet. Kun siihen uskoo, on täällä oleminenkin edes hivenen helpompaa.

(5.11.2025)-