1.

Pitkään suunniteltu matka toteutuu lopulta minunkin osaltani. Viime syksynä minun piti lähteä näyttämään Pietaria Antille, Merjalle, Ilkalle ja Annekalle, mutta silloin jouduinkin sairaalaan ja makasin letkuissa, kun muu joukkue suuntasi seikkailulle. Onneksi Pietarin perheeni hoiti heidät ja kaikki sujui kuten pitikin.

Nyt pääsin itsekin matkaan. Mukana ovat tällä kertaa Ilkka ja Anneka. Muistan suunnilleen missä he täällä silloin kävivät, mitä näkivät ja mikä näkemättä jäi. Se ei olekaan vaikeaa Pietarissa. Koko Helsingin keskusta mahtuu täällä yhteen kortteliin. Vaikka olen jo kymmeniä kertoja kaupungissa käynyt ja siellä jalkaisin todella kulkenut, löydän aina itsekin jotain uutta.

2.

Asemalla on vastassa Ruslan, joka työkiireiltään ehtii kuitenkin viemään meidät hotelliin. Se on vaihteeksi Moika 5, jossa viihdyn sen pienuuden tähden; vain 24 huonetta. Ja tietenkin myös siksi, että se sijaitsee lähellä useita keskeisiä nähtävyyksiä, jotka voi sitten jalkaisin saavuttaa. Jalat ovat täällä hyvä kulkuneuvo. Autot joutuvat usein ruuhkiin, probkiin, jonka sanan suomennan tulpaksi. Silloin jalkamies on aina perillä ennen autoilijaa. Ei metrossakaan ole mitään vikaa, mutta siellä näkee vain pimeitä konkeja ja toisia ihmisiä.

3.

Allegro saapui Pietariin aikataulussaan eli puoli kolmelta, jolloin tulppia ei vielä liiemmin ole. Ruslan jatkaa matkaa töihinsä, me levähdämme hotellissa lyhyen hetken ja aloitamme saman tien turistin elämän. Koska Letnyij sad, Pietari Suuren Kesäpuisto on lähellä, kävelemme sinne.

Miten monta kertaa olenkaan siellä käynyt Svetan kanssa. Miten paljon valokuvia minulla paikasta ja hänestä siellä on. Perspektiivejä riittää yksi toisensa jälkeen. Puut ovat nyt täydessä lehdessä, mustat rungot edelleen lähes aavemaisen kauniita.

Kuvaan Ilkan ja Annekan pitkän puistokäytävän päässä. Ilkalla on myös kamera ja vaikka etenemme Annekan kanssa hitaasti on pysähdyttävä ja odotettava että Ilkka tavoittaa meidät. Hän, mainio kirjailija, on myös todellinen Kuvien metsästäjä. Olihan hänen isänsä Matti Pitkänen, tunnettu valokuvaaja aikanaan.

4.

Olen luvannut että puiston kahvilasta saa erinomaista cappucinoa. Saavumme sinne suihkulähteiden kautta joita Ilkka kauan kuvaa. Ja minäkin hetken.

Hämmästyn, kun paikalla ei olekaan sitä nuorta miestä joka cappuccinot aina tekee; kaksi nuorta tyttöä vain. Mutta samaa hyvää laatua on edelleen jo pitkään mainostamani kahvi. – Karitsa hotite? tarjoilija kysyy. Ja karitsaa haluamme. Karitsa on kanelia, sinänsä hauska lisä venäläissuomalaiseen yhteissanastoon.

Täälläkin istuin niin usein Svetan kanssa. Ja tavallaan hän istuu kanssamme yhä. Huomaan etten enää tunne sellaista tuskaa ja surua kuin syksyllä. Kiitollisuutta kyllä ja sitä yhä enemmän. Hyvä ihminen jättää maailmasta kadotessaankin jäljen, joka pysyy.

5.

Aika kuluu Kesäpuistossa ja sitten sadepisaroita alkaa putoilla hiljaksiin maahan. Olin katsellut Gismeteon ennusteita, ne pitävät täällä aina Forecaa paremmin paikkansa. Pyysin siksi matkalaisia ottamaan myös sontikat (zontik) mukaan. Ja vähitellen ne ovat myös tarpeen. Kuljemme Mihailovskin puiston kautta kohti Verikirkkoa ja sitten Avangard-pankkia, joka valuuttaa vaihtaa kunnon kurssilla. Verikirkon edessä tulee kuitenkin stoppi.  Siinä on ihmisiä ja pappeja, lippuja ja ristejä ja kansaa koolla. Ristísaatto (krestnyij hod), vaan miksi? Aidan vieressä seisoo kaksi vanhaa naista, jotka myyvät uskonnollista kirjallisuutta. Kun kysyn, saan heti vastauksen. Juuri tänään, 18.5. on Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II syntymästä tullut kuluneeksi 150 vuotta.

6.

Kommunistien tappama tsaariperhe on julistettu pyhimyksiksi ja vaimoni heitä myös sellaisina kohteli ja rakasti. Heikko oli tsaari, vaan siitä minun ei sopinut puhua. Hänen luunsa ovat nykyään Pietari-Paavalin linnoituksessa muitten tsaarien arkkurivistössä, mutta Sveta sanoi, ettei se pidä paikkaansa, niin halutaan vain uskotella. Miten tahansa, sinnekin kirkkoon aiomme vielä ehtiä. Onhan linnoituksessa myös hiekkaranta ja uimapaikkakin sille, joka Nevan virran vietäväksi uskaltautuu. Annekaa sekin kiinnostaa.

Rahat vaihtuvat, sade jatkaa ripotteluaan. Kuljemme kohti hotellia. Suuren Tallikadun päässä muutetaan valtavia hevostalleja yhä edelleen hotelliksi. Työmaata peittävät kankaat joissa mainostetaan jalkapallon kesäkuussa alkavia MM-kilpailuja. Myös kadun päähän on ilmestynyt palloa potkiva Pegasos, sellaiseksi veistoksen ainakin miellän. En ole sitä ennen siinä nähnyt tai huomannut, ehkä se on uusi. Kitshiä tai ei, taidetta voi nyt kansakin katsoa.

Ehdotan, että vielä tekisimme matkan pienellä paatilla kanavilla ja kanaaleilla. Siihen suostutaan, voimia riittää. Pian alamme edetä pitkin Moikaa rauhallisella ja pienehköllä jokilaivalla. Moikalta poikkeamme heti Nevalle. Näköala avartuu toiseksi maailmaksi, niin leveä on täällä virta. Ei mikään Seine, jolla vastaavan matkan äsken teimme Oljan kanssa.

Sade yltyy ja me menemme Annekan kanssa sisään, mutta Ilkka jää kannelle kameroineen. Mitäpä ei partiolainen tekisi hopeisen partiopuukon saadakseen, kuten Antti Tuuri tapasi ennen muinoin lausua.

7.

Ohi vilahtavat Fontankan palatsit, sitten näemme Marinskin ylihulppean uudisrakennuksen, Iisakin kirkonkin. Krjukovin kanaalin kautta pääsemme Gribojedovin kanaalille ja siitä takaisin Moika-joelle.

Kannella käyn kerran ja otan yhden ainokaisen kuvan. Siihen mahtuu vanha posti, jota ikään kuin kunnostetaan mutta jolle ei ole kymmeneen vuoteen tehty yhtikäs mitään. Se alkaa ollakin pian viimeinen entisöimätön paikka koko Pietarissa. Vihreät repaleiset kankaat peittävät seiniä joilta rappausta edelleen putoaa. Vaan ei sentään jokeen, ei meidän päällemme.

8.

Ahtaita ja matalia ovat siltojen aluset, kannella ei auta seisoskella pystyssä niiden kohdalla. Yhdessä käännöksessä laiva kolhii itseään, kyljen rauta kumahtelee sillan kivijalustaan. Vaan paattimme ei uppoa. Tuntuu, ettei tapahtumassa ole mitään poikkeuksellista jos miehistön reaktioista voi jotain päätellä. Ja pian matkamme jatkuu kuten ennenkin.  Mikä ei tapa, vahvistaa, voisi kai tästäkin ajatella.

9.

Hotellissa lepäilemme tunnin verran ja lähdemme sitten syömään. Viereinen gruusialaisravintola Rustaveli on tupaten täynnä. Meidät toivotetaan sinne tervetulleiksi seuraavana päivänä, mutta tiedän täältä muitakin hyviä paikkoja. Fruktovaja lafkan eli Hedelmäkaupan neuvoi minulle Esa, vesi-insinööri, jonka aikanaan tapasimme Jordaniassa vaimonsa kanssa. Ravintola löytyy hedelmäkaupan takahuoneesta. Kurpitsasalaattia ei listalla enää ole, mutta muuta hyvää yllin kyllin.

Paikka on rauhallinen, kaikki sujuu kuten toivoa voi. Siellä vasta kuulen, että Annekallakin on tänään syntymäpäivä juuri kuten Nikolai toisella. Kilistämme ja juomme maljan Annekan onneksi. Hänellä on lasissa viiniä, meillä herroilla jo pelkkää vettä. ”Niin muuttuu mailma, Eskoni”, kuten Aleksis Kivi, tuo suomalainen Pushkin Nummisuutarit-näytelmässään laittamattomasti kirjoitti.

Illalla sade lotisee, yö alkaa. Mutta aamulla aurinko paistaa taas. Hotellissa nukutaan vielä hurskaan unta. Selaan kuvia. Niistä on jäljellä enää yksi. Patsaan nainen on sibylla, Delfoin kuuluisa oraakkeli. Mitä hän meille saati minulle ennustaa, ei naisen ilmeestä näe. Mutta ei sitä taida tietää sibylla itsekään. Ovathan hänenkaltaisensa olleet aikanaan vain korkeampien voimien välikappaleita.

 

(19.5.2018)