SITÄ

Olen viime päivinä paitsi kirjoittanut, myös lukenut taas jonkin verran. Luin loppuun Natalia Ginzburgin (1916 – 1991) kirjan Lessico famigliare, (1963) jo toiseen kertaan. Aloitin sen, kun halusin elvyttää italiankieltä ennen Sorrentoa, kuten luin silloin myös Waltarin Turmsia (Turms l´Etrusco) italiaksi.

Turmsin loppua ei oikein voinut enää lukea, minä siis en voinut; se tuntui jotensakin lapsekkaalta kauniisti sanottuna; ja koko teos oli sittenkin toista luokkaa kuin Sinuhe. Mutta Ginzburg piti ja pitää yhä pintansa. Kun on klassikko on klassikko. Vähäeleisen kielen alla on hurjiakin asioita, ja sitten paljon avointa ja varsinkin piilotettua huumoria. Aula on julkaissut teoksen suomeksikin oivallisella nimellä Kieli jota puhuimme. Kannattaa lukea. Hyvin se on myös käännetty.

Ginzburgin poika Carlo (s. 1939) taas on yhä elossa ja häneltä opin aikanaan käsitteen mikrohistoria. Se kuten lukiessa sitten tajusin, on aina kiinnostanut itseänikin. Pienten ihmisten teot kertovat menneestä elämästä usein paljon enemmän kuin hallitsijoiden teot ja poliittiset päätökset. Siksi jonkin Casanovan muistelmat kertovat 1700-luvusta kiinnostavammin kuin tavanomaiset historioinnit. Kaikkea toki tarvitaan, mutta yhä tarvitaan myös mikrohistoriaa. Alhaalta näkee aina ylös, mutta kuinka moni ylhäällä oleva tulee katsoneeksi alas?

Tässä yhteiskunnassa olen alhaalla, mitä näkökulmaan tulee. Ehkä se on myös valinta. Köyhän puolella rikkaita vastaan, siinä asetelma, jonka koen luonnolliseksi. Rikas ei auttajaa tarvitse, hännystelijöitä ja hovia vain. Kun taas köyhää voi aina auttaa, jos siihen suinkin kykenee. Sana voi jo olla avuksi. Muusta myös valtio voisi pitää huolen. Meidän eli tavallisen kansan verorahoistahan sekin lopulta menee.

Tämä liittyy siihen, mitä juuri aamulla nyt luin. Kyse on siitä, miten Suomeen perustettavien datakeskusten kanssa toimitaan. Niitä tuodaan tänne nyt oikein olan takaa, kiitos vakaan kallioperämme, viattomuutemme (naivisuutemme) ja arvattavasti myös Naton. Nuo jätti-investoinnit joita mm. Microsoft ja Google perústavat tänne, eivät kuitenkaan ole todellisia työllistäjiä, vaan suuret firmat ovat saapuneet tänne voidakseen iloisesti riistää maamme tuottamaa sähköä halvalla. Siinä kaikki.

Kupletin uusi juoni selvisi, kun luin, että Google on jo ankarasti lobannut kokoomusta asiassa. Näiltä datakeskuksilta kun oli äsken vietiin hallituksen päätöksellä viety veroetu ja nyt Google uhkaa perua omat uudet investointinsa.

Siitä vaan. Nuo keskukset eivät alkuvaiheen jälkeen todellakaan hyödytä ketään, ne sotkevat vain omaa sähköntuotantoamme ja pakottavat tekemään valtion kantaverkolle valtavia uusia investointeja, joiden takia  mahdolliset laskennallisetkin hyödyt katoavat. Mutta lobbaus sai kokoomuksen sille mielelle, että veropäätös pitääkin perua ja siten menettää suuret korvaukset (47 miljoonaa euroa) jättien tulevasta sähkön käytöstä. Ja niin myös toisin tavoin jo tehtiin.

Miksi näin? Toki siksi, että se sopii kokoomuksen pölhölöisten pirtaan. Emmehän me tietenkään voi muuta kuin madella maailmanluokan toimijoiden edessä. Oi, te uuden ajan jumalat, me olemme nöyriä palvelijoitanne! We kiss your ass.

TÄTÄ

Tunteet pyrkivät kuumenemaan, omani siis. Lisää löylyä kiukaalle sain kun ajoin Lohjalle ja kuuntelin matkalla radiouutisia. Elisa, tuo entinen HPY eli Helsingin Puhelinyhdistys aloittaa muutosneuvottelut henkilökunnan kanssa ja kerrottiin uutisihmisen tekoälyäänellä, että vähennystarve Suomessa on noin 400 ihmistä.

 Lisää työttömiä työttömien jonoihin siis. Ja miksi? Siksikö, että viime liikekauden voitto oli vain 140 miljoonaa tai vähän yli, mikä oli vain pari prosenttia enemmän kuin edellissvuonna, jos oikein ymmärsin. Henkilöitä vähentämällä saadaan 40 miljoonan säästöt, ovat nuo oivat johtajat laskeneet. Eli jälleen sama kupletti. Kyse ei ole vaikeuksissa kamppailevasta ja olemassaolostaan huolestuneen teosta, vaan raa´asta ja typerästä kapitalismista. Noilla säästöillä lihotetaan osakkeenomistajia, jotka tuskin ovat laihoja nytkään. Ja siksi hitot tavallisista ihmisistä. Näin kaatuu suomalaista nyt, kuten Linna Tuntemattomassa kirjoitti.

Tuntematon sotilas, yksi lapsuus-nuoruuteni suosikkeja. Montakohan kertaa sen luin ja yhä osaan ulkoa vaikka mitä tokaisuja. Ja mitä lukemiseen tulee, jatkan sitä nyt Merete Mazzarellan uusimman kirjan kanssa. Sen nimenä on Nyt kun kirjoitan tätä ja takakannen eräänlaisena ajatuksellisena alaotsikkona Vanhuus eksistentiaalisena matkana.

Olen aina pitänyt Mazzarellan tavasta kirjoittaa jo esikoisteoksesta Ensin myytiin piano  (1985) lähtien. Kaikkea suomennettua en ole lukenut, mutta suurimman osan. Tavaksi on viime vuosina myös tullut, että ostan hänen jokaisen uuden kirjansa, kun se ilmestyy.

Sen tein taas. Yleensä en pety, pidän ajattelusta ja tyylistä, asioista, jotka tulevat eteen vaivattomasti mutta eivät itsestäänselvästi. Silti tämä vanhuutta käsittelevä kirja, toki aito ja vilpitön an sich, ei vain jotenkin aivan osu minuun, vaikka niin kaiketi pitäisi, olenhan parisen vuotta Mazzarellaa vanhempi.

On pakko pysähtyä oikein miettimään miksi. Torjuntaa? Ehkä. Vai olisiko kyseessä se, että Mazzarella kokee olevansa vanha myös kirjoittaessaan, ja jo tuo, eräänlainen luovuttavalta tuntuva asenne, hieman hirvittää itseäni. Vanhuus tuntuu hänen kirjassaan, tai ainakin sen alussa, ruumiin vankilalta josta henki ei pääse enää kunnolla pakoon, vaikka sen ehkä sittenkin pitäisi; pitäisi ainakin yrittää. Voi toki myös olla, että kun luen pitemmälle, käsitykseni muuttuu. Niinhän on, että vasta aivan lopussa tietää, mitä kirjassa on. Heppoisia kirjoja tämä toki ei koske ja sellaisia Mazzarella taas ei ole koskaan kirjoittanut. On siis luettava loppuun ja palattava sitten vasta asiaan. (Ja sen myös tein ja käsitys parani, jos kohta aihe sittenkin taitaa olla liian lähellä.)

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat edelleen se asia, joka on aikanaan parhaiten erottanut meidät eläimistä, ihmiskunnan siis. Kun lukutaito rappeutuu mitä nuorisoon tulee, se ei siksi tunnu hyvältä. Mutta varmaa on ainakin se, ettei tämän sanominen auta ketään, ei edes itseäni. Kyseessä onkin vain huuto pimeään, mutta tässä uudessa uljaassa maailmassa olen jo armotta se, joka ensimmäisten joukossa putoaa pelistä pois. Ihan vain jo ikäni takia. Toisaalta huudan kyllä niin kauan kuin ääntä tulee. Silloinkin kun kuulijoita ei enää ole.

Torstaina 23.10. alkoivat Helsingin kirjamessut, jotka perustettiin 2001. Ensi vuonna on siten 25-vuotisjuhla. Vuosien saatossa messut ovat suurestikin paisuneet, ja myös nyt puhujia on tuhatkunta. Häsläkkää riittää, varsinkin kun sen kylkeen on tuotu ruoka- ja viinimessut. Messujen teemana on tänä vuonna sivistys ja ilo, hyviä käsitteitä kumpikin. Toivottavasti edes muutama uusi nuori löytäisi messuilta edes yhden kirjan, jota alkaisi innolla tai edes jonkinasteisesta kiinnostuksesta myös lukea.

Tuli lauantai ja aika alkoi juosta, sillä tulevana yönä kellot todella käännetään ensi yönä taaksepäin. Idiotismi siis jatkuu, kiitos EU:n. Meidän maailmamme peruuttaa, mutta niinhän se tekee henkisestikin. Aivan liian monessa asiassa.

Joku kirjoitti, en ole aivan varma kuka, luultavimmin Isaac Asimov (1920 – 1992) hyvin asiasta joka sopii yhä paremmin nykytilanteeseen. Hän oli kirjailija ja myyvien tieteisfantasijoiden luoja, mutta myös ajattelija. Yksi hänen ajatuksensa kuului, että ihmiskunta itse ei ole lainkaan nykytieteen tasolla.

Totta, olipa kenen tahansa sanonta. Tiede menee hurjaa vauhtia eteenpäin, mutta kaikki sen sovellukset jotka kohdistetaan massoille, näyttävät vain taannuttavan ihmisiä. Sen saa raha aikaan, jatkuva yhä suuremman voiton tavoittelu. Tekoäly on myös tullut korvatakseen ajattelun, ja kun ei osata enää itse ajatella, mitä osataan? Siinä kysymys, johon ihminen ei siten enää osaakaan vastata, toisin kuin ennen. Hän kysyy sitäkin tekoälyltä.

Toki myös tekoäly, tuo nokkela ja pahantahtoinen varas, jää lopulta omaan koukkuunsa, kun se ei enää voikaan varastaa mitään uutta, kun uutta ei enää kyetä ajattelemaan, kuvaamaan ja kirjoittamaan ja laittamaan nettiin varkauden kohteeksi. Ja hyvä niin. Itse asiassa siinä lienee ihmiskunnan ainoa toivo mitä tekoälyn vallankaappaukseen tai ainakin yritykseen tulee. Jos dystopia sallitaan, tuntuu, että me jäämme lopulta tänne jälleen alkuihmisten kaltaisina harhailemaan eikä kukaan meistä voi edelleenkään sanoa päiviemme määrää.

Kun tätä kirjoitan, huomaan, että kyseessä voisi todella olla myös sci-fi-elokuva Asimovin teemasta. Mutta sellaista en ole nähnyt. Tiedän vain, että totuus on joskus hyvin yksinkertainen, yksinkertaisempi keisarin uusia vaatteita. Siihen uskon ainakin nyt.

(Jukka Lehtisen veistos Salon Veturitallin näyttelyssä)

TUOTA

Lauantaina alkoi myös viikonloppu, joka jo perjantaina tuntui siltä. Olin silloin Ritarihuoneella, jossa nimitettiin uusi taiteen akateemikko, arkkitehti Mona Schalin. Hänen edeltäjänsä Vilhelm Helander ehti itse olla akateemikkona vain vuoden ja kuoli, valitettavasti. Mutta nyt taiteen akateemikkoja on taas 11, täysi määrä. Paikalla tilaisuutta seuraamassa meitä oli viitisen, jos oikein laskin.

Sekä Schalin että Helander ovat kunnostautuneet korjausrakentamisen alueella, pitäneet huolta siitä, ettei purku-uhka koske aivan kaikkea hyvää ja modernia rakennuskantaa, mikä 1900-luvulla on luotu. Käpylän Käärmetalojen (vuoden 1952 olympialaisiin pykättyjen) säilyminen ja kunnostaminen on ollut Schalinin ehkä suurin saavutus. Hienoa se.

Paikalla oli myös presidentti Stubb, joka innostui puhumaan Kultarannan korjausrakentamisesta ja oli sitten myös muutenkin puhelias ja avoin, kun meistä otettiin yhteisvalokuvaa. Hän kertoili sekä matkoistaan että Trumpista. Kun kuunteli, miten paljon hän on matkalla (lähdössä juuri Kazakstaniin, Uzbekistaniin ja sitten Brasiliaan) ei voi muuta kuin toivoa, että mies jaksaa. Ehkä siihen auttaa myös rautainen kunto (Ironman), joka on triathlonissa saatu vuosien myötä.

Lauantaina vuorossa oli sitten Pasila ja messukeskuksen kirjamessut, joilla puhuisin Runouden ylistyksestä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämpää on juuri runous, itselleni siis. Runous puhuu usein huomaamatta, joskus niin, ettei sitä edes tajua, kun se hiipii lukevan ihmisen sisään ja omilla tavoillaan myös auttaa häntä.

Ensin sellaista oli suomalainen, suomenkielinen lyriikka, mutta kyllä sitten myös koko maailman monen monilla kielillä, kun niitä oppi. Mutta aivan nuorena en kieliä vielä sillä tasolla osannut. Myöhemmin löytyivät niin Shakespeare, Pushkin, Baudelaire ja Kavafis kuin Södergran, Ahmatova, Quasimodo ja Margherita Guidazzi (1921 – 1992), viimeisin varmasti tuntemattomin. Nimekkäiden varjoon jää usein myös hyviä, vain toisenlaisia lyyrikkoja.

Suomensin yhden hänen runonsa In silenzio. Kas tässä:

Hiljaisuudessa

”Kirjoitan sanoja joka päivä.

En tiedä minne kirjoittamalla päädyn.

Tiedän, että pitäisi vaieta.

Joka tietää, ei puhu.

Mykkänä ajan tuulessa

jossa ihmiset huutavat, myös.

Katse riittää ymmärtämään

ja sanomaan sen, mitä ääni ei.

Kosketan joka hetki ja päivä

huutoa ja ukkosta.

Niiden ympäröimänä elän.

Pitäisi pysähtyä ja odottaa.

Hiljaisuudessa.”

Runouteen harhauduin nuorena kuin vahingossa vuonna 1958 ja jo siltä ajalta ja sitten lähinnä Eeva-Liisa Mannerilta ja Paavo Haavikolta ovat peräisin ne lukemattomat sitaatit ja lauseet jotka junttautuivat mieleen ja toimivat vuosikymmenten ajan matkasauvoina varsinkin vaikeissa paikoissa. Joskus toki myös ilon ja rakkauden säkeet täyttivät mielen. Silloin sauvat lensivät tien oheen ja askel muuttui kepeäksi edes hetkeksi. Mutta se hetki ei pitkään koskaan kestänyt. Murhetta ja mustaa oli useimmiten elämä, jota runouden avulla koetin ylittää kuin suurta puutonta ja upottavaakin nevaa.

Kirjamessut ovat messuja ja messuilla ääniä kuuluu, muitakin kuin pappien. Ajoin paikalle jo ennen kuin sisään pääsi ja messut avattiin, koska niin saa autolle aina helpommin parkkipaikan. Odotin sitten kaikessa rauhassa käytävällä muiden joukossa, että vartija päästäisi ihmiset osastoille. Tasan kello kymmenen niin myös tapahtui.

Kaikilla tuntui olevan kiire. Lähdin ensin antikvariaattien miehittämälle alueelle, jotta löytäisin Esan. Hänellä olisi mukanaan Gogolin Kuolleet sielut; teos, jonka A. oli halunnut. Paljon sain harhailla, soittaakin, kunnes paikka ja Esa löytyivät ja sitten myös kirja.

Ensimmäinen hankintani. Kiitin, maksoin, soitimme suuta kuten aina, ja työnsin opuksen sitten pieneen reppuun. Se kulkee aina niin kevyesti olalla ja sen mukana vaikka kuinka painava tavara.

Painava kirja olikin se, jonka seuraavaksi kävin hankkimassa. Se kertoi omalla länsimaisella tavallaan buddhismista, joka on sekä uskonto että elämäntapa, rauhanomainen sellainen. Buddhalaisuus ei alista, monesta muusta uskonnosta täysin poiketen. Jo siksi se kiinnostaa. Kuten myös se, miten se meihin liittyy.

Kirja oli yhtä paksu kuin Sellasta, joka kotona jo oli ja odotti lukemista. Paksujen kirjojen vuosi, milloin se loppuu, kysyn vaihteeksi Haavikkoa mukaellen. Ja vastaan siihen myös itse: – Ei milloinkaan, jos kirjat ovat hyviä.

Etsin vielä Senaatintorin, jonka lavalla puhuisin runoudesta, ja hieman kauhistuin kun näin miten suuri se oli, edessä pari tuoliriviä mutta ympärillä kolme korkealle kohoavaa katsomoa; presidenttien ja julkkiskirjailijoitten (dekkaristien) kuuntelijoille tarkoitettuja? Ja totta. Kun sitten suuntasin sinne ja haastattelija Irina Björkman saapui, sain kuulla, että eilen siellä oli ollut jo 700 ihmistä odottamassa esikoiskirjailijaa, kun hän saapui tämän kanssa paikalle. Mikä oli vain näennäistä. Nuo ihmiset olivat jo tulleet päästäkseen istumaan, kun Stubb saapuisi seuraavana esiintymään. Juuri siihen tilaisuuteen hän oli Ritarihuoneelta lähtenyt.

Myös Viro-osastoa olin etsinyt ja löytänytkin, mutta Kadri Rahusaarta ei paikalla ollut; hän teki töitä Koolibri-kustantamossa ja oli vanhan hyvän ystäväni Ants Haljamaan tytär. Ants, joka rakasti hautausmaita ja niiden historiaa, varsinkin Metsäkalmistoa, makasi nyt itse jo haudassaan. Jätin terveiset ja jatkoin matkaa. Ja sitten olin täällä lavojen reunustalla. Puheemme runoudesta alkaisivat pian.

Edeltäjä lavalla kertoi loppusanoikseen, että hänen päässään oli ainakin viisi uutta kirjaa. Olin niihinkin siis syypää, kun aikanaan hyväksyin hänen esikoisensa kustantamon julkaisulistalle. Viihde, viihde. Mutta elämä nyt oli tällaista, monimutkaista. Ja kyllä kustantajan toki silloinkin oli saatava tilit tasaan, vaikka pääasiana oli se paras kaunokirjallisuus. Voitto ei saanut kuitenkaan tyyten kadota maailmasta. – Haavikkoa eli muunnelmaa taas kerran.

Ihmisiä lähti pois, kun edellinen esitys loppui, mutta kyllä uusiakin tuli tilalle. Kuulijoita siis oli kun runouden vuoro tuli. Jotenkin kaikki tuntui äkkiä itsestäänselvältä. Runous on sitä, että säkeet alkavat puhua ihmiselle hänen sisällään, asettuvat sinne asumaan. Runous on laulua, maagistakin joskus, se on sanojen musiikkia, vaikka olisi myös arkista. Se on filosofiaa ja jopa aforistista tietoa, mutta aina myös runoa, joka on intiimien kirjalllisuuden laji. Ja vanhin.

Gilgamesh-eepos on tunnetuin vanhoista säilyneistä runoista. Hän joka syvyydet näki. Tuon, ehkä jo 4000 vuotta vanhan runoteoksen uudemman tittelin on Selja Ahava ottanut juuri tänä syksynä oman teoksensa nimeksi. Hän on hyvä kirjailija, joten olen varma siitä, että Gilgamesh on sille suopea. Pitää lukea.

Oli vielä signeeraustilaisuus ja ihmisiä hauska kyllä riiitti sinnekin. Tosin luin sitten netistä, että kun Sauli Niinistö myöhemmin signeerasi samassa paikassa omaansa, jono oli satojen metrien mittainen käärme. Onnea vain ja kiitos vielä hyvästä presidenttiydestä. Ei unohdu.

Lähdin signeerauksen jälkeen kotiin, koska A. oli luvannut tehdä ruokaa ja ruoka minua myös odotti, vegaaninen spagetti bolognese. (Bologna tosin ei nimeä hyväksy. Heillä on eri pastalaji eli tagliatelle ja kastige on ragu!) Hyvää se oli, ja nälkäinen mies sitä söi. Kaunis kiitos.

(Jukka Lehtisen näyttelyssä Salossa)

Myöhemmin oli vuorossa jopa sauna, olihan lauantai. Kotoinen kyly, jälleen kerran. Jos vuodessa on viikkoja 52, niin saunomisia kertynee lähes sama määrä. Vain kylmänä pakkaslauantaina sauna on syytä jättää väliin. Silloin lämmitykseen kuluva energia, suuri määrä klapeja, ei koskaan sittenkään saa aikaan kunnon lämpöä tuossa hatarassa, mutta ah niin rakkaassa puurakennuksessa.

Tuleva talvi on kuitenkin vielä korkean sääherran käsissä. Ja mikäs. Tuolla kauempana kallion reunalla vanha sauna on ja odottaa aina yhtä rauhassa mahdollista kylpijää. Sillä ei koskaan ole kiire minnekään. Mutta eipä sen suurempaa kiirettä ole enää itsellänikään. Kuten ei veneessäistujalla Mathildedalissa. Onhan kyseessä kuitenkin ´vain´ patsas.

(26.10.2025)

   .