1.

Kylmänä alkaneen kesän alussa häthätää tilattu matka on lopulta äkkiä käsillä. Kuten yleensä lähes aina lento maailmalle lähtee todella aikaisin, joten lentokentälle on lähdettävä vielä aiemmin. Se taas tarkoittaa yleisesti ottaen sitä, että matkaa edeltävä yö jää lyhyeksi ja usein myös risaiseksi. Mikä lienee vegetatiivinen hermosto, joka sen meille, mielestämme niin kaikkeen tottuneille, silti aina lahjoittaa.

Yö on lämmin, kun nousemme kello kahden maissa. Mitään ääniä ei kuulu ja outoa kyllä laaksossa on pehmeyttä vaikkei sumua. Kun sumuun on jo tottunut, se ällistyttää. Onpa yö siis ollut todella lämmin. Mutta ihmettelyyn ei jää aikaa. On tehtävä vielä kaikkea, katsottava, että mukaan tulee ainakin välttämättömimmät, joista tärkein minulle lienee lääkepussi sekä parranajovälineet passista ja lompakosta nyt puhumattakaan.

On myös keitettävä aina yhtä välttämätön päivän ensimmäinen kahvi ja sitten juotava se hitaasti nauttien. Jos sellainen onnistuu. Sillä aina tulee mieleen kaikkea, mikä vielä pitäisi tarkistaa. Ja niinpä sisälläni toimintaa ohjaa tuttu tuikea ja pieni mies, jolla on ikuinen hoppu: tee se tuo ja tämä ja katsokin, että lähdet kentälle aikaisin. Isompi minuuteni kuuntelee häntä nöyrästi ja tottelee. Vastustelusta ei siksi toisekseen olisi mitään hyötyä.

Lähdemme ja ajamme kotilaakson halki. On jo pimeää ja auton valot ovat pitkiä, mutta saavat olla, sillä vastaan ei tule ketään: yksi kauris vain, tai oikeammin peura sekä pari jänistä. Iso tie on valaistu eikä sielläkään näin varhain ole vielä paljoa liikennettä. Vasta Helsinkiä ja kehä kolmosta lähestyessämme alkaa muitakin autoja näkyä, takseja jotka pyyhkäisvät ohitse saman tien. Kiire kiire. Vaan minne? Silti osa siitä kiireestä tarttuu minuunkin. Mutta lentoaseman parkkitalo on aivan hiljainen. Ei ketään missään.

Vasta kun saamme itsemme lähtöaulaan ja check in-vempaimen viereen ja isommat laukut lähetetyksi automaattisesti matkaan, voinen rauhoittua. Niin käy, että rauha todella valtaakin mielen, vaikka lentoasemalla rauha on käsite joka ei sinne tunnu kuuluvan. Ihmisiä kulkee edes takaisin, yksin, pareina ja laumoinakin. Katson heitä, he eivät katso minua. Ja siitä muistan taas vanhan lauseeni, jonka kerran sanoin kohtaloaan surevalle kirjailijalle: ”Sinä katsot maailmaa. Maailma ei katso sinua.” Se on aina yhtä totta.

Me istumme tuttuun kahvilaan, löydämme tutun paikankin, katsomme kelloa ja näemme että lennon lähtöön on aikaa vielä parisen tuntia. Kahvila on juuri avattu, kello on viisi. Mutta parempi silti olla täällä kuin tuolla jossain yhä vasta matkalla kentälle. Tämän kaiken on opettanut minulle lapsuus äidin kanssa, joka aina halusi olla ajoissa joka paikassa. Ja oli myös. Se tauti on tarttunut ja pysyy.

Kun aikaa on kulutettu tarpeeksi, jatkamme sen kuluttamista lähtöaulassa. Sen numero on 18. Luku, joka ei oikeastaan tunnu merkitykseltä. Silti sen tässä nyt näin ihan luottamuksellisesti kerron.

2.

Lento on täyteen buukattu ja täynnä se myös on. Suuntana on Napolin lentokenttä, josta sitten hajaanumme niin Sorrentoon, Napoliin kuin saarille eli Ischiaan tai Caprille. Meille riittää Sorrento, koska se ainakin lukujen valossa on pieni tai pienehkö, mutta silti tarpeeksi suuri, jotta katsomista ja kävelymahdolllisuuksia riittää. Loma on meille aina ollut myös kuntoloma, jalat matkan paras edistäjä. Tavoitteena tulee kuten ennenkin olemaan ainakin kymmenen kilometrin päivämarssi, mutta saa se olla pitempikin. Liike on lääke, taas kerran.

Lennämme jossain Euroopassa kohti Napolia. En tiedä lennämmekö Puolankin ilmatilassa, vai vältelläänkö sitä syystä, joka juuri äsken paljastui: outoja droneja oli lentänyt, lennätetty tai harhautettu Ukrainan sijasta Puolaan. Se tuo mieleen ajan, jolloin venäläinen ohjus pudotti hollantilaisen matkustajakoneen Ukrainan yllä. Näin pahasti en silti usko juuri nyt käyvän. Mutta aika on tällainenkin. Koskaan ei tiedä, kuka oven takana avattaessa seisoo ja mitä hänellä on kädessä.

Jotain pieniä vaaran hitusia voi silti nyt kokea. Lennämme säässä jossa kaikkialla näinkin ylhäällä on yhä ohutta pilveä. Se aiheuttaa turbulensseja, jotka saavat lentokoneen tärisemään ja pomppimaan kuin olisimme tukkirekan kyydissä Lapissa. Itse asiassa minun mieleeni tulee ne monen monet vaellusmatkat joille ajoimme Antti Tuurin autolla. Ensin sutjakkaasti Sodankylään, mutta siitä ylöspäin tiet olivat kuoppaisia sorateitä joilla nopeus oli pakko laskea neljäänkymmeneen ja joskus allekin sen. Oli vain oltava, täristävä ja kestettävä. Joskus joka tapauksessa pääsisimme kuitenkin perille. Ja pääsimme myös. Olenhan tässä yhä ja kirjoitan.

Mitä kauemmin elää, sitä enemmän ihmisellä on tällaisia vertauskohtia. Iästä on siten myös hyötyä. Istun ja mietin sitä, nykyhetkeä ja menneitä, aikoja joista on jo viisikymmentä vuotta, ylikin. Se tuo jostain myös runollisen tuulahduksen, vaikka olen jo uskonut, etten runoja enää koskaan kirjoittaisi. Saa nähdä. Runous on suuri arvoitus, jos muille, niin varsinkin tekijälleen. Saan nytkin jostain yhden säkeen, yhden ainoan vain, mutta pidän siitä äkkiä kaksin käsin kiinni.

Itse asiassa säe ei ole edes omani. Kun istuimme lentoasemalle aamukahvilla, luin viestiä, jonka olin saanut illalla. Joku minulle nimeltä tuntematon nainen kirjoitti, että olin hakenut häntä tanssiin Polin sunnuntaihipoissa, vieläpä useita kertoja. Olin myös kuulemma vienyt hänet tuon teekkarien kansallisromanttisen talon torniin ja siellä näyttänyt hänelle runonpalasia joita olin onkinut tulitikkurasiastani.

Hän oli pitänyt minua hulluna. Sen lauseen hän taittoi nyt toisella, kauniimmalla.

Mutta juuri tuo ensimmäinen lause, itse asiassa kuin valmis hyvä säe sai ajatukset uudella keveällä tavalla lentämään. Miten monta kertaa me tulkitsemme samoja hetkiä aivan toisin tavoin kuin kumppanimme.

Muistan äkkiä nuo Polin sunnuntait 1960-luvun vaihteessa. Olin alkuun viisitoistavuotias, sitten muutaman vuoden vanhempikin, mutta juuri se alku sai minusta säkeitä irti, säkeitä, joita en ollut itsekään heti ymmärtää. Enkä luultavasti ymmärtäisi nytkään. Satoja runoja kirjoitin, ehkä jopa tuhansia, eivätkä ne koskaan tuntuneet hyviltä. Silti uskoin itseeni, silti jatkoin kirjoittamista. Miksi? Sitä en koskaan tule tietämään. Sen vain, että kun runous koskettaa, sen vangiksi myös jää, ja niin toistenkin runoja alkaa lukea ja jatkaa lukemista, vaikkei itse enää koskaan kirjoittaisi mitään.

3.

Koneessa on aikaa olla, luen Natalia Ginzburgin kirjaa Lessico famigliare. Sen sanonnat naurattavat, isän puheet jopa kylmäävät, vaikka käsittää ettei mies ollut ehkä sisimmältään sellainen äksypää. Näin matka taittuu ja italian kieli yrittää yhä rämpiä päähän, jos ei hyvin, niin edes jotenkin.

Perillä lentoasemalla on matkalaukkujen kanssa taas tuttu kaaos, tai sanoisiko paremmin: pitkä odottaminen. A. saa laukkunsa lähes heti, minä en, vaikka yhtä aikaa lähetimme ne matkaan. Näin käy aina.

Lopulta omanikin tulee, kunhan välillä on seinien takana käyty työmaakahvilla, tuntuu. Mutta bussi on paikallaan ja odottaa ja kun siihen istuu, ei sekään lähde minnekään. Jotain odotetaan ja odotetaan ja väsymys tunkee voimalla mieleen ja päähän. Ensimmäinen päivä jossain kaukana sujuu usein näin. Horteessa tai puoliunessa juuri aikaisen lähdön ja vähäisen yölevon takia.

Bussi jättää meidät varikolle, josta pikkubussi vie perille hotelliin. Sen nimi on La Pergola, joka tuo mieleen lapsuuden saaremme, johon Korkeakukkulan alle kosteikkoon rakennettiin litteistä rantakivistä samanniminen paikka. Siinä ei ollut katosta, joten aivan aito pergolamme ei voinut olla. Mieleen nimitys kuitenkin jäi.

Majoitumme ja sitten alkaa kahdenkin paikan etsintä. Ensin ruokapaikan, koska lounasajan loppu lähestyy ja ravintolat menevät kiinni siestan ajaksi, sitten kaupan, josta saisi huoneeseen pullovettä ja muuta tarvittavaa. Ravintola löytyy, sen nimenä on il Ruttino. Kun tutkin, näen että se tarkoittaa röyhtäisyä. Sen saanee siis aikaan hyvä ruoka? Röyhtäys taisi olla entiaikoihin suurin kiitos ruuasta, muistan vanhasta lapsuuden romaanista lukeneeni.

Liike myy paikallisille napolilaista pizzaa ja arvatenkin paljon, mutta taempaa löytyy suuri sali vihreyden peittämänä. Se on turisteille, jollaisia olemme. Istumme siis. Kaikki edeskäyvät puhuvat englantia, joten italian alkeistani ei ole suurtakaan hyötyä. Saamme gnoccheja ja raviolia ja caprese-salaatin. Kyllä ne kelpaavat. Ainakin nälkä on tyydytetty.

Kauppa osoitttautuu pahemmaksi pulmaksi. Kyselen ja saan aina vastauksia jotka ohjaavat yhteen ja samaan suuntaan. Lopulta kolmannen tai neljännen kerran kysyttyäni, löydämme Supermercato Superon. Kaikkea siellä on, ei superia, mutta käypää, vähän samaan tapaan kuin Farossa. Kun kuumassa auringossa kävelemme takaisin, tulee kilometrimääräksi kohtuullinen, vaikka olimme aikoneet levätä. Voisi sanoa, että matka sinne ja takaisin kesti hieman enemmän kuin yhden ystävällisen miehen lupaamat kahdeksan minuuttia, kun kysyin tietä.

Väsymys oli huoneessa entistä suurempi. Näillä rahkeilla ei enää lähdetty Sorrentoa ja vanhaa kaupunkia valloittamaan, mutta kattoterassi, tuo pergola piti sentään katsastaa, aivan sen alla sijaitsi huoneemmekin. Kun kapusimme sinne portaita hissin vierestä, näkymä palkitsi.

Näköaloja todella löytyi. Il Vesuvio, totta kai. Tuo sama kuuluisuus on totta nyt.  Vuonna 79 ajanlaskumme alussa tuhka peitti Pompein ja laava Ercolanon. Sen johdosta tiedetään kuitenkin aina vain paremmin kuinka ihmiset parituhatta vuotta sitten täällä elivät.

Sympaattisen oloinen vuori se juuri nyt on, kuin uinumassa rauhaisasti lahden pohjukassa, aivan Napolin miljoonakaupungin lähellä. Näen, miten se kalastaa pilviä kiinni huipulleen kuin ei ikinä olisi mitään muuta tehnytkään.

Ei siinä kaikki. Pergolalta näkyy koko kaupunki, kun terassia kiertää 360 astetta. Joka suunnassa on maisema, jota kännykkäkamera turhaan tavoittelee.

Ehkä vaikuttavin on valtava pinja, jonka takana meri. Edes meren rannalle emme ole vielä päässeet, mutta kunhan lepäämme ja nukumme ja saamme omat voimamme takaisin, on edessä uusi päivä. Ja onhan kai yhä niin, että uusi päivä kaiken muuttaa voi. Sorrento odottaa, sillä ei ole kiire, mutta juuri nyt ei ole meilläkään. Antakaamme siis armahtavan yön tulla.

(12.9.2025)