1.

Herään kello neljä ja valoa on jo niin että eteensä näkee. Ja pian aina vain enemmän. Olen saanut pdf:n uusista runoistani ja luen sitä nyt tarkasti. Runous on kielen kasvukärki, kuten ennen sanottiin. Niin ei tosin sanota enää. Mutta jos jotain, niin ainakin pyrkimystä vilpittömyyteen runoista pitäisi löytää. Yhä uskon sanoihin, yhä uskon kirjaan. Onhan se minun elämäni enkä luule koskaan sanoista luopuvani. Ne seuraavat minua silloinkin kun en enää pysty niitä kirjoittamaan. Sekin aika tulee vielä varmuudella koittamaan.

2.

Menen ulos ja kuuntelen lintuja. Eipä niitä ole yhtä runsaasti kuin ennen. Mustarastas, kyllä. Satakieli, kyllä. Mutta entä ne muut? Muistan lukeneeni että lintujen määrä Euroopassa on alkanut dramaattisesti laskea.

Muistan myös, miten huhti-toukokuussa metsä ennen lauloi ja helisi. Nyt hiljaisuuskin soi korvissa. Ihminen muuttaa maailmaa, mutta maailma ei useinkaan muuta ihmistä.

Kirjassaan Sur l´eau (jota eilen ennen nukahtamista taas luin) ei Maupassant tunnu enää lainkaan uskovan ihmiseen. Eläinlajinakin jo ruma, puhumattakaan hänen taipumuksestaan käydä järjettömiä sotia. Luin ja nyökyttelin ja siitä huolimatta päätin yhä luottaa siihen että ihmiskunta hädän hetkellä ottaa järjen käteensä ja pystyy ratkaisemaan pulmansa. Ja kaipa siksi sain myös pian unta.

Toisaalta en halua edes ajatella sitä vastakkainasettelua joka seuraa, jos kuivuus Afrikassa lisääntyy tätä vauhtia; jos Niili kuivuu. Jonnekin ne ihmiset sieltä lähtevät kohti maailmaa jossa vielä vettä on. Siis myös tänne, jossa tuhannet järvemme yhä ovat. Siihen kansainvaellukseen ei Eurooppa enää kykene vastaamaan, kun se on näin vaikeaa nytkin. Mitä sitten tapahtuu, sitä kauhuelokuvaa ei edes ahne Hollywood ole vielä ehtinyt käsikirjoittaa.

3.

Mustapään läkkiseppä Lindblad tunsi elämän, ”sen kaksi eri puolta, kolkon ja lempeän.” Uskon, että olen jo kumpaankin tutustunut. Takerrun sanaan lempeä ja haluan muistaa nyt vain hyviä asioita. Puut alkavat kukkia. Olen yhdelle ystävälle luvannut lähettää kukkivan tuomen kuvan, luvannut myös, että tuomet täällä alkavat kukkia tänään. Ja jo kello 5 aamulla oli tuomi toden totta avaamassa kukkiaan. Veikkaanpa että muutaman tunnin päästä koko rinne pukeutuu valkeaan kukkahuntuun. Mutta jo tämä kuva kertoo sen, mitä on tulossa.

4.

Vanhan Turuntien varrella sijaitsee Kasvihuoneilmiö. Se on yksi omituisimpia kauppoja johon olen osunut. Kahvilakin sieltä löytyy, kuten jopa aitoja kasveja lasikaton alta. Suuressa hallissa taas näkee enemmän humpuukia kuin antiikkia sellaisilla hinnoilla joissa ei ole järkeä, koska kyseessä ovat uusvanhat diverssikaupan tuotteet tyyliin muumiot, valehaarniskat, Napoleonkin. Taaempana on puolustusvoimien poistotavaraa ja jäämistöä, jopa aseita. Ja sitten rihkamaa, tauhkaa, kirjoja, levyjä ja jopa kortteja.

Varsinkin vanhat kortit kiinnostavat, miksei myös klassinen musiikki. Kymmenen cd-levyn paketti Rahmaninovin nerokasta musiikkia ei maksa paljon. Ne minulla jo on. Pengon kortteja. Mustavalkoinen valokuvakortti on kauniimpi ja selkeämpi kuin sama kohde nykytekniikalla otettuna. Muutama kortti jääkin taas käteen. Kalastaja Seinen rannalla palauttaa mieleen vaihteeksi Pariisin. Kortissa kuvasta todetaan näin: Square du Vert-Galant, face au Pont-Neuf.

Nuoruuteni tyyssija, taas! Juuri äsken kuljin tuolla Oljan kanssa. Kalastajiakin oli, mutta nuoria arabeja nyt. Bukinistit sen sijaan vaikuttivat samoilta kuin 60-luvullakin. Kirjaihminen ei muuksi muutu.

5.

Toisen kortin nimenä on yksinkertaisesti Le Liseur – Lukija. Siunaan lukijaa, sitä hulluutta mikä kirjojen määrään ja niiden kanssa elämiseen liittyy (mm. pöly). Tämä kuva kertoo sekin tarinansa täysin vailla sanoja, mutta kertoo kyllä hyvin. Turha on kuvaan lisätä mitään.

6.

Mitä muistan, mitä unohdan? Muistaminen muuttuu yhä kiinnostavammaksi; mikäpä on ihminen ilman muistia. Monilta poliitikoilta se kuitenkin puuttuu. Minulle se on elinehto. Kun uusin ajokorttia, minun piti piirtää kellotaulu, muistaa kolme sanaa tyyliin pyyhe, ruskea ja mikäs se kolmas olikaan? Piti seistä yhdellä jalalla, sulkea silmät ja työntää sormi nenään. Piti vähentää sadasta aina seitsemän. Pääsin jonnekin kuudenkymmenen tienoille, kunnes sain luvan lopettaa. Kortin sain ja nyt saan ajaa taas vuoteen 2023. Olen silloin 80-vuotias, jos olen. Jos, ehkä autonikin, tuo piskuinen Kia, on edelleen sama. Ja sitten edessä on uusi muistikoe uutta korttia varten. Muistia siis kannattaa yhä vaalia ja jopa parantaa kuvan muinaisen ja kaiketi lontoolaisen herrasmiehen tavoin?

7.

Aurinko on noussut, kello on 6.51. Katolla olevien aurinkopanelien teho on vielä vaatimattomat 100 W:tä, energiaa ne ovat silti tänäänkin jo luovuttaneet 56 Wh:ta. Tästä vähästä se lähtee taas. Saan voimalaitoksen johtajana kaiken aikaa myllyjen tuottamasta energiasta informaatiota puhelimeen ja tietokoneelle. Yhä jaksan siitä innostua.  Käyrät nousevat, pilvet taittavat, mutta pilviä on vähän. Tämä lelu ja leikki on aikuisten totta.

Näen, että kuluneen viikon aikana viiden päivän tähänastinen kokonaistuotanto on ollut 88,961 kWh:ta. Ja koska kaunista luvataan, lähes pilvetöntä säätä, lisää seuraa. Sääli että tämä energia tulee talon käyttöön kesällä eikä talvella jolloin sitä todella tarvitsemme.

Mutta hyvä näinkin. Taas kerran ajatus palaa takaisin Afrikkaan, ihmiskunnan tulevista pulmista varmaankin suurimpaan. Miksi siellä ei jokapäiväisellä aurinkoenergialla voisi tuottaa vettä merivedestä? kysyn taas. Moni asia ratkeaisi. Suolaa siitä tuotannosta jäisi aimo kasat, mutta minun kuvitelmissani suolasta voisi hyvinkin saada aikaan esimerkiksi rakennusmateriaalia kaikenlaisia asumuksia varten.

Unelmia, haaveita, toiveita. Mutta ilman niitä ei olisi mitään tulevaisuutta. Maailma joka on jo löydetty, pitäisi sittenkin aina löytää uudelleen. Sen jos minkä historia osoittaa.

(12.5.2018)