YKSI

Viikko on jälleen kerran kulunut, kadonnut noin vain. On se niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopemmin kulkee aika. Jos lapsena tunti oli kauhistuttavan pitkä ja pelkkää tuskaa pienellä odottajalle, se on nykyään kuin hetkessä jo kadonnutta ja mennyttä maailmaa. Ja onkin.

Tasan viikko sitten käväisin Pusulan takamailla Karisjärven kesämarkkinoilla Ikkalassa. Paikka on sekä lähellä että kaukana, mutta Lapissa sen voisi sanoa olevan ihan pihapiirissä. Vanhan koulun maisemissa liikkui leppoisaa väkeä ja tunnelma oli sen mukainen: kukaan myyjistä ei tyrkyttänyt mitään, mutta jos jotain halusi, sen sai. Tuollaisesta pitää. Ensi vuonna uudestaan sinnekin siis.

Ajatuksessa on jotain ilahduttavaa. Aina löytyy jotain hyvää mitä voi odottaa.

Paikalla oli tietenkin myös kirjanmyyjä Esa, vanha ystävä. Hän seisoi siellä kuten aina kesällä paljain jaloin, nyt tropiikkisombrerolta näyttävä hattu päässä. Kun katselee miehen myyntipöytää ja sen elämää nähneitä kirjoja, tulen aina hyvälle tuulelle, varsinkin kun niissä on kyse laadusta, tekstistä joka on kestänyt aikaa. Kunnon teos voi olla jopa tuhansia vuosia vanha, mutta muutama sata vuottakin on jo kelpo legi kirjalle. Sellaisia löytyy kyllä myös vaikkapa Voltairesta alkaen; Jane Austenkin (1775-1817). Ja 1800-luvulta hyviä on sitten jo kasapäin: omista suosikeistani kuten Kivestä, Tshehovista ja Gogolista alkaen.

Mieluummin katson ja etsin nykyään kirjoja juuri tällaisista myyntipaikoista kuin kirjakaupoista. Käynti sitten modernissa kirjakaupassa samalla viikolla ei mieltä ylentänyt. Pelkkää uutta, juuri tehtyä ja painettua viihdettä kaikki paikat täynnä. Jos johonkin oli eksynyt hyvä kirja, se oli taatusti piilossa ja paikalla yhtenä ainoana kappaleena jonkin muinaisen laatusarjan (Keltainen kirjasto tms.) osana. Silloinkin teos on sellainen, että se edustaa lajia, joka on myynyt miljoonia maailmalla; myynti kun on nykyään hyvän selkein ja ehkä kohta ainoa mittari. Toki kustantajan pitää pysytellä hengissä, mutta joskus anno dazumal Otavassa julkaistiin myyntikirjoja, jotta voitaisi julkaista hyvää. Periaate jota mikään iso kustantamo ei enää edes muista.

Sanailtuani Esan kanssa tyyliin sutkaus sutkauksesta, sillä aina saan takaisin sen mitä tarjoan, lähdin tyytyväisenä paikalta kahvin maku suussa. Sain kahvia ennen säädettyä aikaa, koska kerroin, että olen myyjän kaveri, myyjille kun myytiin jo silloin. Joustoa löytyi siis. Ja muuta myös. Nabokovia etsin ja Nabokovia saimme Esalta lisää myöhemmin, koska A. innostui teoksesta Naurua pimeässä. Kun Lolitaa ei laske mukaan, kaikki mitä tuo käsittämättömän monikielinen sanavirtuoosi ja emigrantti Nabokov (venäjä, ranska, englanti, kaiketi saksakin) kirjoitti, on aina yhtä luettavaa, varsinkin kun suomennoksista on vastannut Juhani Jaskari usein Eila Pennasen, kumppaninsa, avittamana. Kummankin aikanaan tunsin ja molemmat yhä muistan.

.

Itse omistan edelleen teoksen Nabokovin tusina. Olen saanut sen lukiossa, koska kirjassa on sisälehdellä omin käsin raapustamani nimi ja vuosiluku 1961 ynnä hinta 680 markkaa…. Todiste on kumoamaton. Jo 64 vuotta on kirjan saamisesta kulunut ja yhä luen tuotakin opusta todella mielelläni. Nabokovin tusinassa on 13 kertomusta, tietenkin. Tosin viimeisen voisi tipauttaa pois.

KAKSI

A:n viimeinen lomaviikko sujui sekä levon että matkailun merkeissä. Aivan kauas emme kuitenkaan lähteneet, vaikka helteellä auto on kodin ohella (ilmalämpöpumppu ja sen viilennys)  lähes ainoita oleiluun sopivia paikkoja kauppojen lisäksi. Jotenkin halusin nähdä vettä jokeamme enemmän ja vettä me sitten näimme: Liessaaren ja Lohjanjärven ja Liessaaressa tietenkin taas kerran sen puun, joka uhmaa elämää ja painovoimaa.

Tältä se näyttää sivulta.

Kuinka on mahdollista, että yksi valtava koivu voi elää yhä aivan vaakasuorassa lähes pitkin vedenpintaa  kasvaen. Kun vielä näkee, miten puun juuret ovat etsiytyneet suuren kiven tai kallionmuhkuran ylitse ja pitävät siitä kynsin ja hampain kiinni, ei ihmettely lopu vaan lisääntyy. Kas näin. Luontoko voittaa Newtonin?

Porlassakin kävimme. Ennen lammikot kuhisivat elää, mutta vuosien myötä lintujen määrä ja lajisto on myös siellä jyrkästi laskenut. Muutama nokikana vielä, pari sorsaa, siinä kaikki. Ja altaat ovat myös kasvamassa täysin umpeen.

Kehitys kehittyy, edistys edistyy ja luonto valtaa aina lopulta sen minkä ihminen on siltä joskus ottanut. Tämän huomaamme kotipihallakin. Jos emme mitään tekisi, polutkin katoaisivat lopulta.

Matkalla pysähdyimme viimein Villa Haikariin. Jo sen fasadi teki vaikutuksen.

Olin jo vuosia sinne mielinyt, mutta ohi olimme aina ajaneet. Onneksi nyt sain lopultakin luvan tarjota nimenomaan siellä ruokaa vaimolleni viimeisten lomapäivien kunniaksi.

Visiitti oli onnistunut. Terassilta näkyi Lohjanjärvi ja pöydällä se mitä me joimme: vettä, pelkkää vettä vain. Olimme siinä poikkeus, mutta tekee ihan mieli laittaa juuri tällaisesta kattauksesta kuva apero- ja viinilasien sijasta.

Vesi on todellakin vanhin voitehista ja paras kyytipoika hyvälle ruualle, jota keitiöstä tuotiin. Niin maukasta ruoka oli, että kävimme viikolla paikalla vielä toistekin. Yksi pieni simppeli annos pelkkiä perunoita talon soosin kanssa tuntui parhaalta mitä olin pitkään aikaan syönyt. Siinä oma fine diningini. Myös vegetortillat ja kala maistuivat toki. Kiitos.

KOLME

Yksi matkoista suuntautui Fagervikiin, sen kartanomiljöötä katsomaan. Idylli, jos kohta ei kai sitten mitään muuta. Mutta joskus tuonkaltainen rauha ja idyllikin on tarpeen sellaiselle ihmiselle, joka asuu isossa meluisassa kaupungissa. Ja ainahan kartanon kirkkoa voi järven ja joen lisäksi kuvata.

Fagervikistä suunnistimme Raaseporiin, linnaa katsomaan. Ihan samalta näytti kuin edellisenäkin vuonna, mutta tuota menneisyyden möykkyä on hauska katsella. Ennen sen muureja lähes hyväili meri, nyt pieni jokipahanen yrittää virrata sen ohi metsän suojissa. Maa on siis noussut täälläkin eikä vain Pohjanlahdella.

Itse linnaa on myös hupaisa kuvata, sen onkaloita ja valoja.

A, on alkanut maalata kiviä ja tekee sen hyvin kuten aina kaiken. Niinkin, että kun hän jätti (kätki) yhden kiven linnan uumeniin, se oli viittä minuuttia myöhemmin jo havaittu, otettu ja kadonnut. Sääli vähän; olisin sen itsekin mielelläni ominut.

Linnalta ajoimme Karjaalle ja kävimme nyt Green Mama´sissa syömässä, pitihän lomalaista ilahduttaa oman ruuanlaittoni sijasta.

Green Mama´s on paras vegeravintola, jonka täällä Länsi-Uusimaalla tiedän eikä ole pettänyt meitä koskaan. Suosikkini on Buddha Bowl, mutta kaikki käy. Kun siellä syö, ei sanaa vege edes muista. Outoa, mutta totta. Tuollaisesta pidän. Yleensä Suomessa on yhä se käsitys, että kasvisruoka on jotain tylsää tomaattien kurkun ja juuresten sekasotkua. Juuri sellaista se ei ole, ei ainakaan pitäisi!

Vihreä Mamma osaa sen mistä instassa puhuu, valmistaa ruuat juuri niin kuin hyvää vegeruokaa pitää. Complimenti.

NELJÄ

Perjantaina retki suuntautui sitten jo kauemmas – aina Paimioon saakka. Olin joskus kauan sitten pistäytynyt Paimion tuberkuloosiparantolassa katsomassa Alvar Aallon suunnittelua, hänen funkkiskautensa ehkä kirkkainta helmeä, mutta silloin paikka toimi vielä sairaalana, ei kylläkään enää pelkästään keuhkotautisille. A. ei siellä tätä ennen ollut koskaan käynyt, lukenut ja nähnyt kuvia vain.

Nyt Paimion sanatorio on säätiöity ja jatkaa toimintaansa vireänä museona, johon voi jopa majoittua. Siellä voi käydä silti ilmaiseksikin, jolloin jo näkee paljon. Jos tahtoo, opastettuja kierroksia järjestetään ja niistä saa hieman maksaa. Meille riitti pelkkä kuljeskelu näyttelytiloissa. Ja sitten lounas ravintola Toivossa, entisessä kanttiinissa. Kelpo paikka sekin.

Alvar Aallon muotokieli tai Alvarin, kuten mieluusti sanon, on tullut vuosikymmenten aikana enemmän kuin tutuksi. Jo Aalto-maljakossa on oikeastaan tallella tai siinä kiteytyy kaikki se mikä Aallon rakennuksille on tyypillistä (paitsi vuotavat katot ja ahtaat vessat).

Kun sitten astuu tähän arkkitehtuurin pyhäkköön, sen näkee jo etuoven lipasta. Kyllä: Alvaria on.

Uutta itselleni oli sairaalan värimaailma. Värejä, joita harvoin olen sairaalassa nähnyt (viime syksyn kolmen kuukauden jaksollani en kertaakaan). Sairaalaa suunnitellessaan Aalto mietti aivan kaikkea, puuttui jokaiseen yksityiskohtaankin, jopa jokaiseen hanaan, tuntuu.

Paimion sininen. Alvarin oma, on sitten väri mitä missään muualla en ole edes nähnyt. Kännykkäkamera teki väristä ehken hieman liian vihreää.

Aikansa toimiva sairaalalaite (hengitykoje?) on kuin 1940-luvun utopiaelokuvan robotti. Teki mieli antaa sille oma nimi. Roope voisi olla sopiva.

Käytävien perspektiivikin jäi mieleen. Perspektiivin kehitti maalaustaiteeseen Giotto. Nyt siihen pystyi jopa puhelimeni kamera.

Entä sitten koko potilashuone värisävyineen. Tuollaisessa huoneessa olisin mieluusti syksyllä maannut, joskin ilman seuraa, kiitos vain. Nykyhuoneessa on sänkyjen välillä aina se lepattava kuin jo koinsyömä verho.

Lopuksi kävelimme koko valtaisan kompleksin ympäri. Aurinkokin oli otettu Aallon suunnitelmissa huomioon, sillä auringon ja mäntymetsien parantavaan vaikutukseen uskottiin varsinkin keuhkotaudissa.

Ja mikä oli uskoessa. Männikkö tuoksuu aina yhtä hyvältä, ja  jos ei muuta niin se parantaa ainakin mieltä.

VIISI

Nyt on sitten jo sunnuntai ja A:n työt alkavat huomenna. Aloitan silloin myös omani. Mitä kirjoitan, sen kirjoitan, mutta toivon, että helle antaisi edes hieman periksi, jotta myös ulkotöitä voisi taas alkaa täysillä tehdä.

Piha on jo todellinen viidakko ja kyllä sitä on syytä harventaa.

Myös talon edessä oleva rinne on alkanut taas kasvaa niin, että se vie kohta näköalan joelle. Jos metsä saa muualla kasvaa, niin tuossa ikkunan edessä sentään ei. Tiedän siksi jo sen mitä teen, kunhan lämpötila painuu alle 25 asteen. Näin voi laiska itselleen luvata! Ja katso: heti omatuntoa helpottaa.

Keväällä en kuitenkaan aivan laiskotellut. Olenhan saanut silloin aikaan alapellolle ison kukkamaan, josta olen ylpeä. Minun tekemäni se on! Tosin naapuri käänsi maan syksyllä traktorilla; tosin naapuri muokkasi sen keväällä uudestaan. Mutta minä sentään kuljin siellä ja heittelin käsistäni siemeniä maahan kuin Raamatun kylväjä ainakin. ”Kylväjä lähti kylvämään…” Ja sitten naapurin Veikko vielä kerran muokkasi maata traktorilla niin että siemenet peittyivät. Mutta minä seisoin kukkamaan laidalla ja hyväksyin sen kuin ainakin kotomaamme Kiesus.

Todistettu on. Juuri minä olin sen kylväjä, kukkapelto on siten nimenomaan minun aikaansaannostani, vai? Kai? Miten pieni onkaan ihminen, mutta silti kaikki tämä huvittaa minua. Ei sovi syyttää peiliä, jos naama on vino, sanoi jo Gogol. Onneksi kerron tämän kaiken hymyssä suin. Ainakin yritän antaa sellaisen vaikutelman.

Miten paljon aika muuttaakaan myös ihmistä. Kun yli 40 vuotta sitten saavuin tänne Niemelään, yritin kaikin tavoin harrastaa viljelyä. Vuosien myötä olen oppinut sen että on turha tehdä sellaista, jonka joku toinen tekee paremmin ja keskittyä siihen jota edes vähän osaa.

Vuosi vuodelta viljelyala on siksi pienentynyt. Perunoita kasvaa tuolla enää parin neliön alue; piskuisia tomaatteja sitten toinen. Jopa zucchinit ovat jääneet. Miksi? Koska emme niitä syöneet kun niitä tuli ja viime vuonna ei tullut ainoatakaan. Marjapensaistakin poimimme vain sen, mikä käteen ja suuhun hoituu. Ei huolta: kaikki marjat ynnä omenatkin kelpaavat kyllä muulle luonnolle. Karviaiset syö joku aina ennen meitä. Kenties supi? Ja syököön kuka lieneekin. Ainakaan mikään ei luonnossa mene hukkaan.

Silti yhä ylvästelen sillä, että tämä vuonna edes kukkapelto onnistui. Jossain mielessä se lienee tärkeämpi kesäkurpitsoitakin. Vuosi vuodelta tuntuu siltä, että linnut vähenevät ja jopa perhoset ja pölyttäjät katoavat. Jos, niiden mukana katoaa lopulta myös tuntemamme maailma. Ehkä tämä kukkapeltomme voi nyt edes hieman antaa lisäevästä ötököille.

Tuo ajatus saa jo mielen tuntumaan hyvältä. Ehkä kylvin pellon myös siksi? Mutta ei siinä mitään pahaa kaiketi ole. Ja joka tapauksessa yrittänyttä ei laiteta. Kun kävin peltoa kuvaamassa nyt aamulla, kuului pörinää jo kaikkialta.

Ei paha siis. Kun hieman alle vuosi on kulunut, luulen, että juuri minä, minä ihan itse seison ensi keväänä jälleen tuolla alapellon laidalla valtaisa paketti siemeniä kädessä. Siinä seison ja olen valmiina sirottelemaan siemenet maahan, kunhan naapurin Veikko traktoreineen on ensi tehnyt sen, mitä maalle talven jälkeen tehdä pitää. Mutta sitten minä, solo io, taas kylvän ja kylvän!

(27.7.2025)