Äsken oli vielä varhaiskevät, kylmä ja ikävä; koko menneen syksyn ja suurimman osan talvea täytti surkea sää, mutta kun pieni lämpö, aurinko ja kuivuus alkoivat viimein valua Suomenkin ylle, mielialani muuttui hetkessä. Paha unohtuu, hyvää kiittää. Ei tarvitse muuta kuin herätä viiden aikaan siihen että aurinko alkaa valostuttaa taivasta, mennä pihalle ja hengittää syvään, katsella ja kuunnella, niin alkaa tuntua siltä kuin elämisessä itsessään olisi taas jotain mieltä. Sairaudet, kivut ja sielunkin tuskat jäävät ja muuttuvat hengityksen myötä hiilidoksidiksi jota heräävät puut ahnehtivat.

On helatorstai, Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Se tapahtui 40 päivää kuolemasta ja ortodoksit muistavat sen tähden vastikään kuolleitaan vastaavalla muistotilaisuudella. Jos uskoo, tapahtumaan liittyy iloa. Jos ei, sentään kaipuuta ja hartauttakin. Näin tapahtui omalla kohdallani.

Kevät voittaa kuoleman. Jääkiekot, euroviisut ja muut helpot huvit tuntuvat todella yhdentekeviltä sen rinnalla, että näen kuinka ensimmäiseen pieneen kirsikkapuuhun on jo tullut kukat. Aurinkoisen rinteen tuomet kukkivat myös, jos eivät nyt niin varmuudella myöhemmin tänään. Pari valkeaa tulpaania on noussut paksujen heinien joukosta, satakieli harjoittelee äänenavaamista alalehdossa. Keltavuokotkin ovat auenneet, sinivuokkoja näkee enää pohjoisen puolella. Mutta valkovuokkoja on nyt rinteet tulvillaan kuten entivanhaan äitienpäivän aikoihin kuuluukin. Lapsen omin käsin keräämä kimppu lienee lahjoista aina parhain.

Muutama päivä sitten näin myös kaulushaikaran ensimmäisen kerran elämässäni. Se on arka hämäränlintu, mutta keskellä päivää se kulki muina miehinä vesijätön laitaa eikä piitannut minusta lainkaan. Mikäs sille oli oikein tullut? Äkkinäinen kesäkö oli sekoittanut sen mielen kuten omanikin. Tätä kirjoittaessani klo 7.20 laaksossa kaikuu sen kumiseva tynnyriääni: – Ump ump ump. Tshehov vertasi sitä navettaan teljetyn lehmän ammuntaan.

Laaksossa varoittaa myös taivaanvuohi tutulla kitkuttavalla tavallaan. Pyrstösulkien mäkätyksenkin olen jo saanut kuulla. Enää puuttuvat vain pääskyt. Ennen niitä oli paljon mutta kun naapurin oli pakko lopettaa lehmien pito allergian takia, pääskyset vähenivät. Joskus vielä niitä näkee laakson yllä kun ruuasta alkaa muualla olla pula. Täällä hyönteisiä riittää aina niillekin.

Toistakin lintua huomaan kaipaavani: punavarpusta. Mutta se tulee, miksei tulisi? On se tähän saakka saapunut tänne joka ainoa kesä. Tule, jää, tee pesä. Tämä residenssi on kuin luotu juuri sinulle.

Maata olen jo kääntänyt, tänään jatkan ja laitan perunat vakoihin. Tiedän että vaimoni niin haluaisi. Kesäkurpitsaa, Svetan toista suosikkia, ei vielä kannata istuttaa, hallayö saattaa yllättää. Mutta maa on muokattu sillekin. Ja joskus se riski on joka tapauksessa otettava.

Näin me elämme nyt kuin näin olisi aina, ja kohta alkaa shortsielämä. Valon määrä lisääntyy ja lisääntyy vielä puolentoista kuun verran. Mutta sitten? –  Sitten ei mitään… Niin kauas kohti jälleen kerran pimenevää syksyä en tahdo enkä tohdi vielä lainkaan katsoa. Nyt koittaa vasta kukkivien puiden aika.

(10.5.2018)