Maailmassa on paljon värejä. Hauska lause. Vähän kuin kouluaineen aloitus entivanhaan. Mutta tosi se on silti. Vaikka varsinaisia päävärejä ei ole tusinaakaan, niistä löytyy lukemattomia sävyjä. Sävyjen määrä näyttää vain kasvavan, mitä ei voi olla huomaamatta jopa siitä, kun näkee uusmaalattuja vanhoja puutaloja, nykyarkkitehtuurin moderneja värihirvityksiä tai upouusia automerkkejä. Sävyistä tulee outoja ja usein myös räikeitä ja äkkiä ne ovat ikään kuin irrallaan niiden alkuperäisestä luojasta. Luoja paratkoon siis, minun on pakko lisätä.

Juuri nyt luonnossamme vallitsee kuitenkin kuin suuri sopusointu: rauhallinen vihreä kausi. Lorcan runoa vihreän ylistyksestä olen siteerannut niin monta kertaa, että jääköön. Sitäpaitsi Espanjassa ja etelässä vihreys on yhä harvinaisempaa, kun lukee kesän lämpöasteista jotka ylittävät jopa 40 astetta. Kyllä vihreys kuolee, ellei sitä kastella, mutta millä kastella, kun tuossa kuumuudessa ei vettä riitä – ja silti sitä yhä ikään kuin riittää turistien uima-altaisiin?

Parasta lopettaa tuonkaltainen ajattelu ja palata kotimaahan. Kun täällä Suomessa on muristu alkukesän sateista, voisi itse asiassa panna kädet ristiin ja kiittää niistä jotain alkuperäistä sääjumalaamme.

Kuka jumalistamme oli ennen ilmoista vastuussa: Tapio, Mielikki, Ilmarinen? Tai Ukkohan se taisi olla, tuo muita kaitseva Äijä Ylijumala. ”Hän säät ja ilmat säätää,/ ja laihon kartuttaa.” Suviseuroilla tuonkin virren voisi kuulla, jos voisi. Ehkä se ei sittenkään kuulu vanhalestadiolaisten kaanoniin.

Mieluummin silti tämä viileys ja kosteus kuin käristyskupoli, vai kuinka? Vesi tekee maailmasta vihreää ja vihreä on väreistä se, josta eniten pidän. Tämä ei ole poliittinen kannanotto, mutta luonnon puolesta ja sen hyvinvoinnin puolesta sellainen kyllä. Täällä maalla jossa asumme kaikki on nyt vihreää, aivan kaikki – metsiin talvella tehtyjä raiskioita lukuunottamatta. Valitettavasti niitäkin riittää ja täällä etelässä aina vain enemmän. Näyttää siltä, että hakkuut ylittävät jo vuotuisen kasvun ja ollaan siis siinäkin menossa allikkoon, mikä on ikävää. Ojassa kun tarvomme usein muutenkin.

Mutta kevään ja alkukesän säät ovat olleet vihreydelle suotuisia. Jokainen kasvi on päättänyt näyttää voimansa ja vesi ja lämpö ja valo ovat antaneet siihen mahdollisuuden. Koskaan ennen en  ole nähnyt niin suuria kukkameriä, niin uhkeita vihreyden viidakoita kuin nyt.

Jokainen pihamme polku tuntuu katoavan jonnekin, tai johtavan vähintäänkin siimekseen kuten väylä joelta kohti kotia.

Puiten oksat muodostavat kattoja polkujen ylle ja tunnelien kautta on väliin kuljettava, jos mielii päästä eteenpäin. Jos emme tekisi mitään, talo hukkuisi metsään muutamassa vuodessa. Siltä ainakin tuntuu. Hieman on laitettava vihreydelle jarruja, ettemme itse muuttuisi sen osaksi.

Vihreään voi täällä kuitenkin yhä kulkea, vaikka tietä ei heti kuvasta kunnolla edes näe.

Tuollakin on polku. On.

Vihreää on ylivertaisen runsaasti juuri nyt. Silti en itke, en valita. Parempi tämä kuin sen vastakohta: kuivuus.

Kuiva on jo sanana hankala ja ikävä. Kuiva ihminen, nariseva äänikin. Ei tilaa huumorille. Ja kuivuus puolestaan tarkoittaa maailmaa, joka on ruskea. Se on väreistä itselleni vihreän vastakohta.

Kuivuutta riittää maailmassa ja ihmisen aikaansaamat raiskiot metsissä ja teiden varsilla todellakin vain lisääntyvät.

Kestää vuosia ennen kuin vihreä peittää tuon saati seuraavan kuvan maastoa edes osin.

Kallion kyljessä oli vielä vuosi sitten yksi parhaista herkkutattimetsiköistä. Nyt ei ole jäljellä mitään entisestä. Vanha luola nimeltä Varkaan suu on sekin paljastunut eikä sinne voi kukaan enää kätkeytyä.

Toista on Japanissa, jossa puita arvostetaan ihmiskunnan keuhkoina. Niitä ei kaadeta edes teiden tieltä, vaan todella suuriakin siirretään juurineen muualle – omaa ja meidän elämäämme jatkamaan.

Hakatun metsän ruskea lisääntyy kaiken aikaa. Vihreän oikea komplementtiväri on punainen, mutta luonnossa tai ainakin minun maailmassani ruskea on sen todellisempi vastakkaisväri, koska siihen liittyy niin paljon kuolemaa, mustaksi hitaasti muuttuvaa.

No, toki luonto lopulta korjaa itse itseään. Tuttu juttu. Ensin maan valtaavat kasvit. Maahan jätetyt oksat ja rungot harmaantuvat, hajoavat ja valmistuvat hitaasti mullaksi, vuosikymmeniä siihen menee. Minä en sitä kuitenkaaan enää näe. Toki kasvua siinä viimein tapahtuu: musta multa on hyvää ja hedelmällistäkin, jos niikseen tulee. Se luo uutta elämää, tekee maailmasta jälleen kerran parasta vihreää. Näin väritkin elävät ja vaihtuvat ja elämän ikuista kiertoa niiden vaihtuvuus tarkoittaa – ikuista vielä ehkä muutaman vuosimiljardin.

Sininen on toinen lempivärini, elämän väri sekin. Taivas on sininen, ja on sitä silloin, kun se on avoin. Siitä katse siirtyy kauas sinisen avaruuden syvyyteen, joka lopulta muuttuu mustaksi.

Tähtien ja auringon väri taas on varoittavakin: keltainen ja kellanpunainen. Aurinko tukee kyllä elämää, mutta jotenkin sen väriä silti hieman karsastan.

Edelleen elämääni kuuluu vaalean harmaa, ei koskaan täysin valkoinen. Onhan se talven, hyisen kuolemankin väri. Jos kohta myös puhtauden. Ja sinisen kanssa lippumme väri myös. No, seis ja kiitos, nyt vaiti, nyt mennään suoraan takaisin siniseen. Sinitaivas, sinikellot, siniset silmät, siintävien vuorten sini. Olen lopulta itsekin huomannut, että suosin jopa pukeutumisessa paljon tummaa sinistä. Se on vaistomaista kait, kuten myös muunlainen tummuus, musta ja harmaakin. Punaista ei koskaan, keltaista ei, ei ruskeaa ja joskus vain vihreää, tummasävyistä silloinkin ja vain kerran kaksi joskus jotenkin jossain. Miksi? Siksi, että olen juuri sellainen kuin olen.

Kun sitten katsoo taidetta, parasta taidetta, huomaa kyllä, että todellinen taiteilija saa aikaan hienoja töitä käyttääpä hän mitä värejä tahansa. Kun osaa, osaa.

Ei se taida olla tuon kummempaa. Punainen voi olla vaikka minkä symboli, ruusuista ja rakkauden voimasta alkaen. Veren värikin se on. Tulen, joskin siinä on myös keltaista. Ja keltainen taas on joskus kuin kultaa. Tosin ei sitä josta rahaa röykkiöittän maksetaan. Kallista kyllä on luonnonkin kasvien kulta, mutta vain esteettisesti.

Seuraan päivittäin instagram-tiliä, jonka nimenä on dailyvangogh. Vaikka olen aina pitänyt tuon onnettomana eläneen ja onnettomana myös kuolleen hollantilaistaiteilijan maalauksista ja jopa aikanaan kulkenut hänen reittejään Ranskassa aina Auvers-sur Oisen haudalle saakka, löytyy mieheltä yhä töitä, joita en lainkaan tunne. On pakko todeta, ettei häneltä näe yhtään väriä, jota Vincent ei olisi onnistuneesti käyttänyt, ei sävyjä, jotka eivät sopisi yhteen. Minulle hän on enemmän värin kuin muodon taiteilija, mutta kokonaisuus on silti aina saumaton. Taas kerran: kun osaa, osaa. Silloin ei sääntöjä ole.

Luonto on samanlainen, onhan se. Taiteilijoista ehkä sittenkin yhä suurin ja täysin tietämätön itsestään ja lahjoistaan. Luonnossa riittää sävyjä van Goghin lailla. Yksikään sen oma maisema ei koskaan ole ruma tai huono; vain ne, joihin ihmisen käsi on pahalla tavalla koskenut.

Luonnon paletti se vasta onkin iso, paletin kirjo laajaakin laajempi, Nyt täällä vallitsee vihreä, syksyllä hetken keltainen, punainen ja varsinkin ruskea, mustakin sitten. Talvella pääsääntöisesti valkea ja keväällä taas ensin sini ja auringon kelta, sitten orastava vihreys, joka nopsasti ottaa muulta lähes kaiken vallan kuin mikäkin diktaattori (tai paremminkin valistunut yksinvaltias, pelkkä unelma siis) – vain kukkien värejä vaalien. Ne ovat kaikkialla hetken kuin pointillistista taulua elävöittävät läikät. Tai kuten kurjenmiekat joen rannoilla.

Minulle vihreä sopii aina ja erityisesti se sopii nyt. Tiedänhän jo, miten nopeaa kaikki on ja miten vain muutaman kuukauden päästä tämä heleä vihreys on enää pelkkä muisto, ainoastaan havupuissa tummana säilyvä. Kukoista siis sinä kirkas ja puhdas elämän vihreä, pidä lippuasi ylpeästi koholla ja ota valtaasi vielä hetkeksi koko tämä maisema. Ja ennen kaikkea, kun menet, tule taas. Lupaa, ettet koskaan katoa ja hylkää meitä.

(28.6.2025)