On varhainen sunnuntaiaamu ja taas yksi viikon mittainen legi on kuljettu lähes loppuun. Eilen piti lähteä taidetta katsomaan, mutta luonto ja sää voittivat. Kylmän aamun jälkeen seurasi lämpimämpi päivä, johon aurinkoakin mahtui hetkittäin. Taidetta annettiin nyt niin.

Siksi kävi kuten usein käy: jäimme kotiin ja puuhailimme sitä kaikkea mitä kodissa tarvitaan, siivouksesta korjaushommiin. Niin on, että maaseudun vanhassa talossa saati sen pihapiirissä työ ei lopu koskaan. Mutta ehkä juuri se pitää ihmistä käynnissä ja kunnossakin.

En katsonut illalla tai yöllä euroviisuja, en ollut niistä kiinnostunut, en ole koskaan ollut. Siksi en myöskään purskahtanut itkuun, kun nyt aamulla näin miten suomalaisten suosikit sittenkin sijoittuivat. Parempi niin, ei mennyt Havis Amandalle väkeä, meren rakastettu sai uinua rauhassa tekokuorensa sisällä.

Kajn viisu on itselleni läheisempi, aidompikin, eräänlainen lapsuuteen kuuluva humppa. Kyllä se voi olla omaan sijoitukseensa tyytyväinen. Neljäs sija on ensimmäinen pistesija… Vai voiko. Jos on voittajasuosikki, tunteeko tuosta tuloksesta pettymystä, jolle mikään ei sitten enää kelpaa. Jostain tulee usein musta hevonen ja kiitää maaliin ennen muita. Ja taas on yksi peli pelattu. Peleistä kun on aina kysymys, musiikista tuskin. Ei ainakaan sellaisesta musiikista jota itse arvostan.

Ihan vain lauantain innoittamana lämmitin eilen joka tapauksessa saunan.

Bada bara bastu. Olipa saunamme taas kerran hyvä. Se oli juuri jopa siivottu vaimon ja hänen sisarensa toimesta, joten sekin toki lisäsi nautintoa. Kuumassa vedessä haudutettu vihta samoin. Sillä karkoitin itsestäni mahdollisia piruja läiskimällä vihdalla voimalla joka puolelle ruumista.

Kun ruumis saa saunassa tuollaista hoitoa, sen myötä hoituu sieluakin. Auvoista oli sitten vain olla ja istua ja katsoa laaksoon saunan kuistilta.

”Saat nähdä kauas näkemättä mitään”, kirjoitti Väinö Kirstinä Lakeudessa, esikoiskokoelmassaan. Mutta minä näin kauas ja näin laakson, sen kymmenet erilaiset vihreät. Ne ovat juuri nyt lumoavimmillaan. Kuvissa vain sävyt usein katoavat. Mutta ainakin mieli muistaa.

Kuluu viikko ja sävyt häipyvät silmistäkin, mutta vielä me ne näemme. Yhä on myös lupa odottaa, että haapojen silmut aukeavat ja lehdet punertavat ensin hennosti. Pian se tapahtuu, koska alhaalla kasvava tammikin näkyy jo saavan lehdet oksiinsa.

Monet kukat ovat kilvan auenneet. Sinivuokot ovat jo kadonneet, mutta valkovuokot täyttävät yhä metsien reunustoja ja teidenkin varsia, joskin nyt on alkanut myös peltokanankaalin keltainen aika. Siitä minulla ei kuvia kuitenkaan ole. Pitää tyytyä bellikseen. Se voi hyvin ja lisääntyy hitaasti.

Pihallamme kukoistaa varsinkin lemmikki ja leviää sekin, nyt jo suurina ryppäinä.

Kukoistava on myös talon etuseinällä kasvava clematis alpina, jota vaimoni kutsuu nykyään nimellä Mörkö. Se on syksystä kevääseen vain suuri ruma ja kuolleelta näyttävä pöheikkö, jonka aikojen alussa A. ehdotti leikattavaksi kokonaan pois. Kerroin silloin että tässä tapauksessa kyse on Lasaruksesta, joka herää joka kevät eloon ilman ihmetekojakin.

Hän ei heti uskonut, mutta uskoi sitten kun Mörkö puhkesi kukkaan ja teki uudet lehdet ruskeiden tilalle. Niin vain kävi, että A. tuntee nykyään suurta heltymystä Mörköä kohtaan. Jonain päivänä se valtaa talon koko etuseinän, mutta vallatkoon. Myös kasveilla on täällä lupa elää ja laajeta.

Tällainen kasvi on pikkusydänkin. Se on löytänyt oman sijansa kallion juurelta, jossa muut kasvit eivät menesty. Siinä se muistuttaa koko kalliomäkeämme ympäröivää valtalajia: niinipuuta eli metsälehmusta. Myös se on erikoistunut nimenomaan paikkoihin, joissa muut puut eivät enää voi kasvaa.

Elämä on ihme, ainakin tämän hetken. Mutta hetken täytyy riittää. Sen varassa on taas syytä jatkaa taivallusta ja päästä seuraavan pimeän talvikauden ylitse. Juhannuksesta sen laskenta jo valitettavasti alkaa. Kun päivä lyhenee, syksy lähenee.

Kello puolestaan lähenee nyt puolta kuutta. Laaksossa oli vielä aiemmin aamulla sankkaakin sumua. Se kertoi siitä, että eilen päivä tosiaankin oli lämmin. Näitäkään näkyjä en väsy täällä katsomaan.

Lintuja kuulee nyt kaikkialla. Mustarastas jatkaa, satakieli jatkaa,  se laulaa pakahtuakseen alaniityn haavikossa. Lehtokerttu on saapunut, punavarpunenkin. Kirjosieppo asustelee sekin jo talossa. Kun vielä pääskysen näkisi, sanoo vanha ihminen ja onhan niitä Landenin kaupan räystään alla jo; siellä pääskyt aina pesivät. Ei muuta kuin katsomaan!

Naapurin vajan seinällä on myös tuulihaukalle rakennettu pesä joka on saanut asukkaat. Ehkäpä ne pitävät huolen hiiristä ja myyristä nyt, kun kissoja ei täällä enää ole. Kaunis on tuulihaukka, sen ruskea väri lähes käsittämätön. Toivottavasti pesintäkin onnistuu.

Eilen kävimme myös jälleen kerran Paloniemessä. Miksi sinne taas? Siksi, että siellä harvoin näkee ketään. Sen uimaranta oli yhä vielä typötyhjä, sen metsä aina yhtä vanhaa ja kaunista. Ja mikä näkymä siitä aina avautuukaan järvelle.

Ilmassa on siellä usein suuren draaman tuntua, kun järven yllä on pilviä. Olen kaiketi eräänlainen pilvibongari, koska en koskaan malta olla kuvaamatta pilvien suomia näkymiä.

Pilvien takana on se toinen maailma, jota me emme näe, mutta jonka voimme kuvitella. ”Ihmisten maailman tuolla puolen on toinen taivas ja maa.” Vanha kiinalainen runosäe on Pertti Niemisen (1929-2015) suomentama. Kuinkapa muutenkaan. – Kiitos niistä ja Vivaldista taas kerran, Pertsa.

Kyllä tuolla jossain jotain myös on, jos siihen uskoo. En siis katso vain draamaa kun katson ulapalle, vaan tuijotan myös lähes mystisiä pilvien ja valon taikomia näkyjä.

Luulen, että juuri tällaisista näyistä syntyi aikanaan alkeisuskonnotkin, toki muiden luonnonmullistusten auttamana. Jumala oli silloin luonto; ukkonen, salamat, metsäpalot, maanjäristykset, tulvat sitten saman kaikkivoivan Jumalan rangaistuksia. Kuinka lienee nyt. Minulle luonto on edelleen jumala, mutta pienellä j-kirjaimella vain. Sekin voi jo riittää kaltaiselleni vähäuskoiselle.

Pilvet ovat myös runoja ja saavat ainakin runoja aikaan. Charles Baudelaire (1821-1867) oli ranskalainen runoilija, josta jo hyvin nuorena pidin, kävin jopa etsimässä hänen hautaansa Montparnassen hautausmaalta vuonna 1962. Löytyi se, mutta kysyä piti. Hänen paattaan kun hallinnoi siellä isäpuoli kenraali Aupick, jos oikein muistan. Ja kyllä niin myös on, kun tarkistin. Suuren miehen alla uinuu tuo pieni runoilija, vaikka itse asiassa sen pitäisi olla toisinpäin.

Baudelairen runo Muukalainen loppuu osuvasti pilviin. Ja on runossa muutakin hyvää. Sen suomensivat aikanaan Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo, silloin vielä pariskunta. Ja hyvin suomensivat:

”Muukalainen

-Ketä rakastat eniten, sinä arvoituksellinen mies? Isääsi, äitiäsi, sisartasi vaiko veljeäsi?
– Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä.
-Ystäviäsi?
-Käytitte sanaa, jonka merkitys on jäänyt minulle tähän päivään saakka tuntemattomaksi.
-Isänmaatasi?
-En tiedä, millä leveysasteella se sijaitsee.
-Kauneutta?
-Rakastaisin mielelläni häntä, kuolematonta jumalatarta.
-Kultaa?
-Vihaan sitä niin kuin te Jumalaa.
-Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?
-Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana… kaukana… ihmeelliset pilvet!”

Muukalaisia me olemme maailmassa aina, jollemme muista että jokainen voi tuntea itsensä sellaiseksi.  Yhdessä on hyvä, jos yhdessä voimme ja haluamme auttaa toisiamme. YYA-sopimus oli aikanaan poliittisesti pahoin lastattu, mutta sen teemat sopivat jokaiselle jokaisena aikana: ystävyys, yhteistyö, avunanto ovat oikeita päämääriä, kun niihin ei liity hirmuvaltojen laatimaa pakkoa. Myös pienellä on oikeus vapauteen.

Vapaus taas oli Ranskan vallankumouksen päämääristä yksi – tasa-arvon ja veljeyden ohella. Vapaus oli myös Eino Leinolle tärkeä, lopulta lähes tärkein. Ja sitten rauha.

Vapautta kulkea koimme eilen mekin Pähkinäniemessä, joka nykyään on ihan lailla suojeltu lehto Lohjanjärven rannalla. Rauhassa saimme olla. Paljon olemme siellä käyskennelleet filosofi-emeritus Paten kanssa, mutta nyt sen askel on jäänyt lyhyeksi ja halu edetä riippuu täysin päivän kunnosta ja hajujen määrästä. Usein se jo puolimatkassa pysähtyy ja lyö jarrut pohjaan. Ei auta silloin muu kuin kääntyä ja palata autolle. Sen takapenkillä filosofi vaipuu heti hurskaan uneen.

Mutta voi Pähkinäniemessäkin käydä muuten vain ilman koiraakin, ihan kuljeskella kahden, sillä aamulla ei sielläkään juuri ketään näe. Näin teimme ja kelpo palkan myös saimme.

Linnut lauloivat pakahtuakseen ja tuli tunne siitä, että ihmisten maailmassa kaikki on taas hyvin, tai ainakin voisi olla. En tiedä pääseekö koko maailma koskaan sopuun itsensä ja toisten siinä asuvien kanssa, mutta sen tajuan, että mahdollista se voisi olla. Jos ei minun aikanani, niin joskus sitten. Kun uskoo hyvään, voi tuo usko joskus edes osittain toteutua. Vai?

(18.5.2025)