1.

Nyt on sunnuntai ja aurinko alkaa nousta kohti ylintä lakipistettään ja saavuttaa sen. Tunnen sen ulkona kasvoilla, kun istun pihalla ja uneksin. Ja näen sen myös kännykästäni. Sinne on laitettu sovellus joka seuraa katolla olevan 12 aurinkopanelin sähköntuotantoa. Niin vain on käynyt ja niin uusia vempaimet ovat, että leikin sovelluksen kanssa kuin pieni poika. Pilvet vähän hidastavat energian tuloa, mutta vähän vain.  Juuri nyt tällä siunatulla hetkellä kello 13.03 myllyjen teho on 2,62 kw:tä ja tuotto tänään kaikkiaan jo 7,44 kwh:ta. Parhaimmillaan tuotto on yli 18 kwh:ta päivässä. Onko se paljon vai vähän, siitä minulla kuitenkaan ei ole käsitystä. Ei vielä.

Lisänä on grafiikkaa, josta näen, että tuotto vastaa 21 kg:n hiilidioksidimäärää, mikä on nyt luonnosta pois. Sähköautolla taas voisi ajaa 341 kilometriä ja televisiota katsoa ja nettiä käyttää 517 tuntia… Ah, miten hyvältä tuo kaikki tuntuu. Olenko siis lopultakin helsinkiläisittäin kunniallinen vihreä ihminen, en muukalainen Marsista?

2.

Aamulla luin vielä oikovedoksia, sitten heräsi pieni Sonja. Hän oli jostain syystä apealla päällä ja kaikkea piti tehdä jotta lohtua löytyi. Kyllä tuollainen lähes kaksivuotias on silti kaikin tavoin mainio pakkaus. Venäjää hän puhuu ja usein saan siitä jopa selvän. Gogo esimerkiksi on hevonen, ei loshad tai kon. Hän kehittää sanoja samalla innolla kuin minäkin. Ja kun lähdemme ulos, miten luottavaisesti pieni käsi kohoaa ja tarttuu omaani. Niin me astelemme kohti pihaa ja tuoleja. Sitten nautimme piparkakun ja mustikoita (pensas-). Elämä alkaa taas asettua mallilleen, varsinkin kun Sonja käsittää että naapurista kuulunut traktorin pelottavan muriseva ääni tarkoittaa vain sitä, että peltoja aletaan piakkoin tositoimin viljellä kunhan ne vielä hieman kuivuvat.

3.

Sonja alkaa myös kaiketi tajuta, että maailmassa on monia erilaisia paikkoja, yksi niistä Suomessakin. Kesällä hän pääsee Sotshiin anopin luo (olin kirjoittaa joutuu), ja taas on maailma astetta laveampi. Pikku pikku Lauri… Monesta loukosta en tiedä, mutta toivotaan ettei niitä tule liikaa Sonjan osalle.

Kun hän kyllästyy tai hermostuu, hän sanoo kovalla äänellä: – Park. Ja lisää joskus: – Pam! Sitä hän ei halua, putoamista.

Pietarin puistoista Sonja pitää eikä minulla ole keinua tai liukumäkeä. Mutta sauna sentään löytyi lauantai-iltana. Ja vaikka siellä oli kuuma, hetken hän kuulemma viivähti lauteillakin. Kyllä hänestä vielä saunoja kasvaa, kuten Sveta-babushkasta.

4.

Itse kävin perjantaina Tampereella kurssikokouksessa. Valmistuimme kansakoulunopettajiksi Helsingin opettajakorkeakoulusta ja siitä on tullut kuluneeksi 54 vuotta. Ei vähä mitään. Paikalla oli vielä runsaat parisenkymmentä ihmistä, eläkkeellä jo kaikki. Hyvin oli Marjukka kokouksemme järjestänyt. Kaikki sujui kuten piti ja vaikka Pariisista saatu röhä kaatoi minut vuoteeseen jo kymmenen maissa, olin tyytyväinen.

Vanhoja valokuvia näytettiin isolla kankaalla ja kuvat kertoivat joka tavalla menneestä. Joissain niistä vilahdin minäkin. Miten Risto Rasa sen kirjoittikaan: ”Ei mikään puheenaihe kiinnosta kissaa niin paljon kuin se itse.” Noinko ne säkeet todella kuuluivat?

5.

Martti Ruudun pitkän hahmon näki heti. Kumarrus maahan ja taivaaseen, hän oli hyvä viisas mies. Muita opettajiamme tunnistin jo huonommin. Ihan karttakepillä piti sitten osoittaa ja nimetä kuvan kurssilaisia, jotka oli Johanneksen kirkossa juuri siunattu opettajiksi keväällä 1964. Me seisoimme kuvassa kirkon portailla sen tilaisuuden jälkeen. Tuskinpa enää kenenkään mieleen tulee ehdottaa kirkollista siunausta mihinkään ammattiin valmistuneelle ellei kyseessä ole pappi.

Itselläni on kuvassa parta vaikka minulle sanottiin, etten saa päästötodistusta jos en aja sitä pois. Sain, vaikka en ajanut. Eihän parta pahoille kasva. Opetustaidon numeroni kyllä putosi. Kaikilla miehillä itseäni myöten oli valkea paita ja solmio pikkutakista puhumattakaan, kaikki naisilla kaunis leninki ja useilla valkeat korkokengät. Erilaiset ihmiset tuntuivat samasta puusta veistetyiltä, mutta vain valokuvan pysäytetyn hetken verran.

Miten lähellä se tapahtuma on ja miten kaukana. Aika on toden totta nopeampi Piiroisen pässiä, Tiitusta taas kerran mukaillakseni.

6.

Saan puhelinsoiton professoritutulta ja sen aikana puhumme Pariisista ja vähän Nizzastakin. Kun puhelu loppuu, jään taas ajattelemaan nimenomaan Pariisia. Mitä itse enää muistan kaupungista? En paljoa juuri nyt, vaikka paluusta on vasta muutama päivä. Niin täydellisesti matka on jo kadonnut muistoihin ja muuntunut niiksi.  Edes valokuvat eivät tee sitä sen elävämmiksi, vaikka vielä äsken siltä tuntui.

Mitä reipas matkatoverini Olja puolestaan matkasta muistaa? Sen halusin tietää jo paikan päällä, kun kysyin palatessa lentokentällä mistä hän oli pitänyt eniten. – Notre Damesta, oli nopea vastaus.

Kävimme siellä jopa aarrekammiossa, joka oli vähän turha paikka. Aarteet eivät ole kiinnostavia sinänsä, ainakaan ilman historiaa. Kirkon kauneus taas on sen sisäisessä suuruudessa. Mutta yhden kirjan kannen kuvasin. Tällaisia tuskin enää tehdään.

Hieman empien Oljan ranking-listalla seurasi Vert-Galantin aukio ja sen kärjen urhea itkupaju, tuo rannan raita. Aukiolle pääsi paitsi rantoja, myös ahtaita kiviportaita kapeasta aukosta, josta paljastui salattu maailma.

Maisema pysyy. Mutta yhtä lailla minä puolestani muistan kirjan, joka Rue des Ecoles´in kirjakaupasta lähti mukaan. Maisemia löytyi sen sivuilta, ennen kaikkea niiden kuvausta. Guy de Maupassantin teos se oli ja nimeltään Sur l´eau. Cannes, Saint-Raphaël, Saint-Tropez.

7.

Vesillä… Miksi juuri se? Kannessa oli ensinnäkin Cézannen maalaus ja avaamattoman kirjan hinta oli 3 euroa. No, monet klassikot eivät liiku, vaikka ne saisi ottaa ilmaiseksi.  Toisekseen olin Maupassantista Oljalle puhunut eikä hän ollut kirjailijasta vielä kuullutkaan. Tshehov tätä novellistia kuitenkin arvosti, mitä Oljalle painotin. Kolmanneksi jo kirjan alkusanat viehättivät minua.

Maupassant aloittaa teoksensa näin: ”Tämä päiväkirja ei sisällä ainoatakaan kiinnostavaa tapahtumaa tai seikkailua. Kun viime keväänä tein pienen risteilyn Välimerellä, minua vain huvitti jokaisena päivänä kirjoittaa siitä, mitä näin ja ajattelin.”

Maupassant lisää, että hänen ajatuksensa kulkivat veden virtausten tavoin. Hyvä vertaus kuvata kirjoittamista silloin, kun siitä pitää ja se sujuu. Purjeveneen nimi oli muuten Bel-Ami,  Maupassantin kuuluisin ja kaiketi tuottoisin kirja. Se oli myös lapsuuteni lempikirjoista niitä, joita alkuun jouduin lukemaan salaa. Mutta se ei ole tärkeää. Lähinnä aloinkin yllättäen miettiä sitä, löytyykö Suomesta enää ainoatakaan kirjailijaa joka nykypalkkioilla saisi ostetuksi vastaavan aluksen. Ei siis mitä tahansa paattia, vaan todellisen jahdin, jolla purjehtimiseen tarvittiin omistajakapteenin lisäksi vähintäänkin kaksihenkinen miehistö. Ainakin näin on maailmamme muuttunut.

(6.5.2018)