ALKU

Tänään on ensimmäinen maaliskuun päivä. Ensimmäinen kevätkuukausi saa siten alkunsa. Kevät. La primavera. Ensimmäinen vihreä. Olisipa jo… Mutta kyllä tämä Vivaldin vuodenajoista koskettavin intoutuu soittamaan uutta tunnetta sävelin, joissa on paljon valoa, toivoa ja odotusta. Juuri sellaisia asioita, joita itsekin haluan tuntea ja nähdä, nähdä juuri nyt.

Miten nopeaa on joskus kaikki. Vielä äsken olimme Liessaaren maisemissa filosofi Paten kanssa. Oli kaunis pakkaspäivä.

Maisema oli valkoinen, puitten kontrasti herkkä.  Jossain kaukana liikkui ihmisiä yhä jäälläkin. Ja ennen kaikkea siellä näki avaruutta.

Miten kaunis ja puhutteleva voi olla pelkkä tyhjä silta…

Nyt jäällä on jo vettä ja lumi katoaa kaikkialta nopeammin kuin olisi ikinä uskonut. Monta sumuista päivää olemme kokeneet, mutta sumussakin on oma pehmeytensä. Se on kuin suoja maailman typeryyksille, joita alkaa olla mahdoton luetella.

Tietokoneen muististakaan tuskin löytyisi enää tilaa niille. Aina kun lukee uutisia, on masentuminen lähellä. Maailma on jälleen kerran perinpohjaisen myllerryksen tilassa.

Vaan koskapa se ei olisi ollut? On hyvä siksikin muistaa, että täältä löytyy aina enemmän hyvää kuin huonoa. Kuinka ratkaista tämä yhtälö, jollaista matematiikan tunnilla ei käsitelty saati opetettu. Elämäntaito taas ei taida kuulua minkään koulun normaaliin opetussuunnitelmaan?

Varma kevään merkki saapui toissapäivänä. Kuului tuttu kailotus, kun Leinon ja Sibeliuksen linnut lennähtivät raskain siivin laaksoon. Musiikkia korville ja näky sydämelle. Uskon, että joutsenet ovat samoja jotka täällä takasuolla ja valtaojalla aina pesivät; viimekin vuonna poikasia oli viisi, kun taas kurjilla ei pesintä lainkaan onnistunut. Vaikuttaa siltä, että yksi poikanen on vielä tämän pariskunnan mukana, kunnes tuokin onneton saa hatkat. Menes maailmalle siitä omaa elämää rakentamaan! Ja niin myös tapahtuu. Luonnossa kaikki on selkeää ja yksinkertaista. Vain ihmisellä on kyky ja taipumus monimutkaistaa elämää.

Vielä emme ole nähneet sinivuokkoja, mutta se päivä ei taidakaan enää olla kaukana. Vuokko kestää takatalven, lumenkin, kunhan se kerran pääsee näkyviin. Odotan. Odotamme. Mutta kukkia on onneksi ikkunoilla. Kuvasin sitten korvikkeeksi niitä.

Ensin salin ikkunalaudan kukkia.

Ja sitten keittiön.

Kyllä näissäkin kuvissa jotain keväistä ehkä jo on.

KESKIKOHTA

Kevään merkki oli myös Kulttuurirahaston vuosijuhla. Se pidettiin taas Kalevalanpäivän aattona eli 27.2. Finlandiatalolla. Pitkä tauko edelliseen, koska ensin pandemia ja sitten Finlandia-talon remontti sotkivat kaiken.

Jälleen 1300 ihmistä kokoontui Alvar Aallon piirtämään tilaan. Kunnon konserttisalia siitä muuten tuskin koskaan saadaan, Alvari ei kerta kaikkiaan ollut musiikkimiehiä (Kulttuuritalon hyvä akustiikka lienee vahinko…), mutta spektaakkelien paikkana Finlandiatalon tila on juhlava.

Monenmonessa rahaston juhlassa olen ollut mukana, koska istuin aikanani yhdeksän vuotta säätiön hallituksessa. Siksi kait kutsu tulee yhä. Mennyttä tunnelmaa on kuitenkin vaikea saada takaisin. Nyt juhlapuheet olivat pitkiä ja jotenkin jopa liiallisia, kun stipendien kohteita ja rahamääriä lueteltiin perä perää.

Pääasiana muussa taas tuntui olevan laulutaide, jota Mirjam Helin  -kilpailun voittajat esittivät. Kauniita ja todella taidokkaita ääniä, mutta ah miten tylsiä operettimaisia musiikkivalintoja. Maailmassa on myös hienoa oopperamusiikkia. Sitä kaipasin. Ja paljon muutakin, ikä- ja aikarakenteita lavalle lapsista alkaen. Muistan kun lapsia siellä lavalla kerran oli! Se sykähdytti. Tulevaisuus!

Pois oli ikävä kyllä lähdettävä kesken kaiken eli jo väliajalla, koska aulassa ja kahvilatilassa oli kaikkialla kokolattiamatto, jota oli levitetty konserttisalin käytävillekin. Astmakohtauksen tulo oli jo lähellä.

Sääli. Ehkä matto on ns. allergiaystävällinen, vaan ei siltikään täysin. Jossain on taas mennyt remontissa pieleen, kuten aina ennenkin (se Carraran marmori). Mutta hetken vierailuun paikka todellakin sopii: kaunis ja ilo silmälle se on. Onkohan muuten yksikään suomalainen rakennus kokenut jo niin monta remonttia ja niellyt niin paljon rahaa kuin tämä ns. ikoninen pytinki ulkovuorauksesta ja epäonnistuneesta akustiikasta alkaen. Sitäkin saanee joskus taas korjata vaikka millaisella summalla, ja silti korjata ikuisesti.

Voi Alvar. Hieno olit arkkitehtinä ja pölhö monine vaatimuksinesi. Italialainen palazzo toimii kyllä yhä Italiassa. Mutta täällä säätyyppi on ainakin vielä toinen. Tasakatot vuotavat, vessaan on mentävä takaperin jotta sieltä pääsee pois; siinä Alvarin arkkitehtuurin yleisiä tunnusmerkkejä.

Iso ikoni hän silti yhä on ja todella paljon köyhempää olisi arkkitehtuurimme ilman häntä. Kyllä ilo silmällekin on iso ilo. Sanoihan toinen vastaavan tason arkkitehti eli Frank Lloyd Wright (1867-1959) kauneuden merkityksestä omat mietteensä. Ja nämä sanat ovat oikeita viisauden sanoja:

”The longer I live the more beautiful life becomes. If you foolishly ignore beauty, you will soon find yourself without it. Your life will be impoverished. But if you invest in beauty, it will remain with you all the days of your life.”

Suomennos ei liene enää tarpeen; niin syvälle juurtunut on maahammekin tuo englannin kieli. Ja silti suomennan omaksi huvikseni:

”Mitä kauemmin elän, sitä kauniimmaksi muuttuu elämä. Jos typeryydessäsi käännät kauneudelle selkäsi, huomaat pian eläväsi ilman sitä. Sen myötä elämä köyhtyy. Mutta jos investoit kauneuteen, se pysyy luonasi kaikkien päiviesi ajan.”

Voisi ajatella, että kun saa kutsun hienoon tilaisuuteen ja sitten jotenkin kritisoi sitä, kyse on kiittämättömyydestä. No, saahan nuo lausumani tulkita miten kukin tahtoo. Mutta itse koen ne toisella lailla. Siinä minua tukee pitempi Victor Hugon sitaatti, jonka sattumalta instagramista löysin. Se oli tosin italiaa eli käännös, enkä alkuperäistä löytänyt, mutta tulkintani italiasta on luultavasti Hugolle uskollinen.

Kas, tällainen oli lopputulos. Siihen kiteytyy myös oma vastaukseni ja kokemukseni. Ehkä tässä on vuosien elämisen ja siitä saadun opin jo kauan kauan aikaa sitten ymmärretty tulos:

Victor Hugo (1802-1885):

Olenko tulossa vanhaksi?

”Sinä olet tulossa vanhaksi”, minulle on sanottu.

”Olet lakannut olemasta oma itsesi, olet tullut katkeraksi ja yksinäiseksi.”

”Ei”, olen vastannut. ”En ole tullut vanhaksi. Olen tullut viisaaksi.”

—

Olen lakannut olemasta se, joka miellyttää muita

ja tullut sellaiseksi joka miellyttää itseäni.

Olen lakannut etsimästä muiden hyväksyntää

ja tyytynyt siihen mikä olen.

Olen jättänyt taakseni valehtelevat peilit,

jotka huijaavat vailla armoa.

—

Ei, en ole tulossa vanhaksi. Minusta on vain tullut valikoivampi:

paikkojen, ihmisten, tapojen ja ajatusten suhteen.

Olen antanut monien siteiden katketa:

turhien tuskien, ihmisten, sielujen ja sydänten.

En katkeruudesta, vaan siksi että voisin hyvin.

Olen vaihtanut öisen juhlinnan unettomuuteen, jolloin opin.

Olen lakannut elämästä tarinoita ja alkanut kirjoittaa niitä.

Olen laittanut syrjään tietyt stereotypiat,

en peitä enää haavoja meikillä

ja kannan nykyään mukanani kirjaa joka virkistää mieltä.

Olen vaihtanut viinilasit kahvikupillisiin.

Olen lakannut idealisoimasta elämää ja alkanut elää sitä.

—

Ei, en ole tulossa vanhaksi.

Kannan sydämessäni viattomuutta, jolla löydän itseni joka päivä

ja käsissäni herkkää silmua, joka on valmis avautumaan

ja jättämään sitten taas taakseen lyhytaikaisen materiansa.

Kasvoillani on kapinallinen hymy,

jonka luonnon yksinkertaisuus sytyttää

ja korvissani soi lintujen laulu, joka viihdyttää vaellustani.

—

En ole tulossa vanhaksi.

Olen tulossa viisaammaksi, varovaisemmaksi, tietoisemmaksi.

Olen päättänyt omistaa aikani sille, jolla todella on merkitystä.

Olen kirjoittamassa uudestaan tarinaa, joka on kerrottu minulle,

löytämässä uudelleen maailman ja ne vanhat kirjat,

jotka aikanaan jätin kesken.

—

Ei ole vanhuutta se,

mikä saa minut nukahtamaan lauantaina aikaisin

ja haluamaan heräämistä heti sunnuntaiaamuna;

mikä saa minut nauttimaan kahvista vailla kiirettä

ja lukemaan rauhassa runokirjaa.

Ei se ole vanhuutta, että kuljen hitaammin,

koska tajuan paremmin sen miksi juostessa

kompastuu omaan tyytymättömyyteensä.

Ei ole vanhuutta sekään, että välillä vaikenen,

sillä kaikki sanat eivät ansaitse kaikua.

—

Ei, en ole tulossa vanhaksi.

Olen vihdoinkin alkanut elää tavalla,

joka minua itseäni todella kiinnostaa.

JA LOPUKSI LYHYT LOPPU

Noin siis mietti Hugo ja tunnistan siitä kaiken. Kiitos, Hugo. Vanhoissa klassikoissa asuu yhä aina selkeä viisaus.

Lyhyestä virsi kaunis. Ei siis ehkä ole kysymys itsekkyydestä tai kiittämättömyydestä, että sanon jotain tilaisuudesta johon olen saanut kunnioitettavan kutsun, vaan ihan vain siitä, että sydämen kyllyydestä ja kokemuksesta suu puhuu.

Ja se siitä ja sitten lasku, ei enää mitään välilaskua, kuten nuorena Sociksen baarissa. Uskon hyvään, uskon yhteisyyteen, uskon kauneuteen ja ennen kaikkea uskon tulevaisuuteen. Sitä eivät sitten millään voi edes nykymaailman johtajat viedä meiltä pois.

’(1.3.2025)