1.

Kun alan kirjoittaa tätä, vapunpäivä on illassa ja Pariisin kello 22. Edessä on viimeinen yö tässä hotellissa. Boarding-passit on printattu, taksi kentälle tilattu. Toki jokin voi mennä vielä vinoon kuten Ranskassa kyllä aina joskus. Mutta lähden siitä että huomenillalla olemme jo kotona Sitarlan hiljaisuudessa. Voisiko se olla totta?

2.

En enää matkusta aivan yhtä mielelläni kuin ennen, mutta tähän kaupunkiin kyllä heti jälleen kotiuduin. Tuttuja olivat kadut, kaupungin kartta on pysynyt päässä. Palasimme äsken hotelliin Saint Germainen bulevardilta jossa viime töiksemme katsoimme kuuluisia kahviloita. Näimme Café de Floren, Le Deux Magots´n ja Brasserie Lippin. Flore varsinkin oli kaunis. Riitti kun kumpikin kuvasimme sitä.

Taiteilijoita ja kirjailijoita paikalla tuskin enää oli. Muodinluojien nimiä bulevardin päässä  sen sijaan riitti toinen toistaan komeammiksi somistetuissa liikehuoneistoissa. Monet nimistä olivat minulle tuttuja Altmanin erinomaisesta elokuvasta Prêt-á-Porter, jossa heistä tehdään kyllä reipasta pilaa. Mutta yhä moni maailman youtoo-naisista halajaa ylleen outoja riepuja, joista en maksaisi palanutta puupenniä.

Liikkeitä tuijottaessamme ja Floren kaunista kulttuurikahvilaa etsiessämme olimme ohittaneet jopa kahvila Mabillonin, jonka olemassaolon tajusin vasta kun kuljimme takaisin bulevardin toista puolta. Satu Waltari ja hänen mainio kirjansa joka ilmestyi jo 1952. Pariisi, omakin nuoruuteni täällä. Sen kirjan innoittamana  suuntasimme kaupunkiin kymmenen vuotta myöhemmin. Osasin Kahvila Mabillonin lähes ulkoa ja yhä osaan. Hyvänä kirjailijana (Haikeat leikit) Satu Waltaria edelleen muutenkin pidän.

3.

Aloitin vappupäivän lopusta ja pääsen taas alkuun. Ympyröitä ovat olleet nämä päivät. Koska vappuaamu alkoi selkeänä ja sateettomana, lähdimme ensin jalkamatkalle itkupajun alle Vert-Galantiin, koska ihmisiä ei ollut vielä juuri missään.

Kuten Venetsiassa Pariisissa aikaiset aamut ovat parasta aikaa, sisäinen turistini sanoo ja on tässä usein oikeassa. Kuljeskelimme sitten latinalaiskorttelien kautta takaisin hotellille, jossa olimme sopineet kohtaavamme Outin, vanha ystävän Otavan ajoilta eli jo yli 30 vuoden takaa.

Vappu, työn päivä oli jo vähitellen heräämässä horroksesta, mutta vappua emme täällä huomanneet ellei sitten kielonipuista joita kaikkialla kaupiteltiin. Vanha pakanallinen tapa! Pieneltä pojalta ostin kimpun Oljalle. Poika kysyi mistä olimme ja maat Suomi ja Venäjä houkuttivat hänet hieman epäröiden sanomaan: – Reykjavik! Taputin häntä olalle ja kehotin jatkamaan opiskelua. Hyvä tulee. Jälleen kerran Tshehov, Aro ja Jegorushka: Oppi on kuin onkin valoa.

4.

Outi mukanamme lähdimme kohti Sacré-Cœuriä, pitihän sekin näyttää Oljalle. Otimme taksin ja pääsimme vaivatta perille lähes tyhjiä katuja, vieläpä yllättävän halvalla.

Täällä ei Ubereita tarvita. Hiljaisesta kapunginosasta suhautimme keskelle kuhisevaa, valuvaa ja virtaavaa massaa. Kirkon portailla tuskin mahtui kulkemaan. Aivan turha oli yrittää sisään, vaan parasta paikassa on toki näköala, joka ei näin vakaalta maaperältä nähtynä huimannut minuakaan.

Tertren aukiolla vallitsi sama vanha meininki. Ihmisiä riitti taulujakin enemmän. Taide oli yhä vain pelkkää mukataidetta, mutta ihan hyviä näköiskuvia tehtiin turisteista jopa silhuetteja leikkaamalla.

Nuorallatanssija odotti kulman takana. Hänen etenemisensä paljain jaloin pitkin puitten väliin viritettyä köyttä sai minut itse asiassa ajattelemaan kaiken elämän haurautta.

Mutta eteenpäin! Ja kun hitaasti laskeuduimme alas Montmartrea Pigallea kohti, alkoi sielussa helpottaa ihmisjoukkojen hajaantuessa ja ohentuessa. Yhdellä kaduista itse Kafka ilmestyi katsomaan meitä.

Le Bateau Lavoir oli seuraava pysähdyksen kohde. Picasso asui ja maalasi pesutuvassa joskus, nyt rakennus on jo museo. Jälleen oli otettava kuva.

 

Vapaa taksi löytyi Pigallelta lopulta helposti. Oljalle piti näyttää Riemukaari ja sitten vielä Luxembourgin puisto niin, että siellä saattoi rauhassa kulkea. Jalkaisin emme ehkä vieläkään olisi perillä. Ja metron toimivuudesta ei ollut kunnon tietoa.

Sää oli aurinkoinen, viima kylmää. Lapset uittivat purjelaivoja puiston altaassa, kuten jo kauan kauan sitten; Edelfeltin maalaus taas. Mukava oli kävellä vain, olla, muistella ja ajautua hitaasti kohti sitä puiston rautaporttia josta vuonna 1962 odotin lähes joka päivä Christinen tulevan. Hän asui Sceaux´ssa ja pääsi junalla aivan puiston kupeelle.

Pysähdyin katsomaan tennistä. Joka kentällä pelattiin. Puistossa oli nyt uudennäköisiä tekonurmikenttiä, taitavaa oli herrojen nelinpeli. Kohta Suomessakin pääsemme ulos ja Torpalle pelaamaan, haaveilin. Olja näkyi tulevan hyvin Outin kanssa toimeen, sai puhutuksi englantiaan enemmän kuin koskaan ennen. Kyllä matkailussa on tällaisetkin puolensa.

5.

Koska oli lounasaika, ehdotin, että etsimme ravintolan jostain läheltä. Se valikoitui kymmenistä tarjokkaista siksi, että paikka näytti rauhalliselta Myös Baskimaan ruoka kiinnosti. Eikä se pahaa ollutkaan, päinvastoin. Jälkiruuasta, baskilaisesta piirakanpalasta, jäi vahva mantelinmaku suuhun.

Outin piti lähteä, koska metron kulku ei edelleenkään ollut aivan varmaa ja matkaa kotiin oli parinkymmenen kilometrin verran. Sovimme tapaamisesta Suomessa. Olihan kesä tulossa ja kesän tulo tiesi lomaa myös hänelle. Saatoimme Outin Clunyn vanhan luostarin lähellä olevalle metroaukolle ja sinne hän katosi. Olja jäi toistelemaan Outin nimeä. Sen lausuminen ei ollutkaan aivan helppoa alkuun.

Cluny näkyi puhalletun toisenväriseksi kuin ennen: lähes musta oli nyt hohtavan keltaista kiveä. Rakennus oli ollut joskus muinoin kylpylä, sitten luostarikin, jos oikein muistan. Luin jostain, että sen museossa on näytteillä esineistöä tuhannen vuoden ajalta. Ehkäpä joskus eksyn sinnekin. Ja jos en enää minä niin Olja. Perässätulijan on aina tulevaisuus.

6.

Hotellissa Olja nukahti, minäkin lähes. Koska ulkona edelleen paistoi aurinko, päätin lopulta herättää Oljan. Vielä oli tekemättä veneretki Seinellä, sitten voisimme unohtaa turistin työt.

Suunnistimme jälleen kohti Vert-Galantia, josta Pont Neufin vedettet yhä lähtevät kuten jo 50 vuotta sitten. Ne miellyttävät minua, koska eivät ole liian suuria.

Tuuli oli kylmä, kurkku rahisi. Yskin. Tajusin että olin sairastumassa. Sateessa seisominen ja sukulaisten odottaminen Odeonin metroaukon luona ei tainnut sittenkään tehdä hyvää.

Pakko oli vain kestää. Ja mikäs, alas jokea mentiin vauhdilla. Virtakin vei ensin laivaa ja meitä. Moottori puski sitten paatin taas takaisin.

Kiinnostavinta oli katsoa Eiffel-tornin ilmaantumista, kasvua ja pienenemistä jokaisesta mahdollisesta kulmasta. Sen rakentamiseen oli kulutettu 10 000 tonnia rautaa, opas kuulutti. Kun illalla tutkin asiaa, kertoi internet luvuksi vähän yli 7000 tonnia. Paljon on kyllä sekin.

 

7.

Vedette rantautui tunnin matkattuaan taas tutun aukion kylkeen. Suuntasimme kohti le Contin kahvilaa, jonne aina vain huomasin hakeutuvani. Halusinpa tai en, jokainen tie näytti tuovan minut sinne kuin vanhasta muistista. Turhaan. Minne le Conti katosi? kyselin. Vastausta en ole saanut.

Contin sijasta nautimme kevyen ilta-ateria Mondrianin nimeä kantavassa kahvilassa, ensin vihreää kuumaa teetä kurkkukipuiselle, sitten etanoita valkosipulin kera.

Olja mutusti mainiota papusalaattia. Pääruuaksi vielä pienet tulikuumat sipulisopat. Tunsin silti oloni yhä huterammaksi, mutta taksin sijasta kävelimme kotiin, joksi hotellia ulkomailla aina nimitän. Vasta kun pääsimme huoneeseen numero 14, annoin sairaudelle vallan.

Voi minua, pientä turisti parkaa, säälittelin. Joskus jokaisella on lupa sairastaa, edes hetken. Mikä autuus olla vain, niiskuttaa, juoda teetä ja yskiä. Olen enrhumé, mutisin, vaikken ollut termistä edes varma. Vilustunutta sillä tarkoitin. Onhan sekin matkamuiston kaltainen, joskaan ei paras tuliainen. Mutta tätä matkaamme en kadu. Pariisi on yhä käynnin arvoinen.

P.S.

Niin iso on kaupunki, ettemme tienneet vapun mellakoista mitään ennen kuin Olja luki niistä illalla Venäjän internetistä. Vasta nyt aamulla niiden tuhoista kirjoitettiin Suomen nettilehdissä. Anarkistit, jälleen. Terroristeja ei sentään. Kaksisataa ihmistä pidätetty, paikkoja rikottu. Tiuhaan toki kuulimme yötä vasten hälytysajoneuvojen ääniä, mutta ajattelin niitä ambulansseiksi. Parempi näköjään aina valita miedompi vaihtoehto. Kyllä elämässä muutenkin riittää pahuutta. Sille ei kuitenkaan pidä antaa periksi.

(Kuva Outi Virmavirta)

(2.5.2018)