Maailma on täynnä päiviä ja nyt sunnuntaina 9.2. on lukurauhalle pyhitetty päivä. Sana rauha sopii hyvin lukemiseen. Se on aina intiimi, painetun sanan ja lukijan välinen kohtaaminen, jokaisella lukijalla aivan omanlaisensa. Ääni, joka siitä syntyy, ei sekään ole kenenkään toisen aiheuttama, vaan omien ajatusten sointia, jota ulkopuolinen ei mitenkään voi kuulla.

Kun lukee, ajattelee. Ja kun ajattelee, saattaa myös lukea.

Tänä sunnuntaina mieleen palasi Timo K. Mukka, minua vuotta nuorempi mies joka katosi tästä maailmasta jo vuonna 1973 vasta 28-vuotiaana. Hän kirjoitti kaiken aikaa, julkaisi esikoisensa jo 1964 ja kulki kiihkolla läpi tuskaisen elämäntaipaleensa, jonka tavallaan päätti Hymy-lehden sensaatiokirjoitus ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka?” Se oli teloitustuomio. Siinä Mukan elintapoja reviteltiin härskin julkisesti nuorta miestä lainkaan säästämättä, säälistä nyt puhumattakaan. Mukan muutenkin heikko terveys ei enää kestänyt, vaan myös sielu ja mieli antoivat periksi.

Hauta löytyy Pellon hautuumaalta. Usein kun on ylös matka, siellä käymme. Kuva on muutaman vuoden takainen.

Lahtauksen tekijä Risto Juhani kätkeytyi salanimensä taakse ja lienee jo kuollut. Jos ei, märehtiköön tekoaan jossain tunkkaisessa piilossaan yhä. Voihan olla että hän joi itsensä Mukkaakin heikompaan kuntoon ja meni jo aikaisin perässä, mikä olisi ollut karman lain ja luonnonvalinnan mukaista. Mies itse tietää mitä teki. Täytyy olla teräshermoinen, jos on hengissä yhä ja on pystynyt säästämään itsensä vuosikymmenten painoiselta häpeältä.

Joka haluaa tietää Mukan koko elämästä kaiken tarpeellisen, hänen on syytä etsi Erno Paasilinnan teos Timo K. Mukka, joka ilmestyi WSOY:n sarjassa Legenda jo eläessään vuonna 1974. Erno tunsi Timon ja kaksi pohjoisen miestä kohtasivat jopa erämaavaelluksilla. Siksikin Erno jos kuka oli oikea ihminen kirjoittamaan Mukasta. Sävy on lähes neutraali, mutta iso tunne elää sanojen alla koskettavan runouden lailla.

Mukan oma proosa on yhä luettavaa ja paras proosa on hienoa. Nimenomaan nyt valitsen lukurauhan päivälle Mukan teoksista novellikokoelman Koiran kuolema (Gummerus, 1967).

Se ei suinkaan ole Mukan kirjoista keskeisin, mutta juuri niminovelli on sitä, erityisen hieno. Siinä pieni poika seuraa läheltä, mitä koiralle tapahtuu:

”Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poika toi aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloilleen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastiketta, mutta se söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksi. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, käpertyi siihen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia. Turren silmät olivat sairauden sumentamat: sairaus loisti punaisena kiiltona valkuaisista ja rääme valui kuonolle.”

Teos valikoitui tähän siksikin, että myös täällä me olemme vähitellen lähentymässä vastaavanlaista tapahtumaa. Kohta viisitoistavuotias filosofi Pate on jo monin tavoin osoittanut, että hänen maallinen vaelluksensa alkaa olla loppusuoralla. Sitkeä on tämä mäyräkoira ollut, mutta joskus sitkeyskään ei enää riitä, ei edes se filosofia, jolla Pate näyttää tarponeen läpi koko hyvän elämänsä. Rakastettu tätä koiraa on alusta saakkka, hoidettu on, kunnioitettukin ja kyllä Pate sen kaiketi on tajunnut. Näin uskon ja osin tiedän, vaikka omaan elämääni Pate on tullut vasta kuutisen vuotta sitten.

Sekin on aika, josta jää muistoja. En ole ollut mikään koiraihminen, päin vastoin. Aina ennen olen arvostanut ihmisyyttä enemmän, mutta nyt, kun tähän koiraan olen tutustunut, on herra Mäyris myös jollain lailla juosta jolkottanut ja kiemurrellut rantakäärmeen lailla läpi sydämeni kuin huomaamatta. Miksi? Ehkä siksi, että tämä koira on vilpitön ja viaton. Se ei hauku eikä äyski, katsoo, pyytää ja komentaa silmillään vain. Sen ainoana paheena on ollut vanhuuden lisäämä ahneus, pieni inhimillistävä sivuaskel siis. Ihmisen paheisiin saati joidenkin koirien holtittomaan ja ärhentelevään käytökseen (omistajien kasvatuksen kiitos) ei filosofimme kuitenkaan ole koskaan pystynyt, ei ole edes halunnut yrittää. Juuri siksi juuri Pate on filosofi.

Monia merkkejä lähestyvästä käännöksestä kohti ikuisuuden maita on jo ollut ja saatu. Unta riittää vielä paljon enemmän kuin ennen, liikkuminen on väliin todella vaivalloista. Usein ulkona  pihalla käydessään Pate vain pysähtyy ja jää ihmettelemään minne pitäisi mennä. Kuulo on näön kaltaista, mutta hajuaisti toimii yhä kuin ikiliikkuja. Väliin ei ruokakaan sitten enää maistu, ei edes se, jota filosofi ennen piti niin herkullisena. Herkkua on vain paras, ja sitäkin mestari syö ehkä palan tai pari. Se jos mikä kertoo totuuden Paten olosta.

Kun koira sairastaa, sen alakulo paistaa paitsi koko olemuksesta myös etenkin silmistä. Tuota apeuttakin on katseltu. Ja aina tulee puheeksi se, koska Paten maallinen matka on syytä päättää. Koiraa ei kiduteta niin kuin vanhaa kärsivää ihmistä. Sille voidaan suoda lempeä ja armollinen loppu. Eutanasia on koiralle Suomessa luvallinen; ihmiselle ei. Miksi, sitä minun on mahdoton ymmärtää.

Tästäkin on ollut puhe jo viime syksynä, kun huonolta jo näytti, mutta aina on Pate äkkiä kömpinyt jaloilleen, nostanut päätään, muistanut kuka on ja miksi kuljeksii maailmassa edelleen; siis alkanut toimia elossa pysyvän mukaisesti. Tätä on kestänyt hetken ja toisenkin ja taas on elämä saanut lisää päiviä. Näitä jatkoaikoja on ollut jo ainakin kolmisen. Nyt olemme jo neljännen kynnyksellä.

Koko yön Pate nukkui, kuorsasi kevyesti, eikä herännyt kun itse heräsin. Vasta aamulla laskin sen ulos ja ulos se meni, kunnes jäi istumaan auton luokse takapuoli siinä ainoassa lumiläntissä mikä täältä enää löytyy. Kun kutsuin, ei tapahtunut hetkeen mitään liikettä, mutta sitten Pate havaitsi kaiketi viittomani, kun alkoi raahautua kohti ovea. Lähtölaskennan aika? Niinpä kai.

Päätimme kuitenkin vielä yrittää ulkoilluttaa Patea ja suunnaksi valikoitui Lohja, kuten niin usein. Nyt ei menty Palikseen tai Aurlahteen, ei Hiidenrantaan eikä Moisioon, ei myöskään pitemmälle Liessaareen, vaan Porlaan, tuohon vanhaan, jo käytöstä poistuneeseen kalankasvattamon ja tutkimuslaitoksen miljööseen. Sen vanhoissa altaissa uivat yhä jotkut kalat ja pesivät vesilinnut muuttoaikoinaan. Nyt kaikki altaat olivat kuitenkin ohuessa jäässä, muutamaa virtapaikkaa lukuunottamatta.

Pate nostettiin autosta ja sen ikään kuin viimeinen korpivaellus saattoi alkaa. Vaan hetkinen, koko yön uinunut filosofi piristyi äkkiä ja otti jopa pari juoksuaskelta Ja sitten edessä olikin ensin koko Lohjanjärven rantaa seuraavan tien hajuvalikoima, kunnes kiersimme vielä suurimman kasvatuslammen.

Niin keskittynyt mestarifilosofi oli tuoksuihin, ettei se juuri nostanut päätään maasta, vaikka kuinka maanittelin, jotta olisin saanut komeamman kuvan siitä.

Miksi nostaa, kun maassa oli lukematon määrä erilaisia kertomuksia. Haju koiralle on kuin kirja ihmiselle, hyvä kirja siis. Lukurauhan päivää siis myös Patelle! No, juoksuaikaisen naaraan lemahdus lienee sitten jo muunlaiseen kirjallisuuteen kuuluva? Ei ihme, ettei Pate suostunut liikkumaan moneen toviin mihinkään. Vilu valtasi meidät siinä seisovat ihmiset, mutta pitkäkarvainen mäyrä ei vilua näköjään nuuhkiessaan tuntenut. Ensin ilot ja sitten vasta muu. Ja mitä se muu on, sen saavat toiset sitten taas päättää. Nyt minä teen, mitä minä tahdon!

Elämää filosofissa taas oli, virtaakin ja kun palasimme filosofi söi ja nukkuu nyt vuoteellaan A:n villatakki yhtenä petarina. Voi olla että unta riittää taas iltaan saakka ja yön ylikin. Tai sitten filosofi yllättäen herää, muistaa mitä aamupäivällä koki ja tahtoo lisää nuuskuja ja tuoksahduksia. Kaikki tämä, koko elämän veräjä on jälleen apposen auki.

Ja hyvä, että on. Kyllä uskon, että filosofi sitten itse laillaan ilmoittaa, koska on tullut lopullisen lähdön aika. On ilo todeta, että ainakaan nyt se hetki ei koittanut. Eino Leinon hälytyshuutoa ”Slå allarm!”, jonka tuo kirjainten nuuhkija ja elämän mestari kirjoitti Olaf Homénille vain viisi päivää ennen kuolemaansa eli 5.1.1926, ei Patelta sittenkään vielä onneksemme saatu kuulla.

(9.2.2025)