YKSI

Heräsin puoli kaksi aamuyöllä enkä saanut enää unta. Miksi? No, nukahdin jo kahdeksan maissa, joten onhan tuossa muutama tunti uneksittu. Ja sitten useinkin käy niin, että kun herää ja jokin ajatus valtaa mielen, se pyyhkii unet saman tien pois. Muistan sellaisenkin yön, jolloin paljon nuorempana rupesin keskiyöllä valvomiseen tuskastuneena kirjoittamaan lastenkirjaa. Aamulla se oli valmis, pelkkä raaka ensimmäinen versio siis. Kirja siitä sitten lopulta kuitenkin tuli nimeltään Hylätty hyväluontoinen koira. Prosessin muistan yhä ja vähän kirjaakin. ”On koira hylätty, on hylätty nyt koiramme, vanha uskollinen Tomi. Vaan se ei itse tiedä. Se kulkee kohti kotia, se kulkee vakaasti.” Jotenkin noin toistaa mieli nyt tuon käsikirjoituksen alkua. Miten mahtaa olla painetussa kirjassa?

Tällaisiin saavutuksiin tai paremminkin tekoihin en kuitenkaan enää pyri, tuskin edes kykenisin. Nyt kuulen tuulen ulvonnan ja tunnen miten kylmä ilmanala on. Hatara talo päästää sisään tuulta laillaan, no, tuo myös hyvää happea sen mukana. Kaikki ajatukset talon tiivistämisestä ovat siksi aina jääneet. Ilmanvaihto on ja pysyy todella painovoimaisena ja katson että edut ovat sittenkin suurempia kuin haitat. Ainakaan hometta talosta ei löydy.

Kylmä viima sai aikaan kyllä sen, että ryhdyin keskellä aamuyötä lämmityspuuhiin. Salin isossa uunissa palaa nyt iloinen tuli. Kuulen sen huminan ja harhailevan puheen tänne makuuhuoneeseen jossa tätä kirjoitan. Kun ääni hiljenee, menen ja lisään puita, kuivia koivuklapeja jotka naapuri toi syksyllä juuri tätä varten. Ja katso: lämpöä saa sekä vanha juminsyömä hirsitalo että vähän sen samanlainen asukaskin: moi-même, minä itse.

KAKSI

Suuri tuuli kertoo aina jotain tarinaa. Nyt siinä on mukana yhä rippeitä lähes hirmumyrskystä, joka on runnellut Irlantia ja Skotlantia ja siirtynyt sitten Norjan lähistölle – laantuneena sentään. Vaimoni on tyttärensä kanssa käymässä Tallinnassa, joten kun he tänään palaavat, voi laiva ainakin hieman keinuttaa.

Onneksi Suomenlahti on kapea ja paatti iso. Myrsky ei ole pelkästään pahasta, koska sen mukana virtaa Suomeen lauhaa ilmaa, joka aina tähän aikaan tuo mukanaan jo varhaisen tuulahduksen keväästä. Matkaa kevääseen on ajallisesti kyllä, koska edessä on vielä helmikuu, mutta jo nämä tuulahdukset muuntavat ajatukset leppoisemmiksi kuin kylminä kireinä pakkaspäivinä. Viime vuonna sitä lajia kun sai, ja sai tarpeekseen.

Tänään on Paavon päivä; entivanhaan juuri se oli talven napa. Kyllä tuntuu, että taitekohta lienee sittenkin jo sivuutettu.

Jos ennen jollain lailla piti talvesta, ovat nuo menneet ja joskus hauskatkin hiihtovuodet enää pelkkiä outoja muistoja. Monena talvena sukset ovat jääneet nojaamaan vajan seinää. Lunta ei tuolla ole kuin nimeksi. Juuri sen verran, että lumi heijastaa valoa. Nyt kun on lauhaa ja sade tulee räntänä tai vetenä, lumi sulaa lähes täysin ja valuttaa vedet laaksoon, jonka keskitalven tulva tätä menoa kohta valtaa.

Viimeisiä talvipäiviä ehkä viedään nyt? Käykö niin, että näkisimme tulvan jo tammi- helmikuun vaihteessa. Aikoihin on eletty. Ilmasto muuttuu, jos kohta onhan se muuttunut aina jo ennen ihmisten omia aikaansaannoksia. Jos maapallomme navoilla ei kasvanut yhteen vaiheeseen ihan palmuja, ei paljoa kuitenkaan puuttunut, puita siellä kohosi kyllä. Yksi kivikokoelmani aarteista on liuskekivi, jossa on säilynyt aikansa saniaisia ehkä jopa miljardin vuoden takaa.

Kiven olen saanut aikanaan Islannista, jossa ei nykyään ole kunnon puita lainkaan, muutamissa suojaisissa laaksoissa vähän matalaa istutusmetsää. Kivi annettiin sieltä lahjaksi ja hyvä lahja se onkin. Yksi ikivanha kivi voi antaa perspektiiviä sille, mitä maailmassa miljoonat vuodet ovat jo saaneet aikaan. Mitä saavatkaan vielä. Ihmiskunta on kuin yksi vaivainen vaihe elämän kiertokulussa; ellemme nyt pidä varaamme. Kaikkein tärkeintä taitaa olla luonnon suojelu, myös ihmisluonnon, sen hyvän, joka syntyessä jokaisella lapsella on. Vaalikaamme sitä kuin ainakin rakkaintamme, tuttu pastorimme epäilemättä sanoisi.

KOLME

Paljon on taas maailmassa tapahtunut, politiikassa etenkin. Miten toistikaan Dickensin mainiossa Pikwick-klubissa mannermaan ranskalainen lordi herra Pickwickin viisauksia: ”Polistikka, se yllettee, ihmetyttee…” Ja sitä se aina tekee kansoista riipumatta. Ylen sarja ihmiskunnan diktaattoreista on loputon. Ja näköjään tulee olemaan. Kun yksi kuolee, uusi on jo ehtinyt syntyä.

Trumpin toinen aika USA:n presidenttinä on saanut monen ihmisen mielen täälläkin täyteen kaaokseen. Hän, vaikkakin demokraattisesti valittu, on nyt enemmän kuin selvä ilmestyskirjan peto: oikea diktaattori ja täysi natsi, hirviö ihan joka tavalla. Ja siksi odotetaan jotain pahaa, vaikkapa kolmatta maailmansotaa. Muistiin ei siis ole jäänyt mitään siitä, ettei sotaa saatu miekkosen edelliselläkään kaudella, kannattajiensa totaalisen typerä kongressin valtaus vain hävityn vaalin jälkeen. Nyt sitten kansa äänesti taas toisin ja sai pöllömme podiumille. He is so back. Kansako itse asiassa on siis lopulta aina kaikkeen syyllinen?

Trump on omanlaisensa ilmiö, totta maar. Hän pauhaa, liioittelee, keksii omia lukujaan, ei piittaa todisteista, luvuista, realismista. Hän jos kuka höpisee ja on selvästikin monin tavoin todellinen hullu, joskin myös laillaan kiinnostava sellainen. Mitä tuosta torvesta seuraavaksi kajahtaa? Varmaankin pasuunasooloja kuin vatsavaivaisella. Haju on väliin sen mukainen. Mutta neljän vuoden kuluttua näytelmä on taas ohi ja Trump pääsee jatkamaan uraansa myös oikeuslaitoksen syynissä ja uusien tuomioiden pelossa. MAGA jatkuu niinkin kuten elämä. Mutta miten mahtaakaan Amerikan suuruuden käydä. Ennuste ei lupaa hyvää. Kalifornian palo on kuin koko kontinentin murheellinen vertauskuva.

Elon Musk Trumpin vierellä on sitten jo enemmänkin kuin huumeissaan horteileva outolintu – ja silti maailman rikkain mies. Häntä katsoessa on selvää, että raha ei tuo onnea. Pikemminkin sen suunnaton paljous on näköjään sekoittanut ainakin Muskin oman pään ja luonut suuruusharhan. Hän on hetkittäin kuin lastentarhasta karannut pikkupoika joka ei aivan tiedä mihin seuraavaksi ryhtyisi. Siitä minulla, Helsinginkadulla sijaitsevan Ebeneserin kasvatilla, on ihan oma viisivuotiaan muisto. Äitini minut tarhakarkulaisen vapauden huumasta ja maailmasta sitten kotiin taas talutti. Mutta kuka taluttaisi Muskin?

NELJÄ

Ajan ilmiöistä yksi on se, että sanaa natsi käytetään nyt surutta. Mutta kuinkahan moni sen käyttäjistä on todella perehtynyt natsi-Saksan lyhyeen ja karmaisevaan historiaan? Se on  tähän mennessä ollut äärioikeiston pahin ilmentymä, kuten sitten Stalin ja Neuvostoliitto äärivasemmiston. Ihmisten tappamisessa Stalin kunnostautui itse asiassa Hitleriäkin paremmin, ainakin nelinkertaisesti (20 miljoonaa omia), jos kohta Hitler oli aatteellisesti ja muutenkin järjestelmällisempi– vieläpä hyvin saksalaiseen eli perinpohjaiseen ja suorittavaan tapaan.  Kummallakaan laidalla ei ole edelleenkään syytä minkäänlaiseen hymyyn. Silti hymyillään ja irvaillaan ja pilkataan. Miksi ja mille? Toisille, aina noille toisille, ei koskaan itselle! – Kirsi Pihan kirja Muukalaisia tulee taas mieleen. Se kannattaa edelleen lukea.

Israelin toimet lähes koko tuon valtion olemassolon ajan ovat usein kuin peilikuva siitä mitä juutalaiset kokivat Saksassa 1930- ja 1940-luvuilla. Nyt kohteena ja halveksittuna eivät olekaan he itse, vaan aivan toinen, nimenomaan maan ja uskonnollisen johdon mielestä selvästikin ns. alempi rotu ja kansanryhmä: arabit, palestiinalaiset. Tosin, kuten aikanaan Saksassa, jossa oli pinnnan alla myös se toinen hyvä Saksa, on Israelissa näköjään puolet väestöstä muuta mieltä oman maansa nykypolitiikasta. Mutta se ei auta; valtaa pitävät ovat puolestaan täysiä fasisteja samalla tavalla kuin saksalaiset satraapit aikanaan. Siinä ympyröitä, joita ei noin vain rikota. Noli tangere (turbare) circulos meos, sanoi tosin Arkhimedes, vaikka muuta tarkoittaen ja loppunsa tuon sanottuaan kohdaten. Sotilas rikkoi ja talloi hiekkaan piirretyt ympyrät eikä mies filosofin sanoista piitannut, vaan käytti miekkaansa niiden vaientamiseen. Siihen loppui tuonkin filosofin ja matemaatikon elämä.

Historia toistaa itseään näinkin. Voisi huvittua, ellei jälki olisi niin karmaisevaa. Eikä esirippua lainkaan näy. Kun aikanaan kysyin Jordaniassa todella sivistyneeltä palestiinalaiselta, miten ja milloin konflikti saataisi loppumaan, hän huokasi ja vastasi hiljaa: – Ei koskaan. Mitähän mies nyt sanoisi. Tuskin mitään, koska lohduttavia sanoja nykytilanteeseen ei kerta kaikkiaan enää löydy.

VIISI

Viimeisiä todella viedään. Mennyt vuosi on ollut kuolinviestien täyttämä eikä uusi alkanut sen paremmin. Vielä kesällä tapasin Leena Majander-Reenpään Pässinniemessä, ja vaikka Leena oli ollut jo pitkään sairas, hän oli silti virkeä ja eloisa, jopa sutkailuun saakka. Nyt sitten tuli äkillinen kuolinilmoitus. Toki tiedettiin, että syöpää ei saataisi kokonaan pois, mutta tuntui että sen kanssa saattoi elää. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pitää ajatella vain Titus Petronius Arbiterin säkeiden lailla: ”Eikä kohtalo kovetenkaan voi,/ sitä riistää, minkä aika on ehtinyt antaa.”

Nuori neiti Majander oli nimitys, jonka Leenalle aikanaan annoin ja jota hän hetken kantoi Otavaan tultuaan, mutta nimitys muuttui nopeasti hilpeäksi muistoksi. Hänen työuransa oli pitkä ja merkittävä lopulta kolmessakin kustantamossa. Kirja oli Kirjatytölle rakas ja pysyi sellaisena loppuun saakka. Printtikirja, painettu sana kansien välissä, sana, joka ei katoa eikä kulu, oli hänellä ja kodissa aina arvossaan. Kiitos Leena pitkästä matkasta ja hyvistä neuvoistasi ja huomioistasi vielä kesälläkin. Syvä osanottoni koko hänen laajalle suvulleen; etenkin tyttärille sekä miehelleen Antti Reenpäälle. ”Maa maahan jää, mut henki taivahalle.” Leino senkin tiesi.

Kuvituskuvana on Dublinista löytyvän Trinity Collegen The Long Room eli yliopiston vanha kirjasto. Siellä kävimme vaimoni kanssa viitisen vuotta sitten jolloin kuvan otin. Kirjasto on huikea kokemus; kertomus siitä, miten jotkut asiat ovat säilyvämpiä ja aikaa vastustavampia kuin toiset. Tuollaiseen kirjaan Leenakin uskoi.

KUUSI

Kun vielä äsken kello oli puoli kaksi, se on kohta jo puoli viisi. Ulkona sataa, sataa, sataa: silkkaa vettä se nyt on. Viimeiset sisäänkannetut puut menivät juuri salin uuniin, eivät tietenkään itse  ja omin jaloin vaan minun laittaminani. Pian uunin tiilimuuri lämmittää taloa taas kerran koko päivän ja ehkä osan yötäkin lempeällä ystävällisellä ja pitkämielisellä hehkullaan.

Mennyt aika on sen myötä totta nytkin. Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella koko Suomi lämpeni lähinnä puita polttaen. Vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia. Perinteissäkin voi olla voimavara, jota on turha ylenkatsoa. Ja miten hyvältä ja puhtaalta kuivan koivuklapin poltto tuoksuu myös, kun pihalla kulkee ja tuuli tuo sen mukanaan.

Niinpä. Näin alkoi lauantai tammikuun lopulla. Matkaa aamuun ja sen valkenemiseen on vielä tunteja. Tasan kuukausi sitten oli joulupäivän vastaava ajankohta. Kuukauden kuluttua siintää jo helmikuun loppu. Ja siitä alkaa ihan laillinen kevät, ainakin maaliskuu, kevätkuukausista ensimmäinen.

Muistan parin vuoden takaa sellaisenkin helmikuun lopun, jolloin varhaisimmat sinivuokot jo silloin ilmestyivät tuonne mäkeen ja joutsenet saapuivat tulvajärvelle kailottaen kuin torvet Sibeliuksen musiikissa. Mitä nyt on edessämme, sitä emme tiedä. Mutta toivoa ja odottaa voimme aina; odottaa hyvääkin siis, myös siihen on ihmisellä oikeus. Optimisti pettyy pessimistiä useammin, mutta optimismissa on silti enemmän voimaa. Se kun tarkoittaa yhtä ja samaa: menemistä aina eteenpäin, tuonne jonnekin, jossa valo vähitellen alkaa siintää – ja niin kuljemme sen myötä taas kerran kohti nousevan päivän rantaa.

(25.1.2025)