KOLMAS ASKEL

Kun on joulupäivä, niin tuntuu siltä, että joulu on jo ohi. Kaikki askeleet on yhtäkkiä otettu, sillä jo eilen illalla tultiin joulun ytimeen eli perille. Nyt on siis kyse enää jäähdyttelystä. Ruuat on syöty, vettä juotu, lahjat saatu ja annettu. Ja tässä iässä lahja toden totta on sellainen, että sen on jo tiennyt etukäteen. Kaikkea turhaa on pyritty välttämään. Temu ei hallitse täällä.

Joulupäivä on yhä hiljainen päivä. Kun katsoin pääsisimmekö jonnekin kahville, näin netistä, että kaikki paikat olivat kiinni, nekin jotka mainostavat olevansa auki jokaisena päivänä vuodessa. Ehkä vain jonkin suuren ketjun bensiskahvila on auki. Aa bee cee, ummee nälkäpuuroo, mumisi Jukolan Juhani kauan sitten. Ja vähän samaa mutisen itsekin.

Sumuinen on maailma. Talommekin peittyy sumuun. Ei se pahalta sisällä tunnu.

Kun meillä joulu on tänään tavallaan jo ohi, toisin on anglosaksisissa maissa. Poikani Lauri asuu nykyään Teksasissa ja siellä vasta nyt aamulla (tai kahdeksan tunnin päästä, aikaero!) jaetaan ns. sukissa olevat lahjat ja oikea joulunvietto alkaa. Jokaisessa kultuurissa on marssijärjestyksensä. Pidän tietenkin omastamme, koska pidän mitä ilmeisimmin nopeudesta, siitä, ettei tarvitse liikoja odotella.

Eteenpäin! Siinä sana jota olen aina eli jo lapsuudesta ja nuoruudesta saakka toistellut. Eteenpäin silloinkin kun elämä on umpisuossa kahlaamista. Koska aina voi toivoa, että jossain on myös kiinteämpää maata, kävely helpottuu, aurinko paistaa, vaatteet kuivuvat (muisto Lapin vaellukselta). Silloin voi hetken hengähtää ja katsoa silloin myös jopa taaksepäin. Tuolta tultiin, mutta sinne ei tee enää mieli. Eikä paluuta muutenkaan ole; ei oikeassa elämässä. Katumista ja katumusta vain. Mitään menneistä tapahtumista ne eivät kuitenkaan voi muuttaa, jos eivät omaa mielenrauhaa. Joillekin se näkyy kyllä riittävän.

Sää ei etelän joulua Suomessa suosinut, kirjoitetaan; märkää on ollut ja lumi sulaa, tulva laaksossa lisääntyy. Naapurin Arvi on sitä mieltä, että ensin tarvitaan talvitulva ja sitten vasta voi talvi tulla. Hän lienee taas oikeassa, koska yhä on ennustetu lauhaa ilmanalaa aina uuteen vuoteen ja sitten vasta pakkasjaksoa. Siihen mennessä tulva ennättää nousta niin, että tuonne alas voisi sitten saada vaikka luistinradan. Mutta säästä ei koskaan aivan tiedä. Juuri kun odotukset näyttävät toteutuvan, saapuukin jostain uusi matala ja muuttaa kaiken.

Niin paljon maailma on kehittynyt kohdallani, etten enää kaipaa kylmää enkä lunta; sentti riittää siihen että maisema kaunistuu ja antaa valoa. Hiihtäminen täällä, tuo ennen niin hauska harrastus, on jäänyt myös lumen puutteen ja säiden tähden; pihatyöt ovat korvanneet sen. Lumien luominen etupihalta ja mäkitien pitäminen kulkukelpoisena on osa minun salilla käyntiäni; lämmityspuiden kanto korvaa raudan nostamisen. Se ilo tästä liikunnasta on, että paitsi se pitää fysiikkaa kuosissa, se auttaa ja helpottaa myös elämistä täällä maalla. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja kaiken lisäksi: vuosikortti tälle kuntosalille on täysin ilmainen.

Sain lahjaksi sukat, käsineet ja pipon, tarpeellisia kaikki. Ja sain myös odottamattoman lahjan kustantajalta WSOY:ltä: yhden kappaleen uusinta kirjaani. Sen nimenä on Runouden ylistys ja ylistän siinä suomenkielistä runoutta Agricolan alkeista aina 2000-luvulle saakka. Tarkemmin kerron lähes 80 runoilijan tarinan ja tuotannon tekstinäyttein, mutta pohdin kirjassa muutakin, sitä mitä runous on, mitä se on maailmassakin ollut, ja mitä se ehkä yhä merkitsee.

Koska kukaan ei ole kirjaa vielä lukenut toimittajan eli Silja Koiviston lisäksi (nyt juuri sitä lukee vaimoni, uh), on olo toistaiseksi hyvä ja helpottunut.

Esineenä teos on kaunis, mutta mitä kansien välistä löytyy, se on sitten aina toinen tarina; kaiken kun olen kertonut ja kirjoittanut laillani. Muuta mahdollisuutta ei kirjailijalla kuitenkaan ole. Senkin tuo ikimuistoinen ja maailmasta jo kadonnut ystäväni Erno Paasilinna on sanonut selkeällä tavallaan (sitaatti muistinvarainen): ”Ensin on kirjailijan ymmärrettävä, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Kirja runoudesta ilmestyy vasta tammikuussa. Silloin elämme jo vuotta 2025. Vuonna 1965 julkaisi Otava kaksi proosaesikoistani Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi! tai Liikaa osana sitä juhlaa, että kustantamo oli ollut pystyssä jo 75 vuotta. Kun kustantamo sitten selvisi konkurssiuhastaan ja täytti 100 vuottaan, pidin sen kunniaksi juhlissa oikein tilatun juhlapuheen. Sitten tiemme kyllä erkanivat. Mutta muistot jäivät.

Kirjailijaurani alusta tulee ensi vuonna kuluneeksi kokonaista 60 vuotta. Pitkä matka minulle, lyhyt ihmiskunnalle. Täällä hoiperrellaan yhä kuin ainakin Elomme alkutaipaleella, kuten lapsuuteni kirjannimi kuului.

Molempien esikoiskirjojeni nimet ovat sitten lainauksia. Ensimmäinen löytyi Henri Michaux´n runosta Plume voyage, jonka yksi loppusäe kuului käännettynä näin: ”voi, hän on matkalla kaiken aikaa.” Siltä silloin tuntui. Toinen nimi taas on suora sitaatti Tuomas Anhavan kääntämästä Taivaan ja helvetin avioliitosta, johon William Blaken aforismitkin sisältyivät.

Jos matkailin jo tuolloin paljon, myös toisen romaanin nimi kuvasi hyvin omaa oloani. Olinhan sitä tehdessäni Tilkan sotilassairaalassa, jossa kirjoitin tuon tuon toisen romaanini kahdessa viikossa keskellä melua ja mekastusta; isossa huoneessa kun oli lisäkseni yksitoista muutakin sotapoikaa, joista muistan vain yhden maanneen todella kipeänä vuoteellaan. Kylliksi olin jo saanut elämisen vaikeudesta silloin, liikaa se ei onneksi ollut. Sen tajusin vasta paljon myöhemmin, kuten kaiken muunkin. Vain elämällä oppii. Tai: ilman kokemusta ei kunnon oppia ehkä sittenkään saa.

Tuosta oudosta alusta on nyt mutkien kautta päästy tänne saakka. Maalissa en toivon mukaan kuitenkaan vielä ole. Terminal, päätepiste on edelleen vain kahvilan nimi Pariisissa. Ja sieltäkin voisi nousta junaan ja matkata vaikka minne jos rahaa löytyisi. Vaikkapa Italiaan, toivoisin. Paitsi kielen niin ihmisten tähden. Toistaiseksi olen siellä tavannut vain muutamia mulkeroita (aina heitäkin on); mutta normaali kansa sinänsä on toisaalta ollut avointa ja sympaattista, keskusteluihin on usein helppo päästä. Myös Italian vanha kulttuuri ja luonto ovat tehneet vaikutuksen.

Matkaunelmia siis yhä on. Plume minussa matkustaa ja matkustaa. Mutta ensin on kohdattava vuodenvaihde ja sitten puskettava läpi tammi- ja helmikuun. Parhaina vuosina jo helmikuun lopulla ovat ensimmäiset sinivuokot avaneet silmänsä.

Pahimpina kuten viime vuonna tuo ilo siirtyi kuukaudella. Mutta maaliskuussa on silti jo lupa odottaa neiti Kevättä, tuota bellissima Primaveraa, joka saapuu vain ja ottaa meidät jälleen keveästi vihreään syleilyynsä.

Jos jonnekin tähtään niin sinne. Ja sen myötä kaikki on kunnossa, koska tähtäin on edessä, ei takanapäin. Mitä kevät tuo tullessaan en tiedä, kuten ei tiedä kukaan. Synkkyyttä löytyy, jos sitä etsiä haluaa. Mutta aina voi myös toivoa. Turha enää sanoa, mihin oma toivoni juuri nyt tässä maailmasta parhaimmassa (ainoassamme) taas kerran aivan erityisesti kohdistuu.

(25.12.2024)