1.

Kun sää muuttuu häijyksi, tulee mieleen jopa Baudelaire, joka on ilmanalaan täysin viaton. Le Spleen de Paris  (julkaistu kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1869) eli Pariisin kaipuu tai ikävä saa uuden vivahteen. Baudelaire kauhisteli siinä elämää kyllä muista syistä, kuten proosarunon Kello yksi aamulla alku kertoo:

”Horrible vie ! Horrible ville ! Récapitulons la journée : avoir vu plusieurs hommes de lettres, dont l’un m’a demandé si l’on pouvait aller en Russie par voie de terre (il prenait sans doute la Russie pour une île);

Kauhea elämä! Kauhea kaupunki! Päivän yhteenveto: olen tavannut useita kirjailijoita ja yksi heistä on kysynyt minulta voiko Venäjälle matkustaa maanteitse (hän pitää Venäjää epäilemättä saarena);”

Mikäpä muuttuu. Vain yksi ihminen on täällä täysin tiennyt missä esimerkiksi Suomi on. Ja joku senkin missä Venäjä. Kumpikin maa liitetään kyllä jotenkin pohjoiseen. Uskomuksista ja luuloista rakentuu silti ihmiskunnan elämä, ainakin suurimman osan. Politiikastakin näyttää tulevan kohta pelkkää räsypokeria. Huijarien ja helppoheikkienkö on tulevaisuus? Jos, mitä sitten kun kaikki sortuu entistäkin pahemmin.

2.

Alakuloa lisää  tällaisten mietteiden lisäksi sade, jonka matalapaine Atlantilta tuo. Lunta ei Pariisissa sentään sada, Normandiessä, calvadoksen omenamaakunnassa, kyllä.

Täällä sadetta ja tuulta silti piisaa, lämpötila kohoaa korkeimmillaan plus kuuteen asteeseen. Mutta Pariisi ei siksi ole kauhistuttava kaupunki. Muistan taas kesiä jolloin lämpötila maalla saaressa roikkui parikin viikkoa kahdeksan kieppeillä. Uimaan ei tarvinnut edes yrittää, ulkona kastui sadetakista huolimatta.

Säästä ei ihminen päätä kuin välillisesti. Otamme vastaan sen, mikä annetaan. Kuljemme kohti Notre-Damea. Poikkeamme taas puistoon jossa Pariisin vanhimman kirkon vieressä kasvaa suunnilleen yhtä vanhalta näyttävä jykevällä pilarilla tuettu puu. Ja kun siitä otamme askeleen, seisommekin Shakespeare and Company -kirjakaupan edessä.

Sylvia Beach sen perusti vuonna 1919. Alkuun kaupasta myös lainattiin kirjoja.

Hemingway, Joyce, Eliot, Pound kuuluivat asiakaskuntaan. Joycea Beach hyysäsi eikä irlantilainen olisi saanut ilman häntä samaa mainetta kuin mikä hänellä yhä on. Mutta sanoiko hän kiitoksen sanaa, ei. Kun nuori Hemingway lähes kärsi nälkää Pariisissa, Joyce istui hyvissä ravintoloissa Beachin kustannuksella. Turha sanoakin, että Papa oli hieman katkera.

3.

Kirjoja ja tiloja on vanhaan putiikkiin tullut yhä lisää. Pikku huoneissa on kaksikin vuodetta levätä, paljon mukavia tuoleja joilla istua ja lukea yhtä vähintään kymmenistätuhansista kirjoista. Sokkeloita liikkeessä riittää kuin lasten leikkipuistossa. Oljaankin ne tekevät näköjään vaikutuksen.

Sonjalle ostan lastennurkkauksesta kirjan jonka filosofian professorista aika opettavaiseksi kirjailijaksi muuntunut Joy Sorman on luonut ja Olivier Tallec kuvittanut: BLOB the ugliest animal in the world. Se on ranskasta käännetty. Täällä myydään yhä vain englanninkielistä kirjallisuutta. Parasta antia siinä ovat ehdottomasti kuvat. Ja juuri kuvia Sonja osaa kyllä jo lukea.

Blob haluaa osallistua Maailman rumin eläin -kilpailuun ja saada tittelin omakseen. Ja lopulta niin käy. Mutta ilo ja maine ja kunnia vaihtuvat suruun, kun Blobin on vuoden kuluttua taas palattava kotiinsa valtameren pohjaan. Hänen tilalleen on valittu uusi onnellinen missi. Niinpä Blobin ei auta muu kuin kertoa seikkailuistaan naapureilleen. Kukapa niitä jaksaisi ikuisesti kuunnella.

4.

Notre-Damen jono on vapunaattona sunnuntaitakin pitempi sateesta huolimatta. Se kiemurtelee aukiolla jokseenkin järjettömästi. Seuraamme sitä silti. Jono saa äkkiä hermokohtauksen ja ajautuu kuin tuulen heittämänä torin toiseen laitaan. Ihmiset vilistävät mukana. Pian emme tiedä kuka mihinkin kuuluu, tulevatko ensimmäiset viimeisiksi tätä menoa. Mutta jonossa me vain sinnikkäästi pysymme. Kun lopulta pääsemme sisään, pelkkä ihmisten generoima lämpö tuntuu jo hyvältä. Väkeä on niin paljon, että kaiuttimissa pyydetään jatkuvasti kaikilla maailman suurilla kielillä hiljaisuutta: Silence! Mutta se on aika turhaa. Me istumme penkeillä, ajattelemme kaikkea, palaamme taas maailmaan. Katsomme lopulta Notre-Damen rakentamista kuvaavan näyttelyn 1100-luvulta aina meidän päiviimme. Pienestä alusta on tehty mahdollisimman suurta. Seiniä tauluille ei juuri ole, vain kappeleissa on tilaa. Rahalla on saanut, ja saa.

5.

Palaamme takaisin hotellille. Olja palelee taas. Kysymällä löytyy kauppa josta hän saa kunnollisen ohuen villapaidan. Se alkaa heti tehdä työtä Oljan hyväksi. Mielialakin kohoaa. Hotellissa saamme hetkeksi yhteyden jopa Suomeen: Olesjaan, Ruslaniin ja Sonjaan. Sitarlassa paistaa aurinko ja on 15 astetta lämmintä. He ovat iloisia ja lähdössä Korkeasaareen. Olen saanut viestin jonka mukaan juuri asennetut aurinkopanelit saa nyt kytkeä verkkoon. Pyydän Ruslania kääntämään turvakytkintä OFF-asennosta ylöpäin asentoon ON. Hän tekee pyynnön mukaan. Kaipa oma sähkölaitos siellä alkaa sitten  toimia…

Mutta Pariisissa sataa sataa sataa. Repaleinen tuuli repii lehdet, lauloi Kari Rydman. Se oli kuitenkin syksyä, uudet lehdet pysyvät puissa, vain kastanjoiden kukkalumi peittää katujen varsia.

Odotamme sukulaisia Odeonin metroaukolla, heitä ei näy ei kuulu. Lopulta Leila-serkku soittaa. Käy ilmi, että me olemme olleet oikeassa paikassa, mutta niin ovat hekin: liukuportaiden päässä ison kioskin toisella puolella.

Onneksi ravintolaan ei ole pitkä matka. Les Editeurs on hieman liiankin hieno paikka, mutta odottaa meitä. Se on myös  somistettu kirjoilla joita jokainen saa lukea. Kukaan ei näytä lukevan. Books do furnish a room oli Anthony Powellin muistelmasarjan yhden osan nimi. Totta yhä täällä. Suomessa ei uusiin asuntoihin enää kirjahyllyjä laitella.

Olemme vielä täynnä aamiaista joten tilaamme croque-monsieurin ja croque-madamet ynnä salaatit. Isoja nekin kyllä ovat. Kallista on ja halvalla menee. Ympäristöstä saa kaikkialla maksaa.

Keskustelumme kääntyy politiikkaan. Se alkaa väsyttää. Miten jatkuvasti selittää ja vatvoa Venäjää. Amerikka on vähintään yhtä suuri riesa maailmalle. Onneksi Suomessa on presidentti joka yhä yrittää pitää yhteyttä sekä itään että länteen.

6.

Lähdemme sateessa hotellille odottamaan sään paranemista. Lämpöä emme tule saamaan, mutta ehkä sentään taukoja sateeseen. Turha toivo. Olen lukenut loppuun Beckettin. Godot ei vieläkään ole tullut, luvannut vain. Kaipaan uutta kirjaa. Yksi kirjakaupan näköinen osuu sivukadulta tielle. Isossa tilassa ei ole ketään, myyjä tuijottaa meitä hämmästyneenä. Sanon hitaasti, että luen ranskaa, vaikka puhunkin sitä huonosti. Hän katsoo taas ihmeissään ja kun rupean tutkimaan kirjoja, näen että ne kaikki kertovat arabimaailmasta ja islamista.

Se tekee etsimisen hieman työläämmäksi, koska en haluaisi juuri nyt lukea mitään tietokirjaa. Onneksi käteen osuu runoteos, joka puhuttelee: Vénus Khoury-Ghatan Les mots étaint des loups – Sanat olivat susia (Gallimard, 2015). Pyörittelen otsikkoa, luen rivejä sieltä täältä. Susi ei tässä tarkoita epäonnistunutta, kuten kai myös voisi luulla. Tämä Venus osaa kirjoittaa.

7.

Kaduille on vapun kunniaksi pystytetty kojuja, valkoisten telttojen kauniita rivejä. Niistä saa ostaa vaikka mitä: juustoakin. Maistiaiset saamme, oikein hyvää on juusto. Palanen löytää tiensä Oljan reppuun ja jopa mansikkarove toisesta kojusta. Olemme myös jo saaneet herkkukaupasta Odeonien läheltä aitoja ranskalaisia pikkuleipiä joiden nimi on macaron. Niitä Olja on etsinyt. Macaron tai Macron; kummankin makeus on minulle yhä liikaa. Teen kanssa Olja sitten nauttii pikkuleivistä hotellimme rauhassa. Mikä on ollessa. Sisään ei sada.

8.

Kun sade hetkeksi lakkaa, lähdemme kävelemään. Rue de la Huchette oli nuoruuteni katu lähellä Seineä, sen poikkikatuna Rue du Chat Qui Pêche – Kalastavan kissan katu, yhtä kapea kuin Venetsian kapein. Pieniä ravintoloita on siellä jo aivan joka kolossa, sisäänheittäjiä ovillaan. Vanha jazzluola Le Caveau de la Huchette näkyy outoa kyllä edelleen sinnittelevän hengissä. Nuoruutta sekin. Jatsia en enää usein kuuntele.

Poikkeamme ilman kehoitusta ja ihan omasta halustamme Huchetten varrella odottavaan ravintolaan, joka on käsittämättömän kapea ja todella pitkä. Kuvaan pitää lisätä pituutta kolminkertaisesti.

Ravintolan perällä olevassa keittiössä kaksi lihavaa kokkia tuskin mahtuu kääntymään. Olja syö elämänsä ensimmäiset etanat vappuaaton kunniaksi. Ja minä sipulisopan. Juomana taas on pullollinen italialaista Pellegrinoa, Pyhiinvaeltajan kivennäisvettä siis. Me vaeltajat nostamme toiveikkaasti maljan keväälle. Seuraavalle päivälle on ainakin luvattu lämpimämpää ja sateen taukoamistakin. Jos, emme taida siitä pahastua.

9.

Ajatuksenamme on aterioinnin jälkeen nähdä vielä Pariisia, kulkea jalkaisin sinne tänne. Olja on saanut viestejä joissa kysellään miltä valaistu Eiffel-torni näyttää. Mutta sen ihmetteleminen on jätettävä tältä päivältä, koska sade sataa taas kuin ei ikinä haluaisi lopettaa. Tuima tuuli kääntää myös sontikkaa tavan takaa nurin. Varjon alta ei eteensä kunnolla näe ellei pysähdy. Kadut ovat autioita, surullisia.

Rue des Ecolesin patsaat ovat nekin märkiä. Montaigne mietteliäs, Ronsard jo pahoin sammaloitunut. Eikö hänen runojaan enää lueta?

Olja hipaisee Montaignen jalkaa. Se on tuhansista ja taas tuhansista kosketuksista kulunut kullanväriseksi. Hän sanoo, että myös Pietarissa on patsaita joita opiskelijat samalla tavoin koskettavat onnea saadakseen. Miten käy, sen näyttää kullekin aika.

 

P.S.

Vapunpäivän aamu valkenee Pariisissa aurinkoisena. En ole uskoa silmiäni. Saan postia kotoa Sitarlasta. Olesja lähettää kuvia. Vappuaatto on siellä onneksi ollut kaunis. He ovat nauttineet kaikesta. Hima hima, fast de e roisigt, kuten Bo Carpelan aina sanoi. Suomeen alan kaivata taas minäkin. Saattaa olla viimeinen matka minkä tähän kaupunkiin teen.

Käymme aamiaisella. Olja on yhä mieltynyt juustoihin joita maistelee varovaisesti, hillon ja hunajankin kanssa. Minä mutustan croissantia ja muistan lukeneeni että suomalainen voi on ne pelastanut paikallisen voipulan iskiessä. Vapunko kunniaksi keittiöstä kaikuu nyt hiljainen jazz, pianolla soitettu. Tuttuja ovat melodiat, menneitä kuten aika. Syön jälkiruuaksi Proustin Madeleine-leivoksen, se on teollinen, mutta maistuu silti. Muistojen palauttamiseen en sitä tarvitse. Tunnen olevani kuin vanha kahvimylly seinustalla. Se jauhaa niin kauan kun siihen suinkin laitetaan papuja. Ja kun pavut loppuvat, loppuvat myös sanat.

(1.5.2018)