ENSIMMÄINEN ASKEL

Tänään on 21.12. eli päivä, josta on syytä iloita. Onhan kyseessä talvipäivän seisaus, päivä, joka on koko vuoden lyhin. Sunnuntaina eli huomenna päivä on jo lähes minuutin pitempi ja viikossa valo lisääntyisi viiden minuutin verran. Vaatimaton alku, mutta suunta on oikea. Näin kuljemme kohta taas pimeydestä todellakin valoon. Ja lopulta kevääseen.

Minulle seisaus ja muutaman minuutin lahja on nykyään suurempi ilon lähde kuin varsinainen joulu, koska lapsuus on ohi ja lahjojen tähden ei kannata jännittää. Ne joululahjat joita saamme ja annamme ovat enemmän henkisiä kuin fyysisiä. Ja jos fyysisiä, niin tarpeellisia ja yhdessä ostettuja. Yllättäminen kun ei enää kuulu kutyymiin, vai kuinka tuon asian ilmineeraisi.

Lähdimme aamulla liikkeelle, kun vielä oli muutama outo aste pakkasta pakkasta ja sää kuivaa. Taivas alkoi vasta ennen yhdeksää osoittaa elonmerkkejä tuoden näkyville vapaata ilmaa ja hentoja ja kauniita sävyjä, varsinkin kun aurinko alkoi hitaasti ojentaa säteitään ylöspäin naapurin metsäkukkulan takaa.

Menin ulos ja kuvasin, kuinkapa muuten. Minnekä koira karvoistaan;¨vanha koira varsinkaan.

Lähdimme sitten matkalle kohti Lohjansaarta, jossa olisi vuoden viimeinen pieni markkina. Sinne kotoseudulleen opasti meidät aikanaan Esa, johon Lohjan torilla tutustuin, kun hän myi vanhoja kirjoja. Kirja on hauras side, mutta yhdistää materiaaliaan lujemmin. Niin on ollut ja niin on oleva, ainakin mitä itseeni tulee. Se henki!

Matkalla pysähdyimme aina, kun taivas muutti väriään.

Yhä vain voimallisemmin se alkoi punertaa ja puna syveni kuin kainon ihmisen poski, hehkui hetken. Sitten turha häpeä kaikkoaisi ja puna himmenisi muuttuakseen keltaiseksi ja lopulta haalean siniseksi ja harmaaksi.

Tämän tiesin entuuudestaan, mutta sen odottamiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Sini löytyisi kun palaisimme (ja löytyi myös). Markkinoilla piti olla kun ne avattaisiin eli kello kymmenen. Alut ovat parhaita, loput taaskin vaikeita, sanoo sitarlalainen sananlasku, jonka juuri nyt kirjoittaessani keksin.

Esaa ei markkinoilla näkynyt. Näyttämö, jossa hän ennen tyynesti odotti ostajaa, oli peitetty esiripulla ja mies itse jossain Tikkurilassa kauppaamassa laatua siellä.

Vantaalla? Kuis? Miksi hylätä ne uskolliset ostajat, jotka yhä pitävät paperista kirjaa parhaana eivätkä voi elää ilman sitä. Puhun siis edelleen itsestäni, mutta kyllä myös vaimosta.

Söimme riisipuurot väskynäsoppineen ja joimme kahvit ja koko maukas hyvä lysti maksoi kahdelta kaikkiaan 14 euroa; edullista siis. Eipä oltu Tuomaan markkinoilla nyt! Ihmisiä riitti ja puheitten iloinen sorina täytti seurantalon. Loimme silmäyksiä toiveikkaisiin myyjiin, mutta mitään muuta ei nyt ollut tarvis, joten kuljimme autolle ja suuntasimme kohti Liessaarta. Halusin ottaa kuvia tyynestä Lohjanjärvestä. Ne veden peilit, jälleen kerran.

Matkalla sinne alkoi sataa lunta, keveitä pieniä hahtuvia. No, jotain sellaista ennustettiinkin. Liessaaren parkkipaikalla oli vain muutama auto ja kun jalkauduimme, selvisi miksi. Tuuli oli noussut kovaksi ja jäästä vapaa järvi oli täynnä vihureita ja kasvavia aaltoja. Aivan ulapan toisella laidalla satoi jo sankasti lunta, se verhosi näkymän. Otin siitä kuvan.

Kun kuvaa nyt katsoo, en kuitenkaan palele.

Ja sitten kuvasin vielä rannan jäähileisen kaislikon. Miksi, sitä en oikeastaan ymmärrä, mutta olkoon. Onhan siinä silti jotain kaunista.

Lähdimme kipakasti ja kävimme kaupassa hakemassa pientä tarpeellista. Lumisade saavuttui meidät jo Lempolan kauppakeskuksessa ja pyry tiheni. Se sankkeni jopa niin, että kun pääsimme isommilta teiltä piskuiselle kotipolulle, en edes yrittänyt ajaa autoa mäelle, vaan jätin sen sovulla autotallin viereen.

Enää vain mäki ylös urheasti omin jaloin pystyssä pysytellen ja sitten ovi auki ja sisään.

Kotona tuntui taas kerran siltä kuin se olisi jo odottannut meitä. Saliin ei sade yltänyt ja olin aamulla lämmittänyt puu-uunin joka piti huonetta ja taloakin kuivana ja mukavana. Enää ei olisi matkaa minnekään, joten voisimme rauhassa keskittyä huushollin siivoamiseen ja laittamiseen eli jonkinlaiseen jouluun. Lumityöt jäisivät myöhemmäksi, kun sade laantuisi kolmen kieppeillä. Ainakin sadetutka sellaista ennusti.

Hain vajasta kuusen, joka on siitä hyvä, ettei sitä tarvitse ensin kaataa, sitten kerätä neulasia lattialta ja sitten vielä koko komeus olisi hylättävä joulun jälkeen jonnekin metsän siimekseen. Muovia kuusemme siis on, mutta on jo kauan kestänyt ja kestänee ainakin minun elämäni loppuun.

Ekologistako siis? Näin toivon, tai ainakin uskottelen itselleni. Pian kuusi oli pystyssä ja sitten sitä alettiin koristella. Vanhoja sähkökynttilöitä ei löytynyt mistään, mutta ulkona ollut valtaisa tuikkukerä kyllä. Kun vaimo suori sitä aikansa sai kuusi oksilleen valot ja punaiset pallotkin.

– Magnifico. Tutto é fatto, sanoisi italialainen ja sanookin, mielessäni siis.

Ja sitten, sitten ei muuta kuin puuhaamaan taas muuta. Päivää on yhä jäljellä ja lunta satelee ulkona samaan tahtiin kuin aiemminkin. Pian se kuitenkin loppuisi ja pääsisin lopulta lumitöihin. Eipä niitä tänä vuonna ole vielä tarvinnut tehdäkään.

(21.12.2024)