Nyt juuri on alkanut se viimeinen viikko, jolloin päivä vielä lyhenee. Mutta pian, jo 23.12. se on minuutin pitempi, jos oikein muistan. Ja siitä se lähtee. Valon voittokulkua ei voi estää mikään, vaikka onhan se alkuun hitaanpuoleista. Mutta toimii silti kuin entivanhainen sveitsiläinen kello.

Käkikellosta en kuitenkaan tiedä.

Aika täällä luonnon sylissä ja metsän keskellä on mennyt hiljaiselossa. Maailmaa seuraan sivusta, mutta seuraan. En tiedä miksi, mutta uskon, että ainakin Ukrainan sota päättyy ensi vuonna. Onhan se ollut silloin käynnissä jo kolme vuotta ja tuottanut tuhoa ja kärsimystä jota voi alkaa verrata ensimmäiseen maailmansotaan.

Elämä jatkuu onneksi vielä täällä rauhassa, jos pahaa ei päästä sisäänsä. Tulevaisuutta voi vain ennustaa, joten kuka tietää. Jos uskonkin valon voittoon kohta ja tiedän, että se varmuudella tapahtuu, ei järjen voitto ole koskaan ollut varmaa. Venäjällä eivät hallitsijat ole ennenkään piitanneet kansalaisistaan eivätkä kyseessä ole olleet vain tunnetuimmat hurjimukset tyyliin Iivana Julma tai Stalin, vaan muutkin – ehkä Aleksanteri II lukuunottamatta. Hän oli hyvä tsaari, joka lakkautti maanorjuuden. Hyvä hän oli myös Suomelle; saimme oman rahayksikön eli markan ja hänen ansiostaan moni asia täällä toteutui toisin kuin Venäjän muilla valtaamilla alueilla.

Trumpin kykyyn neuvotella en osaa luottaa. Mutta sotaväsymykseen kyllä. Ja aina jokainen sota on joskus päättynyt. Moni  sota tosin elää henkisesti edelleen. Kiina tahtoo Taiwanin, esimerkiksi. Mutta annetaan olla. Ratkaisua tuohonkaan ei helpolla löydy.

Sään vaihtelut ovat äkkinäisiä ja lauantaina sää oli surkeista surkein. Lähdin silti hautajaisiin, koska kyseessä oli ystävän vaimo ja perille pääsin ja vielä takaisinkin. Hyvä että menin. Kirkon urut soivat yhä mielessä. Kyse ei ollut kristillisistä hautajaisista, ei puhuttu jumalista, mutta pyhyys oli kaikin tavoin läsnä kuten täältä äsken poistunutkin. Kaikki oli siten niin kuin pitää.

Hautajaisia riittää nykyään. Laskin, että oman elämäni tärkeistä ihmisistä on hengissä enää muutama. Suurin osa on jo aikaa sitten kadonnut.

Miten paljon heitä on. Minulla oli myös kolme keinoisää, kun omasta isästä ei sellaiseksi ollut. Veljeni Juha ja kirjailija Samuli Paronen kuolivat samana vuonna 1974; aivan liian aikaisin. Tuomas Anhava sitten vasta 2001, liian varhain kyllä hänkin, joskin isänä hän lakkasi vaikuttamasta jo 70-luvulla. Mutta viisaus ei hänestä poistunut edes kuolinvuoteella.

Erno Paasilinna ei ollut isä lainkaan, mutta ystävä vailla vertaa. Hän menehtyi vuonna 2000. Muitakin löytyy kuten Alpo Ruuth ja sitten toisia, kymmenittäin. Kaikkia heitä on edelleen ikävä, sillä älykästä ja kultivoitunutta seuraa sekä mietiskelyä yhteiskunnan tapahtumista on aina tarvis. Onneksi vielä joskus sellaista saattaa löytää. Aivan uusimmasta sukupolvesta en tiedä, mutta uskon että jopa siellä täytyy olla ainakin muutamia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita tiedosta, kulttuurista ja kehityksestä. Miksi he muuten olisivat ylipäätään ihmisiä?

Eilen lähdimme aikaisin kohti Lohjaa ja Menneen ajan joulumarkkinoita.

Aikaisin piti lähteä, koska entuudestaan tiesi, että parkkipaikkaa oli Lohjan kirkon läheltä tai koko kaupungistakaan markkinoiden alkamisen jälkeen lähes mahdoton löytää. Aikainen lintu löysi vielä sellaisen, joten jätimme auton strategiseen paikkaan kirkon laitamille ja etenimme jalkaisin sinne ja tänne; kahvillekin. Ja sitten päätimme käydä kirkossa ihan sisällä. Tuuli kun oli kova ja kylmä…

Lohjan kirkko on kaupungin kaikista nähtävyyksistä paras. Tuo vanha Pyhän Henrikin kirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla. Lohjan kirkon seinämaalaukset ovat myös ainutlaatuiset, vain Hattulan pieni kirkko Hämeenlinnan tuntumassa vetää sille vertoja. Tyylistä päätellen maalarit ovat olleet samoja, heitä ei vain tunneta. Hattulan kirkko on pieni kaunis koru. Lohjan kirkko taas jylhä hieno katedraali; lievästi eurooppalainen. Kummassakin kannattaa käydä.

Pidän erilaisista kirkoista, monien uskontojen temppeleistä. Niissä voi olla ja hiljentyä, koska juuri kirkon avara korkea tila suo sen. Tätä pyyhyden tuntua halusin taas saada mieleen ja yritin. Saarnaa emme menneet kuulemaan, sitä kuitenkin kuulimme. Sääli vähän. On vaikea kertoa uskottavasti asioista joita perimätiedon ja Raamatun mukaan on tapahtunut 2000 vuotta sitten; ylikin. Ja varsinkin on vaikea puhua niin, että kuulijalle tarkoitettu viesti tulisi perille, no, ainakaan minuun.

Aikansa siinä istuttuamme  ja urkumusiikkia odotellessamme tuskastuimme ja lähdimme, ei auttanut mikään. Pyhyyden tuntee paremmin tyhjässä kirkossa kuin virallisissa menoissa. Silloin hiljaisuudessa istuen aavistaa joskus, ettei tiedä aivan kaikkea maailmasta ja sen rakenteista. Jo se riittää minulle mysteeriksi. Turha siihen on sen kummallisempaa Jumalaa (vanhan parrakkaan miehen näköistä) sotkea poikineen ja neitsyt Marioineen joka Kiesuksen synnytti. Sillä vaikka nainen oli neitsyt, hän oli silti raskaana. Uskokoon tuohon toki ken haluaa. Biologia ei sitä todenna. Keinohedelmöitystäkään ei vielä tunnettu.

Kun menimme ulos, oli kirkkoa ympäröivillä markkinoilla jo tiuhaan väkeä, vaikka markkinoiden oli määrä avautua vasta kirkonmenojen jälkeen. No, niin vain ei enää ollut, varaslähtö oli kyseessä. Kuljeskelimme ja tulimme kojulle, jota piti Jupe. Hän oli omin käsin askarrellut varsinkin ison joukon kunnollisia kuksia, ei siis pölkystä sorvattuja, ja yksi sellainen jäi käteen. Se oli visakoivua ja myös esineenä kaunis. Tiesin heti että se kestäisi kunnon käytön, kuuman kahvin ja elämän kolhut. Mukaan tunturille ensi kesänä! Jo vain se sinne avaraan luontoon sopii kuin kuukkeli.

Muikkuja teki mieli ostaa kotiin ja sellaisen kojun etsiminen oli vuorossa seuraavaksi. Koju löytyikin ja muikut löytyivät, Kuusamosta kuulemma kotoisin, Kitkan viisaita siis? Kovin viisas ei pyydystetty muikku voi olla, mutta en alkanut siitä kiistelemään. Ja hyvältä ne kotona myöhemmin maistuivat.

Muikku on muikku aina, Suomen kaloista yksi parhaista. Jo lapsuuden Kukkialta muikkua sai, kun osasi pyytää sitä ulapan syvimmistä haudoista. Ne löytyivät läheltä pienen pientä minisaarta, Karvakaria, nyttemmin kartoissa Karvaluotoa, jolle hädin tuskin mahtui mökki ja vessa, joka osoitti suoraan järveen…. Sellaisia sai rakentaa ennen, ei todellakaan enää. Tamperi toi muikut. Hän oli kalastaja ja täysin Leinon runon eli Pennan tyylin mukainen. Enää ei hänenlaisiaankaan ole.

Kuulutus kertoi että kirjastossa alkaisi tasan yhdeltätoista Lohjan orkesterin ilmaiskonsertti. Sinne! Moni oli siitä ollut entuudestaan tietoinen, sillä suurin osa tuoleista oli varattu, mutta aivan perältä löytyi vapaat paikat meillekin. Ja istuminen kannatti. Kyseessä oli orkesterin jousikvartetti, ja se soitti joulusävelmiä omine innostavine sovituksineen Sibeliuksesta jazzahtaviin viisuihin ja soitti virtuoosimaisesti hetkittäin, pakko ilahtuneena sanoa. Jo tämän vuoksi kannatti tulla markkinoille. Musiikki ei tunne rajoja ja klassinen musiikki on yhä sitä mikä kaikkien pisimmin elää. Myös se sopisi kirkkoon vailla sanoja. Ah, sanoin silloin ja huusin Bravo. Ja huudan nytkin.

Kävimme vielä riisipuurolla seurakuntasalissa ja sitten tuntui että markkinat oli nähty. Ihmisiä oli kaikkialla niin että liikkuminenkin hidastui. Eipä siis muuta kuin autolle ja eteenpäin. Mikä tarkoitti suuntaa kohti kotia.

Kotona oli hyvä olla. Pakkanen kiristyi mutta poltin puita isossa uunissa jonka muuri lämpeni ja lämmitti huonetta ja mieltä. Maailma jatkoi jossain kauempana epätasaista ja osin aina myös surkeaa kulkuaan, me jatkoimme elämäämme täällä metsän suojassa. Paha ei aivan taida poistua keskuudestamme näin, mutta eipä se toimistamme myöskään lisäänny. Ja pahaa vastaan taistelen, jos en muuta niin sanoin.

Niiden kanssa kulkiessa, erehtyessä, eksyessä ja sitten taas eteenpäin päästessä ja kirjoittaessa on hyvä muistaa myös se, mitä Isaak Babel kirjoitti Odessalaisissa. Jotenkin näin se kuului: ”Yksikään luoti ei voi lävistää sydäntä sellaisella voimalla kuin juuri oikeaan paikkaan pantu piste.”

(16.12.2024)