YKSI

Nyt on ensimmäinen joulukuuta. Alkaa siis ensimmäinen talvikuukausi ja koska on sunnuntai, myös ensimmäinen adventti. Kirkoissa kaiketi lauletaan kohta Hoosiannaa, joka on kaunis hymni ja jäänyt mielen pohjalle niin, että myös itse voin sitä iloisesti veisata: ”Hoosianna, Daavidin poika, kiitetty olkoon hän.” Riemukas laulu tuntuu kohoavan sydämestä kohti temppelien kattoja ja itse asiassa niiden ylikin.

Tuliko Jeesus aikanaan ”Herran nimeen”  on sitten jo aivan toinen kysymys. Onhan Raamattu myytillinen teos, monien eri sukupolvien, legendojen ja tarujen lähde ja kirkolliskokousten moneen kertaan muokkaama antologia, joka on yhä täynnä sekä kiehtovia kuvauksia että myös vähemmän koskettavia. Joka tapauksessa teoksena tutustumisen arvoinen, varsinkin mitä tulee Uuteen testamenttiin.

Vanhasta testamentista otan esiin vain ne runollisimmat: vaikkapa Saarnaajan ja sitten Korkean veisun (Laulujen laulun kait nykyään), Uudesta taas Jeesuksen opetukset ja Johanneksen ilmestyksen. Olen aikanaan ollut Patmoksen saarella luolassa jossa apostoli Johannes myytin mukaan ilmestyksensä näki, koki ja kirjoitti. Luola se oli ja siinä oli isohko järistyksen aiheuttama murtuma. Mahtoiko juuri Johanneksen kokema järistys saada hänet näkemään näkyjään tai sitten jokin aikansa sienihuume. Kiintoisaa tekstiä mies kuitenkin sai aikaan olipa missä tahansa.

KAKSI

Moraaliohjeena on Raamattu edelleen käypä ihan Moosekselle laintauluina näytetyistä kymmenestä käskystä alkaen. Monet käskyistä olisivat tälle nykymaailmalle yhä tarpeen: Älä tapa, älä tee huorin, älä varasta. Siinä ehkä keskeisimmät. Jokaista niistä loukataan  silti yhä syvästi, keskimmäistä varsinkin. Mutta heikoissa kantimissa ovat myös kolmikon kaksi muuta. Tappoja saadaan aikaan muuallakin kuin sodissa ja varkaudet ja petokset ovat arkipäivää. Sääli sinänsä.

Mitä jumaluuden kunnioittamiseen (”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani”) sitten tulee, luen sen kyllä, mutta annan silti jokaisen uskoa omaansa. Jos on olemassa pyhyyttä, se on aina mystistä, ei silmille nähtävää. Meillä suomalaisilla oli vanhastaan kymmeniä jumalia. Luonnossa asuvia ne olivat lähes jokainen, koska luonto soi ja antoi ruuan ja turvan. Tässä vain muutama tärkeä: Tapio metsänjumala, Mielikki, metsän emäntä tai Ahti, joka vesiä vallitsi ahvenia antaen.

Heidän yläpuolellaan majaili sitten itse Ukko Ylijumala, ”ilman kaiken kannattaja”.

Nuo toiset, sanokaamme alijumalat, eivät riidelleet Ukon kanssa sen kummemmin kuten ei Ukkokaan niiden. Miksi meillä saati muissa uskonnoissa siis pitäisi olla vain yksi jumala; se on eräänlaista ahneutta, diktatuuria, jolle ei löydy perusteita. Demokratia on edelleen maailman yhteiskuntajärjestyksistä keskeisin, tai sen pitäisi olla. Yksinvaltius saattoi joskus olla valistunutta, mutta ei todellakaan ole sellaista enää. Diktaattorit sekoavat kaikkivoipaisuudestaan ja saavat aina aikaan jotain, jolla ei moraalin kanssa ole enää mitään tekemistä. Tarvitsee vain katsoa ympärilleen.

KOLME

On kyllä niinkin, että kun uskoo, ei perusteita saati faktoja tarvita. Jotkin uskonnot saavat aikaan ääri-ilmiöitä. Aikanaan kristinuskoa levitettiin miekalla, nyttemmin äärimuslimit tekevät samaa, kuten sitten Israelkin, joka paraikaa toteuttaa sitä, minkä uhriksi itse joutui Saksassa. Se oppi on siten saatu ihan kantapään kautta.

Paha vastaan pahaa ei ole hyvä asetelma. Tuntuu, ettei tuotakaan solmua saa kukaan avatuksi. Jokainen sota päättyy häviöön, voitokaskin, sillä se turmelee luojansa. Mutta tällaisilla lauseilla ei ole merkitystä niille, jotka ovat uskonsa vallassa. Uskoa on sekin, että muuan äiti vaatii ihan rahallisia korvauksia koululta, jossa hänen herkkä lapsensa on joutunut kuulemaan ja kokemaan uskonnollista laulua ja sanoja. Ah, sanon minä. Veikkaanpa että tuolla lailla kohdeltu (suojeltu?) lapsi saattaa aikanaan kiinnostua kielletystä ja hurahtaa johonkin uskoon pahemman kerran. Mitä äitiin taas tulee, niin eläköön ja olkoon. Jos pään voisi vaihtaa, se ehkä hieman auttaisi. Mutta päätä ei voi vaihtaa.

NELJÄ

Hoosiannaa siis! Miten mielelläni sitä nyt laulaisin. Kello on vasta puoli seitsemän aamulla ja ulkona vielä täysi pimeys. Me olemme heränneet ja juomme kahvia. Kun taas koira, filosofi Pate, kuorsaa yhä vienosti, kun näkee unia omalla pedillään lattialla sänkymme jalkopään luona. Kuvassa filosofimme on kuitenkin virkeänä ja ulkona.

Paten usko on selkeä. Sen sisimmän muodostaa yksinkertainen sana: herkku. Kun herkun sitten saa, maistuu aina myös toinen ja maistuisi kolmaskin. Vaan ei makeaa mahan täydeltä, kuten vanha sananlasku kuuluu. Ja silloin koiran usko ihmisen hyvyyteen jälleen kerran horjuu. Alakuloinen on katse; miksi ei enää mitään minulle, pienelle koiraparalle? Mitä pahaa minä koskaan olen teille tehnyt?

Eilen kävimme jo aamulla ulkoilluttamassa Patea siellä, mistä se löytää eniten hajuja: Lohjan Aurlahdessa. Kulkeminen rantatietä on hidasta, koska aina tulee jonkin pylvään tai pensaan juurelta informaatiota yhä uusista koirista ja heidän merkeistään. Paikka ei ole huono taluttajallekaan, onhan vieressä Lohjanjärvi jonka avarassa vesimaisemassa sielu lepää.

Järvi on joka päivä katsomisen arvoinen ja eilen se oli vielä erityisen tyyni sellainen. Kuljeskelin mielelläni koiran ja emännän vanavedessä ja nappailin kuvia. Se suodaan, koska perheessämme  jokainen taaplaa yhä tyylillään.

Sitten tuli vaimon vuoro ottaa kuvia. Kävi niin, että itsekin jouduin niiden kohteeksi. Ja äkkiä Pate pinkaisi oikein juoksuun, joten pakko oli taluttajan seurata mukana. Kas näin, kuvakin näyttää, miten eilen mentiin vauhdilla jonnekin ihan hippulat vinkuen.

’

Sanonta kertoo menon nopeudesta, hippulat olivat ennen reen tai rattaiden laidoilla olevia puisia koristeita, jotka kova vauhti sai lähes vinkumaan. Siitä olen lukenut jostain kauan sitten, olihan se juuri noin? Harva enää ymmärtää vanhaa suomea, mikä on sääli. Kielen rikkaus on myös ajatuksen rikkautta. Yritetään pitää siitä kiinni.

Lupaan omasta puolestani yhä yrittää. Mutta uusimmista sukupolvista en puhu. Aleksis Kiven kieli ei enää tunnu kuuluvan heille, sitä ei ns. ymmärretä. Kyllä tuossakin on katastrofin aineksia muusta kouluopetuksesta puhumatta.

VIISI

Adventti on joulun odotusta. Olen tainnut moneen kertaan sanoa, että jouluakin tärkeämpi päivä itselleni on talvipäivän seisaus eli tänä vuonna 22.12. Miksi se – siksi että juuri siihen päivän pimeneminen pysähtyy. Kaikki aika sen jälkeen taas tarkoittaa kulkemista kohti valoa ja kevättä, vaikkei siihen tammikuussa vielä oikein usko. Onneksi kokemusta tuosta pimeän läpi tarpomisesta on jo kertynyt. Kokemus auttaa, tieto menneestä, historian tunteminen. Menneisyydessä on myös tulevaisuuden avain.

Enää vaille kuukausi ja seisaus on totta. Joulu tulee heti perään ja tulkoon. Ja siitä saan kimmokkeen palata taas tuohon utooppisen tuntuiseen äitiin joka suojeli lastaan jeesuksilta ja ihan pyyteettömästi, vain pelkän ansion toivossa? Mitä ja miten joulua siellä perheessä sitten vietetään? Vaikka mitä tekisimme, emme pääse siitä mihinkään, että juuri joulu viittaa Jeesuksen syntymään. Jeesus oli historiallinen henkilö, mutta tapahtumat hänen ympärillään joko tarua tai totta, kumpaa, sillä ei ole merkitystä. Kun joulun laittaa tuohon historialliseen kontekstiin, sen sallii, sen käsittää. Ei Jeesukseen tarvitse uskoa. Hän kyllä eli, mutta oliko Jumalan poika, siihen en a propos itse mitenkään voi uskoa.

Jos vaellan jossain arabimaassa ja kuulen minareetista ääniä, jotka kehoittavat rukoukseen, pitääkö minun pyytää kulloiseltakin valtiolta siitä rahaa, jotta en turmeltuisi? No, vertaus voi olla ontuva, mutta vertaus se on silti. Ihmisen usko on omassa sydämessä ja mielessä, ei missään muualla. Taas kerran palaa mieleen William Blaken aforismi (muistinvarainen): ”Ihanaisesti riemuitsevaa sielua ei mikään voi tahria.”  – Jotenkin noin se kuului.

Joka tapauksessa hyvää adventtia kaikille, miten sen sitten  kukin viettänee. Jos onni on myötä, käymme tänään taas jossain taidetta katsomassa. Taide oli ennen aina uskonnollista koko Euroopassa, koska kirkko toimi mesenaattina. Tilaaja maksoi ja määräsi aiheet. Tässä Tiepolon enkeleitä:

Hienoja tauluja, loistavia maalauksia ne ovat, mutta pitäisikö ne kuitenkin aiheittensa takia hävittää, jos joku viaton voi ne vaikkapa nettiä selatessaan nähdä?

Enkeleitä, onko heitä? Hm, siinäpä pulma jota en tämän enempää lähde ratkomaan. Teen sen toisin. Hyväksi lopuksi sopii Eino Leinon satiirinen runo, jonka poeetta aikanaan kirjoitti kulttuurista, sen kanssa iloisesti huvitellen, Se koskee yhä meitä; jokaista meistä tavallaan:

”KYLTYYRI”

Helsingin murteella

“Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri –
se on Kiinassa Kiinaan myyri –
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

(1.12.2024)