Aikainen aamu alkaa sairaalassa, jossa olen. Terveenä sairaalassa taas oli nimeltään Jörn Donnerin varhainen kirja. Se kertoi nuoresta miehestä siviilipalveluksessa nimenomaan sairaalassa eikä reippaana alokkaana, joka lopulta kulkisi ase kädessä Suomen intissä, armeijassa siis. Kirja ilmestyi 1961 ja sen käännöksen kustansi Sanoma Oy. Pieni kirja, joka voi yhä ostaa nettiantikvariaatista vaikkapa hintaan 13 euroa. Jörkan tuotannossa se on yksi vilpittömimmistä.

Siviilipalvelukseen menon Donner teki julkisesti aikana, jolloin sellaista pidettiin jopa kunniattomana. Mutta välittikö Jörkka siitä, ehei, tilitti sen sijaan kirjassa avoimesti ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Nyt hän ei olisi enää mikään outolintu. Niin muuttuneita asenteet sivareihin ovat –  Venäjän kasvavasta uhasta huolimatta. No, tuo soppa naapurin kanssa on jo niin iso ja kiehuva, etten lainkaan halua puuttua siihen. Hämmentäjiä on aivan tarpeeksi.

Ero Donneriin on siinä, etten ole terve, vaan tunnustan olevani sairaalassa siksi, että olen sairas.

Heinäkuussa Lapin reissun jälkeen alkoi tapahtua. Ensin löydettiin yksi sairaus, sitten toinen ja lopulta vahingossa kolmas. Joku teräväsilmäinen näki röntgenkuvista muutakin kuin sitä mihin oli jo totuttu. Kiitos siitä hänelle, tuntemattomalle.

Mitään oireita ei kolmas sairaus ollut antanut, ellei tietynlaista väsymystä oteta lukuun. Ja väsymys olisi hyvin voinut olla myös työuupumusta sekä iän tuomaa. Enhän ole enää aivan nuoruuteni kukoistuksessa, vai miten tuon hieman pitkin hampain sanoisi.

Nyt sairasurani alusta on kulunut jo paljon yli kaksi kuukautta ja tuntuu, että olen lopultakin perillä tämän matkan kanssa, ainakin hetkeksi. Eilen kiskaistiin dreeni pois, tänään tuntuu siltä että olen kuin kuka tahansa normaali ihminen. Kotiin tekee jo mieli.

Tuo hima hima on täältä aika kaukana, mielessä lähellä. Tuolla se on, Espoon takana, ja jos olisin drooni, kuten dronea nyt dreenin tähden kutsun, lentäisin sinne hetkessä, ottaisin kuvan ja palaisin sitä näyttämään. Pieni keltainen talo, jonka väriä pappilankeltaiseksi kutsutaan.

Dreeni pelastaa ihmisen, drooni (drone) tuhoaa kaiken minkä ehtii, itsensäkin. Varsinainen kamikaze. Eroja siis löytyy. Kannatan ensimmäistä sanaa lujasti.

Vaikka talomme maali on keltaista pappilaa, kirkkoa ei sen sisältä kuitenkaan löydy. Muutamia jopa joskus hartaita ajatuksia vain – talossamme vallitsee ajattelun vapaus. Voimme elää ja olla, kunhan kunnioitamme myös toisiamme. ”Jokaisella tämänsä”, kuten pariinkin kertaan siteeramani Saarikosken määritelmä kuuluu. Se sopii meihin ja se voisi sopia koko maailmaan, jokaiseen kotiin.

Koti, siinä sana jonka pitäisi suoda ja antaa turvaa kaikille meille. Näin ei kuitenkaan ole vielä. Myös Suomessa on kodittomia niinkin, että vaikka voit asua jossain, elät silti alituisen uhan alla. Henkinen kodittomuus kasvaa myös. Rahasta varsinkin on monella jo aina pula. Sairaalassa olen hoitajilta kuullut monta kertaa sanaa Yyteet. Hoitohenkilökuntaa on vähän ja nyt HUS:in johto haluaa heittää osaavaa ammattiväkeä taas pellolle. Mitä siitä seuraa, sen voi kyllä arvata. Monet potilasjonot ovat nytkin aivan liian pitkiä.

Lääkärin päätöksestä riippuu pääsenkö tänään kotiin, vai olenko viikonvaihteen yli. Itsestäni tuntuu, että se on jo turhaa. Mutta en ole lääkäri. Niinpä kärsimättömän pitää vain odottaa.

Toin mukanani sairaalaan kaksikin kirjaa, molemmat saimme kotiin niiden tekijöiltä. Antti Tuurin purjehduskirjan, jossa minunkin nimeni ihan painettuna mainitaan sekä Kirsi Pihan teoksen Muukalaisia.

Paperille painettu ja sidottu tai nidottu kirja on itselleni edelleen se ainoa oikea. Kaikki digitaalinen hujahtaa ohi samalla vauhdilla kuin päivän uutiset netissä. Tekstissä ei ole eroa, mutta tavassa lukea pelkkää e-kirjaa on. Ja äänikirja on sitten jo aivan muuta, jonkinlainen spektaakkeli, jossa kuulijan ei tarvitse nähdä lainkaan vaivaa.

Monia se tuntuu miellyttävän, mutta pitkän päälle pelkkä kuunteleminen ei hyödytä ketään. Lukeminen itse, omin silmin, on tapahtuma, jossa kaksi ihmistä kohtaa toisensa kasvotusten: tekijä ja lukija. Se tapahtuu juuri sillä tahdilla, jonka lukija valitsee. Ja lukemisessa vallitsee silloin rauha. Välisssä ei ole mitään.

Kirja on jo itsessään dialogi ja sellaiseen Kirsi Pihan Muukalaisia suorastaan kehottaa. Ilman keskinäistä kanssakäymistä, ilman vuorovaikutusta olemme ajautuneet jo nyt erilaisiin leireihin, heimoihin, kuten Piha sanoo. Me olemme me, nuo ovat noita: muukalaisia. Meidän joukkue on parempi kuin noiden. Ja mitä vähemmän puhumme heidän kanssaan, sitä syvemmäksi muodostuu kuilu meidän ja heidän välillä.

Kirjan keskeisenä teemana onkin tämä: miten rakentaa silta kuilun yli, miten saada yhteys toisiin eli vastapuolen leiriin. Yhteys, dialogi, kaikkinainen keskustelu on tärkeää,  jotta me voimme edes yrittää ymmärtää heitä ja he meitä. Ja siitä tullaan myös tähän kysymykseen: Kuinka selvitä maailmassa, jossa kohta mikään järjellinen ei enää edisty.

Luen Kirsi Pihan kirjaa vähän kuin jännitystarinaa, vaikka sen tooni onkin aivan toinen ja pohjautuu valtavalle määrälle luettuja kirjoja: oikeille faktoille ja omille kokemuksille. Hyvin ja vetävästi se on kirjoitettu. Kun eilen sain dreenin pois, (olin kirjoittaa droonin), ja aloin lukea, siitä seurasi euforian kaltainen olo. Olin heti terveempi ja matkasin kohti ihmiskunnan terveyttä, jonne Pihankin kirjakin laillaan kulkee. Kaikki ne vaikeat asiat, joista Piha puhuu, tuntuvat onneksi sellaisilta, että ne voi voittaa.

Näin sanoo optimisti ja sellaiseksi tunnustaudun. Kunhan vain ymmärrämme, että myös meissä, aivan jokaisessa on avoimia tai piileviä ennakkoluuloja, asenteita ja tunteita, joiden kanssa on elettävä, mutta joita voi tutkailla ja muuttaakin sitten. Työtä se vaatii, mutta kehitys ja edistys takaavat ihmiskunnan tulevaisuuden. Jokaisen ihmisen on syytä katsoa välillä peiliin. Ei sovi syyttää peiliä, jos naama on vino, kirjoitti jo kauan sitten Gogol. Ja oli oikeassa, tuo sanojen ja illuusioiden mestari. Kuolleet sielut elävät yhä.

Heräsin neljältä ja nyt kello on jo kuusi. Siihen sopii riimi uusi. Mutta enpäs nyt lähde loruilemaan vaan purjehdusretkelle Antti Tuurin kanssa.

Minutkin kirjassa mainitaan, koska kirja on ns. totta, se perustuu Haukka-purjeveneen lokikirjoihin. Moni katkelma muistuu mieleen myös omina kuvina ja kokemuksena myrskyjenkin kautta, jolloin kiidettiin vinossa korkeilla aalloilla ja yritettiin pitää kurssia kynsin hampain tai sitten madeltiin tylsinä isolla ulapalla lähes pläkässä. Usein pidin pinnaa, kun Antti hoiti suuntaa ja purjeita. Ja taas mentiin.

Meri ja avaruus siellä, purjehtimisen äänettömyys jota komppasivat purjeiden läpsyntä jos luovi oli liian tiukka; veden solina ja tuulen humina olivat sellaisia ääniä, jotka usein johdattivat meditoimaan. Kirja kannattaa lukea. Se voi tuoda mieleen kaikkea omaakin, itse koettua.

Juuri niin hyvä kirja myös toimii. Navigare necesse est, vivere non est necesse. Purjehtiminen on tärkeää, sanon, tuota vanhaa viisautta kyllä sitten moduloiden, sillä lisään: niin on kyllä elämäkin.

Turussa kirjamessut ovat täydessä käynnissä. Jäävät nyt väliin, kuten Helsinginkin. Kirjat kirjoja, messut messuja, tekee mieli sanoa. Paljon lampaita, vähän villoja, kuuluu jatko. Mistä lie tuokin lause, se vain tuli noin vain mieleen.

Kello on puoli seitsemän, sitten puoli kahdeksan, sitten kohta jo puoli kymmenen. Ei!Odotan lääkäriä kuin kuuta nousevaa. Pian, oi pian voin ehkä saada luvan lähteä kotiin. Kävin jo röntgenissä ja siitä kait se poispääsy riippuu mitä lääkäri kuvista näkee.

Katson ikkunasta ulos, samaa maisemaa kuin eilenkin. Luen uutisia netistä ja aina on sota Ukrainassa esillä, joka ainoa päivä. Myös Gazan tilanne on luisumassa käsistä. Lisää pahaa hullut haluaa.

Tulee mieleen Veikko Huovisen kirja Rauhanpiippu ja hänen eli Pacpipon rauhansuunnitelma, jossa sota käytäisiin ilman aseita. Sellaista sotaa minäkin kannatan. Ei ruumiita, ei tolkutonta tuhoa. Mutta kuinka saada aikaan dialogi Ukrainan ja Venäjän tai Israelin ja Palestiinan välillä, se on selvästikin vielä mahdotonta. Voi olla etten minä näe sitä koskaan.

Pois pois… Mikä olisi sen parempaa, ei mikään. Vielä ei näy aamun todellista valoa, mutta kohta näkyy. Jouluna päivän pituus on lyhimmillään kuutisen tuntia, kesällä taas valoa riittää yömyöhäänkin. Ja tuntuu että silloin, juuri silloin me olemme suomalaisimpia ihmettelemässä kesäyön hiljaisuutta ja lintujen laulua. Joka sitten taas hiipuu ja lopulta täysin katoaa.

Olemmehan me kuitenkin jo tottuneita siihen, ettei mikään ole pysyvää, että vuoden kierto on meillä Suomessa erityislaatuinen, joskus ääripäästä toiseen, onneksi ei kuitenkaan vielä pahimman paahteen suhteen. Tottumusta vaihteluun sekä valon että lämmön suhteen on kertynyt, mutta toivon silti, ettei tuleva talvi ole yhtä kylmä ja pitkä kuin edellinen.

Toki tiedän, että toivoa voi vain näin. Sen saamme, mitä annetaan, koska onhan meillä ”Isä ylläällä joka säät säätää”. Tämän lausahduksen kuulin kerran Hailuodossa saaren möljällä. Sen tokaisi vanha kalastaja jota siis siteeraan. Ja miksei vaikka noin. Ei sitä tuon tarkemmin voi nytkään kukaan meistä sanoa.

(5.10.2024)