1.

Kun herään, muistan että on jo vapunaatto. Täällä se tuntuu merkitsevän vielä vähemmän kuin kotona. Aikainen aamu, kello vasta kuusi. Edessä odottaa aamiainen, joka on ranskalaiseksi isohko. Toki saamme patonkia, croissantit ja pain au chocolat-kaksoset hilloineen kaikkineen. Mutta maitokahvin painikkeeksi löytyy myös leikkeleitä, graavilohta ja jopa juustoa, neljää viittä eri lajia. Se tarjotin oli eilen Oljan mieleen. Ennen hän ei pitänyt juustoista, mutta on nyt ruvennut niistä kiinnostumaan. Oppia ikä kaikki, taas kerran.

2.

Saint-Jacquesin hotelli on vuosien myötä kokenut monia muutoksia. Jos täällä jossain vaiheessa kaikui hälymusiikki, nyt ainoa musiikki on klassista ja kuuluu vienosta aamupalakeittiöstä häiritsemättä ketään.

Kamera kulkee aina mukana ja otan kuvia yksityiskohdista jotka kiinnostavat.

Syömme, juomme ja lähdemme maailmalle. Sunnuntai on turistin työpäivistä pisin, ainakin meidän kohdallamme, koska kaikki museot ovat vielä auki. Vappuaatto osuu maanantaille joka pitää museot suljettuina, vappupäivästä puhumattakaan.

Vielä eivät museot ole auki, joten menemme ensin Notre-Damea katsomaan. Kirkot kiinnostavat Oljaa, kuten itseänikin ja ajattelen että aikaisin kirkkoon kyllä mahtuu. Mutta turistien jono odottaa aukiolla yhtä kaikki. Jono kuitenkin elää ja pääsemme sisään nopeammin kuin luulen. Keskiosa on varattu jumalanpalvelukseen osallistujille ja heitäkin riittää: niinpä valtava kirkko on täppösen täynnä. Me liikumme hitaasti massan mukana samalla kun kellot kilisevät, pappi puhuu ja kuoro aina välillä laulahtaa. Huomaan kaipaavani venäläisen ortodoksikirkon todellista kuoroa.

Kirkko on niin korkea ja iso että Pietarin Kazanin tuomiokirkkokin tuntuisi huoleti mahtuvan sen sisään. Katedraalin toisessa päädyssä on kuitenkin hiljaisempaa. Siinä on pieni rukouskappeli ja ostamme kynttilän ja sytytämme sen vaimoni ja Oljan äidin muistoksi. Svetan kanssa satuin kuusi vuotta sitten kirkkoon kun oli Pyhän Genevieven päivä. Istuimme  koko palveluksen läpi, ehkä siksikin, että silloin kirkossa oli lähes mahdoton enää liikkua. Olemme Oljan kanssa nyt penkillä vierekkäin ja ajattelemme Svetaa, joka fyysisesti ei enää ole läsnä. Muutama muukin ihminen on siinä kanssamme, nuori tyttö mietteissään vierellämme  ja korealaispariskunta jopa polvillaan kirkon lattialla.

3.

Ulkona ei olekaan sitä valuvaa sadeilmaa jota kaikkien ennusteiden kautta on luvattu. Hyvä niin. Kävelemme kohti Beaubourgia eli Pompidoun taidekeskusta, kun näen vapaan taksin. Muistan että Brancusin ateljee avataan vasta kahdelta iltapäivällä. Ehkä onkin syytä kääntää päivän reitti nurinpäin ja aloittaa Quai Branlyn museosta?

Hetken mielijohteesta menemme taksiin ja vanha mies suostuu meidät viemään museoon. Kun alan puhua venäjää Oljan kanssa, mies yhtyy puheeseen jolle ei sitten loppua tulekaan. Venäjä on hänen äidinkielensä.

Mies on kotoisin Abhasiasta, joka on Sotshin vieressä ja jossa Olja on Svetan kanssa käynyt muutaman kerran. Mies alkaa antaa meille kaikenlaisia hyviä neuvoja ja vaatii että menemme ehdottomasti hänen lempimuseoihinsa: Louvreen ja Orsay´iin. Kun puhun jonoista, mies näyttää meille miten Louvren jonot voi välttää, kuten sitten Orsaynkin. Kaunis kiitos. Siinä on vain yksi mutta: kummassakin kuluisi koko päivä ja kaikki muu jäisi näkemättä.

Pitkään kuskimme puhuu hedelmistä ja vihanneksista samalla kun esittelee nähtävyyksiä, Eiffel-torninkin jonka vierestä ajamme. Sen valtavuus jää Oljan mieleen. Mutta mies ei siitä piittaa. Ranskalaiset nykyvihannekset eivät kuulemma ole mistään kotoisin, kun niitä vertaa abhasialaisiin; ne olivat aina aitoja ja tuoreita… Lapsuus, nuoruus, kadonnut kotimaa, muistot. Mieleen tulee Ilmari Turjan kirja Se kuusi ja se kivi. Mikä kerran lapsena on ollut, sitä aika ei näköjään millään voi ottaa pois.

4.

Quai Branly odottaa ja varsinkin minua päivän ensimmäinen tarkastus. Niistä tulee rutiinia. Kaikki sujuu kuten lentoasemalla. Kaksi keinolonkkaani huudattavat aina metallinilmaisinta. Mutta täällä minua ei pengota vaan sanoihini uskotaan. Englannin Artificial hip on ranskaksi hanche artificielle tai prothése de la hanche. Ainakin jos Googlen kääntäjään on luottaminen.

Branlyn museota rakastan monesta syystä. Kiinnyin siihen jo aikanaan, kun museo vielä sijaitsi kaukana Bois de Vincennes´ssä. Katsomista riittää. Pääsiäissaaren jylhä kivipää tervehtii katsojaa, sitten kuljemme ylöspäin hitaasti nousevaa ja ranskalaisen serpentiinijoen lailla kaartuvaa tietä, jota sille heijastettu liikkuvien sanojen virta elävöittää.

Flow on totta! Ilman sanoja en minäkään voi elää.

Katsomista riittäisi täälläkin päiväksi, mutta Oljalle olen luvannut että näemme kaikenlaista taidetta. Toisaalta alkuperäiskansojen vanha taide kertoo siitä mistä kaikki alkoi. Siperiasta löydetty suuri puuveistos on juuri tutkittu uudestaan ja nyt on tajuttu, että se on kaksi kertaa vanhempi kuin Gizan pyramidit: 11000 vuotta sitten tehty. Mutta kalliomaalauksille tulee ikää vielä ainakin kaksi kolme kertaa enemmän.

Mitä olisi Picassokaan ilman näitä veistoksia. No, itse asiassa pidän hänen nuoruudentöistään, Picassosta ennen Picassoa sittenkin enemmän. Täällä löydän nyt varsinkin Australian aboriginaalien (abos) maalaukset. Ne ovat aina heti tunnustettavissa. Vaan miten uudisasukkaat heitäkin kohtelivat? – Kuten aina valloittajat: kuin tapettavaa riistaa.

5.

Alkaa sataa, mutta sateenvarjot meillä on ja niinpä kävelemme kohti seuraavaa museota eli Orangerie´ta. Ohitamme Aleksanteri III kultaisilla patsailla koreilevan sillan, prinsessa Dianan kuolinpaikan. Kuljemme kukkivien kastanjapuiden alla, ne ovatkin parhaat sateenvarjot. Myös lenkkeilijät ovat huomanneet sen.

Perillä meitä odottaa jo jono. Ei auta, jonoon vain.

Seisomme siinä lähes tunnin, mutta seisottava on. Sade on onneksi pientä ja onhan meitä vastaaottamassa Monet ja Les Nymphéas – Lumpeet. Muistan että juuri tämä  oli Otavanaikaisen työtoverini Erkki Reenpään lempimuseo. Mies joka ei tuntunut innostuvan juuri mistään sai ääneensä lämmintä väriä juuri näistä Monet´n maalauksista puhuessaan.

Ensimmäisessä lummesalissa on valtaisa tungos, mutta toisessa ei juuri ketään. Se on outoa, koska toisen salin sinisävyiset maalaukset ovat minusta edellisiä  vaikuttavampia.  Ehkä ihmiset eivät vain käsitä että kapeat sivukäytävät vievät toiseen samanlaiseen saliin. Pariisin Sikstiiniläiskappeli tämä jälkimmäinen esitteen mukaisesti on.

Käymme katsomassa myös alakerran kokoelmat ja alamme jo uupua. Mutta taideturisti ei anna periksi. Lähdemme kulkemaan edelleen jalkaisin  ja nyt poikki Tuileries´n puiston. Pieni kahvila tulee eteen. Olen sielläkin istunut vaimoni kanssa. Meitä odottaa tuore quiche salaatteineen; minulle kolmen juuston, Oljalle savulohen täyttämä. Juomaksi otamme taas aitoa omenamehua. Tarjoilijana toimii vilkaspuheinen poninhäntämies, joka kasvoista päätellen on kotoisin jostain Malesiasta. Kun hän kuulee että olen Suomesta, ei miehen innolla ole rajoja. Hän on käynyt Helsingissä jo neljä kertaa ja tahtoo sinne taas, kunhan saa jälleen säästetyksi matkarahat.

Miksi ihmeessä? Siinä kysymys, jota en kuitenkaan saa suustani. Ja onhan kesäinen Helsinki toisaalta kyllä minustakin yhä ihan mukava piskuinen kaupunki, kun siellä ei enää tarvitse asua.

6.

Väsyneinä kuljemme, vaan kuljemme. Äkkiä edessä on Jeanne d´Arcin kullattu patsas.

Vanhassa jalustassa on teksti Eanne dARC.

En ole Jeannesta luopunut vaan palaan kirjan työstämiseen aina joutessani. Ehkä tämä on se signe, merkki, jota kuulustelijat Jeannelta jatkuvasti tinkasivat. Jatka poika työtäsi, kerron siis itselleni. Aina pitää tehdä se, mihin itse uskoo.

Olja puolestaan ei usko että tulemme koskaan perille, mutta nuoruuden aika täällä, rahattomana läpi koko kaupungin kulkeminen opastaa minua yhä. Halleilta poimimme 60-luvun alussa katuojasta syötävää, nyt hallit on viety kauas Pariisin laidoille ja jäljelle jäänyt paikka, pitkään valtava kuoppa, on kuin jokin ostoskeskuksen ja linja-autoaseman surkea yhdistelmä.

Eteenpäin! Ja lopulta edessä on kuin onkin Beaubourgin aukio ja tuttu näky, aikanaan niin moderniin Pompidoun taidekeskukseen edelleen sinnikkäästi pyrkivä jono. Se ulottuu koko aukion poikki.

Pieni sade sataa. Mutta kokemuksesta tiedän, että Brancusin ateljeehen ei ole jonoa; sisäänpääsykään ei maksa mitään.

Tämä on Branlyn ohella se toinen minun Pariisini ja pyhiinvaellukseni kohde. Keinolonkkiin uskotaan, minua ei edelleenkään ruveta tutkimaan. Ja niin kierrämme pienen museon ja istumme penkeillä ja katsomme veistoksia täydessä rauhassa.

Brancusin linnut avaruudessa, päättymättömät pylväät, mademoiselle Paganyn päät. Tyhjänä moni taidenäyttely on toden totta kuin katedraali, täynnä ihmisiä taas pelkkä hälisevä markkinatori. Olja hymyilee äkkiä ja sanoo kirjoittavansa lauseen muistiin.

8.

Kun lähdemme, näen että Olja yhtä kaikki tahtoo sinne mistä Sveta piti eli Pompidoun taidekeskuksen ylimmälle tasanteelle. Sade on hetkeksi tauonnut ja niin liitymme jonon hännille, vaikka se on vain kasvanut pituutta. Jonotamme arviolta tunnin, ranskattaret edessämme puhuvat sen ajan puhelimiinsa.  Lopulta pääsemme sisälle. Taas metallinpaljastin, taas samat sanat ja yhä vain minuun uskotaan. Ranska on toista maata.

Olen varoittanut Oljaa, että myös kassoille on pitkä jono. Mutta pääsemme kassalle numero 5 lähes heti. Ja käsitän vasta siellä miksi; nykyään tännekin pääsee ilmaiseksi sisään katsomaan maisemia ja jopa museoon. Vain erityisnäyttelyt maksavat.

Nousemme rullaportaita ylös kerros kerrokselta ja pääsemme terassille jonka vieressä huippumoderni kahvila.

Kun olemme katsoneet ja kuvanneet tarpeeksi – minä vertigoni kanssa kauempaa – istumme kahvilaan juomaan jotain, vaihteeksi omenamehua. Ne tuodaan ja pienet lasilliset maksavat vain kahdeksan euroa kappale. Lohdutan kauhistunutta Oljaa. Pääsimmehän me kuitenkin ilmaiseksi sisään.

Yhtä kaikki kahvila on kiinnostava. Se on itse asiassa suoraan Jacques Tatin filmistä Playtime, jonka katsoimme ennen lähtöä. Tatikaan ei olisi tiennyt minne kameransa olisi täällä halunnut kohdentaa. Touhua, ihmisiä ja tahatonta komiikkaa on joka puolella aivan liikaa.

9.

Matkalla hotelliin ohitamme suihkulähteen jossa on jotain tuttua. Tukholma, taidesaaren sisäänkäynti sillan jälkeen: Tingely ja Niki de Saint-Phalle. Täällä he ovat touhunneet veden kanssa ja saaneet suihkuja aikaan.

Päätän etten ota enää lisää kuvia. Notre-Damen sivuitse laahustaessamme en kuitenkaan malta ohittaa piruja joita kirkko karkoittaa luotaan ja sinne suojaan hakeutuvista ihmisistä.

Hotellissa voimme onneksi levätä tunnin pari ennen iltaruokailua, kuuluuhan se ohjelmaan. Taas alkaa sataa,  nyt jo tiuhemmin; emme siis kulje kauas. Pantheonin läheltä mäestä löytyy piskuinen ravintola. Ranskalaiset meiskaavat baarissa, me istumme ruokasalissa joka alkuun on aivan tyhjä.

Sali täyttyy vähitellen, joskin pelkistä turisteista. Saksaa, englantia, amerikkaa, remakkaa naurua. Jenkkipariskunnan tympääntynyt hiljaisuus loppuu vasta viinipullon aukaisuun. Me lähes supisemme venäjäämme. Calvadosilla liekitetty camembert Oljalle, itselleni isoäidin terriini alkuun. Ja pääruuaksi turskaa sipulipedillä ja herne- ja parsarisottoa.

Yksinkertaista, maukasta ja mutkatonta. Kyllä ranskalaiset ruuan päälle näkyvät turistien kansoittamassa Pariisissakin yhä ymmärtävän.

Otan vihoviimeisen kuvan mainoksesta jota en ymmärrä.

”Epaulé Jeté” – Nosta olalle ja heitä suuhun”, jotenkin niin sen käännän. Ei kuitenkaan perseet olalle suomalaisittain. Kyse on viinistä. Sen tarkoituksena on tähdentää luonnonmukaista viininviljelyä, aitoa luomua, minua valistaa Outi, ranskalaistunut ystäväni kun asiaa häneltä sähköpostin välityksellä kysyn. Job saa vastauksen oli Otavan aikanaan julkaiseman C. G. Jungin kirjan nimi. Väliin tunnen Job kyllä myös itse olevani.

Päivän viimeinen lahja saapuu yllättäen kotoa Suomesta, jossa Sitarlan taloa isännöi poissaollessamme Svetan vanhemman tyttären Olesjan perhe: hän itse, Ruslan ja piskuinen Sonja. Olesja lähettää kuvan Sonjasta. Tämä kuukauden päästä kaksivuotias vnutshka istuu Oljan huoneen tuolissa kirja sylissä. Hän lukee jo kuvia, hän pitää kirjoista! Meillä on siis yhä toivoa tässä väliin jo niin toivottomienkin tunteiden täyttämässä maailmassa?

(30.4.2018)