YKSI

Willam Saroyanin suomeksi 1948 julkaistu kirja kuului pitkään siihen kaanoniin jota nuorena luin: Ihmisiä riitti ja elämä oli näyttämö, vaikkei sitä heti tajunnut. Olen tästä ennenkin puhunut. Kirjan lukisin yhä mielelläni. Jonnekin yläkerran kirjaston hyllyihin se on tuolla yläkerrassa monen kaltaisensa lailla jo hautautunut. Sattuma tuo sen kyllä taas aikanaan näkyviin. Kirjatkin ovat sellaisia.

Teos palasi mieleen, kun toissapäivänä sain viestin, josta kuulin ystäväni Mikon, Mikko Harjanteen, äkillisestä kuolemasta. Elämän pituinen oli sekin näyttämö, jossa Mikko ohjasi filmejään ja jossa meidän kahden elämä liittyi etenkin nuorena yhteen, mutta pysyimme me yhteydessä myöhemminkin. Sitä ei outoa kyllä haitannut sekään, vaikka ensimmäisestä vaimostani Maikista tuli 1970-luvulla Mikon koko elämän ajan puoliso.

Miten sitten kohtasin Mikon ja miksi?

Oma näytelmäni, lähes draamaksi muuttuva, alkoi vuonna 1957, kun jouduin siirtymään pois Kalliosta Munkkivuoreen. Se oli tragedioista ensimmäinen ja todella suuri sellainen. Kaikki muuttui, ystävät, seutu, koulukin. Vuonna 1958 pääsin Munkkiniemen oppikouluun ja sen lukioon; tuo hyvä Kallion yhteiskoulu jäi siten viiteen ensimmäiseen luokkaan. Olihan koulumatka jo toivottoman pitkä.

Muutolla tuntemattomaan on aina seurauksensa. Kaikki ihmissuhteet menevät kokonaan uusiksi. Ainakin tuolloin kävi niin, koska yhteyttä saattoi pitää enää vain kirjeitse, käymällä tai lankapuhelimella jos silläkään. Ja mitään sellaista ei varsinkaan murrosikäinen poika tee.

Paluuta Kallioon ei ollut. Munkkivuoressa en tuntenut ketään enkä sitten Munkan yhteiskoulussakaan. Ne jotka jotenkin siellä olivat kanssani tekemisissä, eivät halunneet pitää kunnon yhteyttä koulun jälkeen. Yksinhän sitä oli. Kavereina taas kerran vain kirjat mutta nyt myös Philipsin pieni valkoinen putkiradio: sieltä löytyi Radio Luxembourg, jota öisin kuuntelin.

Koulussa sain viettää välitunnitkin yksin. Kaikki juoksivat ja häsläsivät pitkin pihaa tai seisoivat tiiviissä ryhmissä, paitsi yksi. Beigenväriseen duffelitakkiin pukeutunut pitkä laiha poika nojasi huppu päässä aina punaiseen tiiliseinään ja pysytteli omissa oloissaan.

(Kuva ja muut kuvat Mikosta: Pertti Terho)

Rohkaistuin ja menin hänen luokseen. Kun siinä sanoja (ja kirosanoja) vaihdoimme sain kuulla että hän oli nimeltään Mikko. Koulu otti päähän, elämä otti päähän, kaikki tympi, sen ymmärsin lähes heti. Sellainen Mikko silloin oli, ja oli kaltaisensa pitkään. Mutta se toinen maailma, maailma muualla kuin koulussa ei sen sijaan tympinyt, sinne teki aina mieli. Ja kun sinne pääsi ja lähti, sellaisena oikeana Mikkona hän sitten siitä lähtien pysyi aina tähän päivään saakka.

KAKSI

Kävi niin, että juuri Mikko pelasti minut yksinäisyydeltä. Duffelin hankin sitten minäkin. Aloimme kulkea yhdessä aina silloin tällöin myös koulun jälkeen. Mukaan kuvoihin tuli Ville (Pertti Terho), ikuisesti Villenä pysyvä. Hän oli lähtenyt koulusta jo aiemmin, mutta kuului kuvioon ja kuuluu yhä. Joskus nuoruuden ystävyys pysyy läpi kaikkien vuosien, se vain on niin, vaikka emme edes tapailisi. Ja tässä kuvassa Villelläkin on duffeli, kuinkapa muutenkaan. Henkinen virkapuku.

Mikon kanssa teimme paljonkin ´matkoja´ eli lähdimme Munkasta ihan Helsinkiin saakka, näin sen voinee nyt sanoa. Helsingin keskustassa oli kahviloita koululaisten kiinata ja iltaisin Punavuoressa Albertinkadulla sijaitsi vanha puutalo jossa sijaa piti Old House Jazz Club eli Mäyränkolo. Sinne retkemme pääsääntöisesti suuntautuivat.

Sisään päästäkseen piti kuului klubiin. Mäyris, paikan sielu puikkelehti sinne tänne huolestuneen näköisenä ja nimensä kaltaisena, vikkelä hän oli. Takahuoneessa sai salaa viinaa, soittajat saivat. Aina seisoimme keskellä isoa huonetta, joimme jotain colan tapaista ja poltimme tupakan toisensa jälkeen.

Kaikki polttivat silloin. Esiintymishuone oli niin täynnä savua, ettei väliin nähnyt kuka tai ketkä olivat sillä hetkellä soittamassa.

Sen muistan, että juuri siellä kuulin ensimmäistä kertaa nuoren Claes Anderssonin soittavan pianoa. En voinut mitenkään arvata, että tulisimme tutuiksi lopulta runouden ja kirjojen rintamalla.

Stadin suuntaan ja Punavuoreen ajoimme sporalla tai bussilla, mutta kun palasimme, ei julkisia kulkuneuvoja enää mennyt. Kävelimme siis kotiin. Matkaa sinne tuli liiankin kanssa.

Keskellä Töölön keskustassa oli aukio jossa nakkikiska. Mikolla, langanlaihalla, oli ainainen nälkä. Jos rahaa oli, jotain ostettiin, ehkä ihan porilainen, ja sitten matka jatkui taas kohti Munkkaa rannan kautta. Riihitiellä asuva Mikko pääsi kotiin ainakin kahta kilometriä minua ennen. Olin kateellinen siitä. Muistan mitä tuskaa oli tarpoa loppumetrit. Ja sitten taas aamulla herätä ja mennä unisena kouluun, jos klubi-ilta oli keskellä viikkoa. Jos ei, sunnuntaisin heräsin aikaisintaan yhden maissa. Toisin on nyt.

Mielenkiinnon kohteena ei ollut vain jazz, johon Mikko minut johdatti, vaan sitten myös kirjallisuus ja taide, kaikki mikä kuului senaikaiseen kulttuurielämään. Beatnik-sukupolvi heräili, uusi rock innosti myös Villeä, joka soitti kitaraa, kuten Mikkokin. Yhdessä he soittivat ja lauloivat, ja lauloin usein mukana minäkin – joskus jopa huilulla jammaillen.

Alice Babs oli suosiossa. Patsy Clinen laulu: ”Oh. We ain´t got a barrell of money…” ja sitten kajautettiin aina loppuun: ”But we travel along. Singing a song. Side by side.” Muistelen että Mikko ja Ville lauloivat juuri tätä myös Eino ”Kopu” Ruutsalon elokuvassa, jossa he istuivat rättikattositikan avatulla katonreunalla soittaen ja laulaen.

KOLME

Jo tuolloin Mikko filmasi paljon; näitä pätkiä on yhä tallella minullakin. Me näyttelimme hänen ´elokuvissaan´ eli pienissä kylläkin suunnitelluissa kohtauksissa (olin lipevä autonmyyjä), joiden kautta Mikko opetteli tulevaa ammattiaan. Itse hän loi uransa alusta loppuun, ihan omin päin ja käsin kaiken opetellen ja jatkoi sitä aina 2000-luvulle. Kuva ja musiikki olivat hänen kiinnostuksen kohteistaan suurimmat ja pysyvimmät. Ja oppi tuli työn ja kantapään kautta.

Keväällä 1962 pääsin ylioppilaaksi ja menin rakennuksille töihin. Muistan miten Mikko tuli sinne ajaen rättikattositikkaa mukanaan Marika ja Kaisu, eräänlaiset tyttöystävät, Kaisu tosin minulle lähinnä kaveri. Nuo kolme olivat lähdössä Pariisiin kesäksi ja houkuttelivat minua mukaan. Ja katso, lähdin. Olihan Pariisi taiteen mekka ja kirjallisuuden Mekka: Hemingway, Joyce, Beckett, Baudelaire… Kuinka olisin voinut sanoa ei, varsinkin kun raksan palkkaraha riitti hyvin menomatkaan. Kaipa sieltä takaisinkin sitten pääsisi.

Ylioppilailla oli oma matkatoimistonsa ja lensimme pienellä potkurikoneella Pariisiin Oslon ja Brysselin kautta. Kun pääsimme perille, Marika ja Kaisu hylkäsivät meidät heti; ranskalaiset nuorukaiset kun olivat meitä kauniimpia ja fiksumpia. Sitäkin elämä oli.

Mutta elämää näimme mekin, kun kohtasimme kaksi katulaulajaa, kaksi brittiä jotka opiskelivat Trinity Collegessa Dublinissa: Miken ja Ronaldin. Mitä Ronaldista tuli, en tiedä; Mikestä tuli tunnettu Shakepeare-ohjaaja, joka lienee yhä hengissä.

Paras kuitenkin olla tarkistamatta, sen uutinen Mikosta sai nyt aikaan.

Nämä pojat pitivät meidät ruuassa ja juomassa hetken, kun vahdimme poliiseja heidän laulaessaan. Kun he lähtivät, he neuvoivat meille ilmaisen asunnon, jota rempattiin Rue Poitoulla. Siellä nukuimme sitten Mikon kanssa yli kuukauden lähinnä sanomalehdet kivilattian patjana oppien Pariisista aina vain enemmän. Kuten senkin, että Hallien torilta sai aamuyöllä paljon ilmaisia vihanneksia kun noukki ne katuojista ja pesi. Parhaan sipulikeiton saimme myös Halleilla, jotka nyttemmin ovat tyyten jo aikaa sitten kadonneet; markkinat ovat kaukana Pariisin ulkopuolella. Sääli vähän, vaikka siirron toki ymmärtää.

Muistan aina sen, kun kuljimme ensimmäistä kertaa Riemukaaren sivuitse. Rupesin ihmeissäni toljottamaan tuota kolossia, jolloin Mikko sihahti: ”Älä saatana katso sitä!” Ymmärsin ja käänsin äkkiä katseeni maahan. Mehän tosiaan olimme beatnikkejä, me tiesimme kaiken ja tunsimme elämän, Pariisista puhumattakaan. Niinpä en ole koskaan katsonut Riemukaarta enää läheltä. Enkä juuri kauempaakaan. Väärä kaupunginosa…

Osaan varmasti myös yhä kulkea kaupungin keskustan läpi jalkaisin. Ja muistan myös vaikka mitä, senkin, miten nälkä meitä alituiseen vaivasi.  Kun kerran löysin kadulta 20 frangia, menimme kahteen ravintolaan syömään perä perää, koska emme kehdanneet syödä vain yhdessä. Energian tarve oli silloin valtava.

NELJÄ

Sitten omat rahat loppuivat kokonaan. Kirjoitin kotiin. Äiti lähetti minulle matkarahat, laittoi rahat kalkkeeripaperin väliin, kuten neuvoin, ja perille ne Rue Cujasin Poste Restanteen tulivat. Taisipa itkeä tirauttaakin kun arveli poikansa olevan hunningolla. Sellaiseen ei ollut ollut edes rahaa, mutta mistäpä äiti sitä tiesi. Äidin sydän on sydän; aina hyvä käsite.

Kun lähdin, Mikko jäi vielä Pariisiin ja liftasi lopulta jenkkiystävä Patrickin kanssa Suomeen. Ja kotona yhteytemme taas jatkui, kuinka muutenkaan. Hän oli ensin töissä Lehdistön sanomapalvelussa, muistelen, sitten toimittaja, freelance, sitten filmien tekijä, lopulta aivan kaikenlaisten elävien kuvien. Usein teimme myös huviksemme radio-ohjelmia magnetofonille; kaikki se oli harjoittelua johonkin, aloille, joille sitten jotenkin myös kuin vahingossa aina siirryimme.

Kummallakin vaihtuivat nuoruuden ihastukset ja kumppanit, joskus tiuhaan, kunnes menin naimisiin 1966 Maija-Liisa Saksmanin kanssa. Liitto kesti vuoteen 1973. Kun erosimme, kuvaamataidon opettajaksi valmistuneesta vaimostani tuli parin kiepahduksen kautta lastenkirjailija Maikki Harjanne, Mikon vihitty puoliso, aikaa myöten myös Mintun ja Vantun pidetty äiti. Tuo avioliitto kesti hamaan loppuun eli Maikin kuolemaan saakka viime keväällä 2023. Ja kävi niin, että jo nyt tuli sittenkin Mikon vuoro.

Yllätys tämä poismeno oli, pakko sanoa. Kaikkea muistuu mieleen. Yhteytemme säilyi elämän mutkista huolimatta. Siuntion Pikkalassa sijaitseva jyhkeä hirstitalo, Kuninkaantien kansakoulu, jonka Harjanteet hankkivat ja jota Mikko kaiken aikaa remontoi lopulta poikani Laurin toimesta, oli pysyvä kohtauspaikka. ”Sitten ostimme koulun”, oli kirja jonka Maikki aikoi tehdä ja jota hän suunnitteli pitkään.

No, koulu on yhä olemassa. Siellä Mikolla oli studionsa, soitinkokoelmansa ja jopa lapsuuden muistojensa museo.  Juuri siellä kasvoi aikuiseksi poikani Lauri ja myös Maikin ja Mikon tytär Tuuva. Sen studiossa syntyi vaikka mitä, myös lukuisat animaatiot Maikin lastenkirjoista, aikanaan hyvinkin suositut ja televisiossa usein esitetyt. Kaikki uusi mikä vain eteen tuli kiinnosti Mikkoa. Ja jossain taustalla soi jazz. Paikalla sekin oli aina, tuo vanha tuttu: ikuinen nuoruus, nuoruuden soundi.

VIISI

Ainakin kerran vuodessa kävin Pikkalassa ja ainahan me silloin muistelimme menneitä. Ei ollut eripuraa, yhteisyyttä kyllä. Elämä jatkui ja jatkuu yhä. Ja tulee jatkumaan lapsien ja lastenlasten kautta.

Vieraisilla Mikon ja Maikin luona oli letkeää ja hilpeää. Ihmisiä oli läsnä paljon, tuttuja ja tutuntuttuja. Aina joku koira haukkui yläkerrassa, niiden nimet tuntuivat vain vaihtelevan. Oliko viimeisin Lupo, susi, en ole aivan varma. Luultavasti Lupi, jos kohta se on suden monikko. Samantekevää. Enää ei Mikko soittanut kitaraa, mutta hän oli hankkinut puhallinsoittimen, jonka outo nimi oli sousafoni. Se oli tuuban sukulainen ja sitä käytettiin lähinnä bassoäänten muodostamiseen, olen oppinut. Se oli valtavan kokoinen enkä ymmärtänyt miten kukaan saattoi saada siitä ääntä. Mutta Mikko sai. Muutama vuosi sitten sitä vielä kuulimme.

Miten onkin, niin juuri  tuon sousafonin ääni tuo mieleen Mikon taas ja se soi korvissani hänen poismenonsa saattajana, haikeana ja kumeana. Mikkoa ei ole enää, mutta aina hän on. Niin kuin on meistä jokainen. Kun jälki jää, se vaikuttaa tämän maapallon kulkuun. Ja Mikon jälki on ollut ehdottoman positiivinen, ystävyyttä ylläpitävä, kanssakumppaneille antava, heitä eteenpäin monin tavoin kannustava. Mitä enempää voi ihmiseltä pyytää?

(22.9.2024)