ENSIMMÄINEN

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä. Aivan heti sitä ei huomaisi, jos ajattelee, miten paljon lämpöä ja aurinkoakin yhä joka päivä meille suodaan. Kuten aamukuvasssa pari päivää sitten. Mutta kyllä luonnosta syksyn tulon huomaa, vaikkei ruska vielä ole edes alkanut. Haavat havisevat raskaasti ja lehdet läpsyvät jos pienikin vire käy. Usein ilma on sitten myös tyyni, seisova ja painostava. Tuntuu, että pitää hengittää syvään jotta saa happea.

Mutta kaunista on. Juuri puidut sänkipellot hohtavat ensin keltaisina ja sitten pian jo ruskeina, aina vain tummempina.

Syksystä kertoo kyllä myös se, että ruoho ei enää kasva ja hernemaa kuihtuu noin vain pystyyn. Myös kukkapeltomme peittyy kuolevien ja mustuneiden kukkien alle; vain jostain pilkistää vielä elossa oleva, joka pitää suorastaan kaivaa kameralla esiin.

Pienetkin merkit kertovat vuodenajoista. Syksyllä on jopa oma tuoksunsa, se on sekoitus kuollutta, makeaa ja alakuloa; parfyymi jollaista teollisuus ei ole koskaan tainnut tuottaa.

Sama keväällä, yhtä pienin askelin kevät etenee. Mutta jos keväällä vähäisinkin viite tulevaan tuottaa iloa, syksy kulkee nurinpäin, perääntyen ja pakittaen.  Syksy tuo myös aina mieleen pimeän. Ja pimeä vetää tänne talven. Ei silloin lumen valokaan aina auta, joulun tuikuista puhumattakaan.

TOINEN

Eilen vietettiin Suomen luonnon päivää. Hieno päivä, itselleni aina vain tärkeämpi. Kotimaan luonto on sitä mitä oma sieluni kaipaa. Vaikka ulkomailla olisi kuinka hyvä olla, kotona tietenkin on toista: täällä on jotain jonka tuntee, joka on totta. Se on lapsuudesta saatu oppi, kantapään kautta sieluun kasvanut. Sen side on ja pysyy ainakin mitä itseeni tulee.

Samuli Kustaa Berg ja hänen runonsa Oma maa kuvasi tätä jo lähes 200 vuotta sitten: ”Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks´,/Kauniimpi kalliimpi on mulla mun syntymä maa.” Aina tuon säeparin voi siteerata, se ei kulu nykyisen luonnon lailla.

Mistä moinen lause? Suomen luontoa ja etenkin metsiä koetellaan nyt todella kovin. Tänne on pykätty liikaa puunjalostusteollisuutta, joka ennen toimi suurelta osin Venäjältä ostetun halvan puun avulla. Kun nyt sattuneesta syystä sitäkään ei naapurista saa, ovat omat metsämme koetuksella. Jokainen kunnon sienimetsä on täältä lähistöltä kadonnut. Eilen näin taas miten jälleen uudet hakkuut ja harvennushakkuut olivat muuttaneet maisemaa, kun ajoin Lohjalle. Pöllipinoja, tuhottua metsää. Niin kuin sota olisi täälläkin käynnissä.

Ainoa keino pysäyttää metsäluontomme alasajo olisi itse ostaa metsää ja rauhoittaa se lailla, mutta mistä rahat? Yhteiskunta ei sitä tee ja kukapa hallituksissa tällaisia puheita kuuntelee. Sille homma on selvä. Teollisuus merkitsee työtä ja antaa rahaa (jos antaa muille kuin osakkeenomistajille), rauhoittaminen on vastoin yritystoimintaa.

Idealismi on typeryyttä, sanovat, kyllä kyllä. Sitä se todella tuntuu olevan ainakin niin kauan kuin maailmassa vallitsee kapitalistinen talousjärjestelmä, jonka ainoana voimana ja päämääränä on raha. Raha syö sielun ja lopulta ihmisen. Ja mitä saamme ihmisen tilalle. No, zombeja toki. Heitä alkaa kyllä muutenkin maailmassa riittää vähän kaikkialla, jos ei vielä ulkoisesti niin sisäisesti kyllä.

KOLMAS

Kun Leino runossaan Tumma eräällä tavalla opettaa, että synkkyys ei saisi olla päällimmäinen ihmisen tunteista, vaan jokaisen meistä pitäisi myös uskoa tulevaan, se sopii aikaamme, vaikkei Leinon säkeitä moni enää lue. Näin Leino resoneeraa Tumman lopussa:

   ”(—) niin eli ikänsä kaiken,
     ei iloiten eikä surren,
     pannen päivät päälletyksin
     niin tulevat kuin menevät,
     niin paremmat kuin pahemmat;
     päällimmäiseksi paremmat.

Jos tämän oppisi, olisiko eläminen edes hivenen helpompaa?

NELJÄS

Kello on nyt puoli kuuden maissa. Jos kesällä maailma oli jo täynnä valoa, nyt näkyy metsän yllä vasta kalpeaa kajastusta. Sekin on syksyä, mitäpä muuta. Valon kadotessa taas oli Kiplingin teos, jonka lapsena luin; se kertoi kyllä sokeutumisesta. Ja eräällä tavalla myös se sopii tähän nykymaailmaan.

Onhan täällä silti kaikkea, jos avaa silmänsä ja haluaa löytää ja etsiä. Löytyy hyvää taidetta, hyvää musiikkia (en puhu jumputuksesta vaan siitä oikeasta klassisesta), hyvää kirjallisuutta (satamäärin klassikkojakin); mitäpä ei olisi. Tiede tekee uutterasti työtä tahtoessaan pelastaa ihmiskuntaa perikadolta, jos kohta jokaisesta sen edistysaskeleesta voidaan vääntää myös pallollemme tuhoisia tuotteita, ihan vain siksi että sen kautta saattaa taas joku moguli rikastua. Mutta en halua palata enää tuohon. ”Päällimmäiseksi paremmat” – niinhän Leinon säkeen loppu kuului. Pidetään siitä tiukasti kiinni.

VIIDES

Hyvää tulee joskus jopa teeveestä, vaikka suurin osa ohjelmistosta on höpöä ja sekulia. Yksi  alkavan syksyn huvejamme on seurata tennistä ja vuoden viimeistä Grand Slamia New Yorkista. Ottelut näkyvät suorina illalla ja sitten koko yön. Nytkin tuolla kello viisi aamulla pelataan, kuten on jo viikon verran pelattu. Siellä on kuitenkin vasta ilta.

Vähitellen näemme ketkä vielä pitävät pintansa. Jos herään yöllä, napsautan teeveen päälle ja tuijotan jotain peliä hetken. Ja sitten taas silmät kiinni. Tulokset näkee kyllä aamulla netistä…

Kaksi suurta suosikkia on jo tippunut, kolmekin: Djokovic, Alcaraz ja myös Tsitsipas. Nuoria tuntemattomia ja nälkäisiä miehiä ja naisia ilmestyy kaikkialta ja vanhat mestarit ovat kohta enää vain vanhoja. Paitsi Alcaraz, joka parikymppinen taas on ehkä liiankin nuori. Pian Carlito on kyllä varmasti taas framilla ja voittaa jonkun turnauksen kuin leikiten. Mutta tästä US Openista hän on äkkiä ja odottamatta joutunut sivuun.

Tällä hetkellä kellon käydessä jo kuutta tuolla pelaavat Medvedev vastassaan Italian Flavio Cobolli, jota en ennen ole nähnyt. Medvedev on hitusen edellä mutta Cobolli panee kovastikin kampoihin. Hyvä niin. Silloin pelistä tulee kiinnostavampaa. Pahinta on ollut katsoa jonkun Iga Swiatekin, tämän hetken naisten ykkösen ylivoimaa. Se ei enää peliltä tunnu. Mutta minkä teet, lahjomaton arpa antaa vastustajat. Siihen on katsojankin tyytyminen.

KUUDES

Päivä alkaa, aurinko noussee taas. Ja sitten meitä ja toimiamme odottaa sunnuntai, syyskuun ensimmäinen päivä.

Siinä se. Tästä edetään. Illalla tiedämme miten tämä päivä sitten sujui. Eikä tähän ole enää muuta lisäämistä. Ellei sittenkin pienenpieni rukous taivaan voimille, joihin valitettavasti en sinänsä usko.

Kas näin aamurukoukseni kuuluu:

Anna meille lempeä syksy, anna valon hävitä hitaasti, anna lumen ja pakkasen väistyä aina vain kauemmas tammikuulle, anna samaten rauha maailmaan ja lopeta sodat, joiden tuloksena ei lopulta saada mitään muuta kuin uutta vihaa ja tulevia sotia. Anna meille terveyttä, anna elämänhalua ja -uskoa ja anna voimaa päästä taas ensi kevääseen. Kun maaliskuussa alkaa tuoksua kuin olisi jo vihreää, saatan taas hymyillä vapaammin ja nousta kepeämmin mäetkin. Kuinka käy, sen tosin tiedämme vasta sitten. Mutta tässä uskossa tahdon kyllä jo nyt elää.

(1.9.2024)