Mitä sairaus tosiaankin on?
Oltuani nyt viimeisen viiden vuoden lähes kaiken aikaa terve, vain kiitävän pienen ja helpon hetken 2020 ensimmäisessä koronassa, sairastuin viime keskiviikkona ihan todella. Menin lääkäriin muusta syystä, olkavarren käsittämättömistä kivuista, mutta ne olivatkin minor factor, kuten nykyään sanotaan.
Heti aamupäivällä ruumiin valtasivat vilunväristykset, sitten tuli outo heikotus, sitten kuuma olo, sitten herra ties mitä. Mitä mitä? Otin antibiootteja kuten se normaali lääkemääräys kuului ja äkkiä myös vatsa oli täysin sekaisin. Kaikki ruoka-aineet alkoivat samaten kuvottaa.
Illalla kaikki muukin meni sekaisin. Turha kertoa yöllisistä wc-reissuista. Ostin tietenkin diarrhea-lääkkeitä, joista oli kovin vähän apua. Pian olin tilanteessa, että kun yhdellä kädellä ja pillerillä yritin parantaa yhtä vaivaa, sitä seurasi toinen. Korona? Uuden variantin eli Flirtin joka oire sopi. Mutta kun hain testin ja tein sen, ei niin mitään viivaa taudista, vaikka sylkeä olisi riittänyt kymmeneen puikkoon. Mistä siis oli ja on kysymys?
Aina välillä olo parani lähes normaaliksi, mitä olotilaa kesti pari kolme tuntia. Saatoin jopa täysin huolettomana käväistä Lohjansaaren markkinoilla lauantaina sen hilpeässä ilmapiirissä. En muista kumpi voitti suunsoiton, luultavasti nyt kirjanmyyjä Esa, tuo paljasjalkainen koko kesän. Kyllä, hän se oli. Itse olin kuin hänen kasvattamansa hapankirsikka tuoreena. Mutta hillona se on ah muuta..
Sitten kotona kaaduin taas vuoteelle voimattomana. Jos yritin syödä, se tökki. Nestettä piti juoda, sen tein. Muistin vanhan ystävälääkärin neuvon: pidä aina huolta suola- ja sokeritasapainosta. Suolainen menetteli, makean kanssa oli huonompaa. Eikä vatsatautiin suositella lainkaan liian makeaa, lista on hyvin lyhyt mitä yleensäkään voi ajatella. Jos söin kiinteää, kuvotus seurasi. Kun nytkin ajattelen mitä eilen yritin saada alas, kuvottaa. Minua, joka koskaan en itse asiassa ole ruuista ja niiden mauista ns. todella piitannut, vaan syönyt mitä vain (paitsi raakaa graavikalaa); vieläpä kiittänyt ilolla saamastani. Mihin maailma minua nyt oli viemässä?
Sairaus alkoi kiinnostaa minua ilmiönä, samalla kun voin pahoin sen kanssa. Kun on sairas, ”maailma supistuu kaiken aikaa”, kuten Samuli Paronen kirjoitti minulle vähän ennen kuolemaansa 1974. Se tuli nopeasti. Siitäkin on siis syksyllä jo 50 vuotta, mutta mies ei unohdu. Hyvä ihminen, arjen filosofi, aforistikko, joka tiesi mitä sanoi, kokemuksesta. Kun mietin, hän taitaa todella olla hienoin ja koskettavin tuttavuus mikä minulla koskaan on ollut. Vanhemman miehen ja pojanklopin yritys ymmärtää toisen maailmaa.
Nyt jo kuluneen kuuden päivän aikana ovat kiinnostuksen kohteeni muuttuneet täysin. Tuntuu täysin selvältä, että tällä hetkellä on enssijaista ja luvallista kuunnella omaa ruumista ja yrittää miettiä miten sen saisi hilatuksi tolpilleen. Se ei kuitenkaan tunnu itsekkyydeltä, ainakaan itsestä. Saa käpertyä oman koloonsa.
Vai saako? Maailmassa raivoavat edelleen totaalisen järjettömät sodat, tottahan se. Mutta vielä vähemmän voin niille tässä eräänlaisessa heikkouden tilassa. Ihmiskunta ei opi. Väittää kyllä joka sodan jälkeen oppineensa, kunnes alkaa uuden.
Pariisissa taas oli näytillä valtaisa show, sotien räikeä vastakohta – todellinen hurlumheispektaakkeli. Sitä nimitetään nykyäänkin yhä olympialaisten avajaisiksi (tietäisivätpä vanhat kreikkalaiset, raukat). Ehkäpä vain jokin Celine Dion todella ansaitsi aplodinsa (katsoin videon, lauloi kuin Piaf vaan puhtaammin).
Mutta se kaikki muu. Miljardeja heitettiin sekunneissa ilmaan tai Seineen, samaan tuttuun ikipaskaiseen sympaattiseen virtaan, jonka rannalla jo vuonna 1962 ensi kerran istuin ja päätin että minusta tulee paitsi huilisti ja maalari myös kirjailija. Tuli mitä tuli, se taisi olla sattumaa. Vanha Pariisi pysyy muistoissa, Vergalant ei unohdu, muusta ei väliä. Maailman muutoksissa suurimmat kaupungit kärsivät niistä varmastikin myös eniten.
Citius, altius, fortius. Hyvä slogaani. Korkeammalle – se sopi koripalloon. Eilen katsoimme parisenkymmenen minuuttia ihan suoraa lähetystä naisten koripallo-ottelusta Kiina vastaan Espanja. Se vain sattui siihen kun avasi kanavan. Päätimme olla aikaamme seuraavia. Kaikki kuulemma katsoivat olympialaisia! Miksi emme me?
Yritimme. Mitä näimmekään. Jättimäisiä naisia tekemässä atleettimaisia temppuja ja kaatamassa toisiaan, peliä joka ei oikein koskaan tuntunut kehittyvän vanhanajan älylliseksi basketiksi jota itsekin 50-60-luvuilla pelailin, koska tuossa matsissa pilli soi kaiken aikaa ja enemmän peliajasta menikin neuvotellessa ja tarkistellessa jotain. Boring. Lopulta Espanja voitti vaikka Kiina johti. Urheilua, ehkä. Mutta enpä tiedä.
Tennistä katsoisin, vaan eivät taida näyttää. Ja onhan tennistä nähty jo. Tosin Nadal vastaan Djoko joka on ohjelmistossa siellä tenniksen osalta seuraavaksi voisi yhä olla jonkinlainen kokemus. Varmastikin viimeinen heidän yhteenottonsa lajiaan. Ja olikin, ottelu pelattiin jo, jossain pätkässä vilahti loppukättely. Nadal hävisi, voittamaton sitkeä Nadal. Jokaisen vuoro on poistua.
Ulkona en näinä sairaspäivinä ole juuri käynyt, paitsi hyyskässä pihan perällä. Matkalla sinne ehtii sentään nähdä edes vähän luontoa.
Kukkia. Omia kasvejakin. Tomaatteja.
Herneitä. Päärynöitä.
Zhuccineja. Viinimarjoista puhumatta.
Luumut ja kriikunat kypsyvät. Luonnon rikkautta riittää nyt, hyväähän se meille antaa. Lämmin olo siitä tulee, vaikken juuri nyt voi syödä niistä mitään.
Matka hyyskään on paitsi kuntoilua, myös silmäys kesään ja sen nykyvaiheeseen. Syksyyn painutaan. Punertaa marjat pihlajan, ja punertavat ne.
Pellolla oli jo monenkymmenen kurjen parvi. Pesinnät eivät lainkaan näytä onnistuneen. Vihoviimeisetkin kukat ovat jo kerran kukkineet, pietaryritti jatkaa yhä vain. Säätila on edelleen kesäinen, lämmin, silti ilmassa on syksyä. Kyllä sen tuntee, syksyn tumman, hieman alakuloisen ja roikkuvan tuoksun.
Miksi itse asiassa käyn talon vanhassa pihahyyskässä? Meillä on toki sisävessakin, mutta kyse on tässä taudissa perheen hygeniasta, ja pihahyyskäni oli alkuun täällä 80-luvulla se, joka talvisin toimi, kun kesävesi piti katkaista.
Sisustin puuseen aikanaan omin kätösin ja samat ovat releet edelleen: kuluneet seinäpaperit, yksi taulukin, Herra Huu -juliste Teatteri 2000 esittämästä näytelmästä kauan kauan sitten.
Muutakin liikuttavaa. Mennyttä maailmaa. Suomen kartta, pitkä maa. Ja nurkassa iso pino vanhoja kirjojani, joita kukaan ei koskaan enää halua: näytelmä Voimamies sekä lastenkirja Kalle-Juhani ja kaverit päällimmäisinä.
Ulkohyyskän saa muuten täysin hajuttomaksi kun sinne aina lisää kasvuturvetta ja niinpä sisällä on rauha olla, hoitaa hommansa ja katsella maailmaa lapsuuden kesien ja sittemmin 80-luvun silmin. Kotoista, jotenkin. Jos joltain siellä tuoksuu, niin viereiseltä puuvajalta. Sekin tuo mieleen lapsuuden vastaavan ulkohyyskän keskisaaressamme. Liiteri siinäkin oli vieressä, tosin pieni. Kuivien koivupuiden ja haapapuiden makea tuoksu! Saaressa ei juoksevaa vettä tietenkään ollut, järvi vain. Mutta se riitti, puhdas Kukkia.
Sairaus saa myös taantumaan. Siltä tuntuu. Ajatukset pienenevät, kiertävät kehää. Maailmaan mahtuu todellakin aika vähän. Jos ennen oli ns. huolia, ne ovat enää hyttysen hyrinää. Vatsan kipu on se joka jöötä pitää ja jonka tahdissa marssin.
Tietenkin panen vastaan. Ei, ei käy. Ylös. Pitää vielä tehdä vähän sitä tätä ja tuota. Toinen kysymys kuuluu millä voimin. No, join juuri lasillisen mustikkakeittoa. Ennen se oli mahdotonta, nyt se on yksi ainoista harvoista makeista juomista jonka saan alas. Onpa maailma mallissaan. Ehkäpä virkistyn ja lähden baanalle! Paikallani minun on yleensä mahdoton pitkään olla.
Toisin kävi, nukahdin. Sitten sain kuulla nutridrinkeistä ja muusta hyvästä. Ei auta itku markkoinoilla. Pääsin kuitenkin matkaan, kun hain lähiapteekista niitä. Äsken join. Ja mielen pohjalle jäi kysymys: kuinka noin kauheanmakuinen litku voi pitää ihmisen elämää muka yllä? Pakko kai uskoa.
P.S.
Kiitän kaikkia tähänastisia lukijoitani. Näin mennään nyt eikä ole tietoa kauanko. Koska näyttää selvältä, että tätä sisäistä ja ulkoista sairaskamppailua kotva vielä jatketaan, voi olla että seuraava blogikaan ei tule ajoillaan. Vaan kuka tietää. Riippuu se toki myös siitä onko minulla mitään uutta sanottavaa. Mutta maailmalla on paha tapa keksiä sitä, yleensä ikävää. Viikon lopulla ollaan taas viisaampia tämänkin kanssa.
(30.7.2024)
’