1.

Viikon päästä, jos Luoja ja Macronia vastustavat lakkolaiset suovat, minun pitäisi herätä Pariisissa. Vien kaupunkiin vaimoni nuoremman tyttären Oljan joka koulussa luki ranskaa viisi vuotta eikä koskaan ole joutunut edes sen alkeita käyttämään saati että olisi maassa vieraillut.

Pariisi, nuoruuteni kaupunki. Luulen että muutama paikka siellä on aina samanlainen, ainakin Notre Dame ja ainakin Vert Galantin 1960-luvun alun beatnik-niemi Pont Neufin kupeella. Beatles lauloi le Contin kahvilan juke-boxissa: Can´t buy me love… Miten totta se jo silloin oli. Ja yhä on.

Olen varoitellut Oljaa siitä että hän saattaa joutua katsomaan kun pyhiinvaellan ja ihmettelen nuorta itseäni, juuri hänenikäistään kaksikymppistä. Mutta uskon että Olja kestää sen. Hän on äitinsä tytär. Ja myös hänen äitinsä jälkiä me siellä seuraamme.

2.

Viimeksi kävin kaupungissa Svetan kanssa kuusi vuotta sitten. Terroristeja ei silloin vielä ollut. Ranskaa olen jatkuvasti lukenut, mutta puhuminen on jäänyt käytön puutteessa. Siksi kuuntelen kieltä nyt aina kun autoon istun ja jonnekin ajan. Vanha pää saa taas luvan oppia kaikki ne monimutkaiset muodot ja poikkeamat joilla ranskan kieltä on silattu. Ynnä lukusanat. Kelttien perua on vaikkapa se, että numero 98 on ranskaksi quatre-vingt-dix-huit eli neljä-kaksikymmentä-kymmenen-kahdeksan. Kelteillä oli käytössään kaksikymmenjärjestelmä. Ja näin systeemi sen myötä yhä toimii: neljä kertaa kaksikymmentä = 80. Plus siihen kymmenen ja kahdeksan = 18. Kaikki yhteensä todellakin tekee (ça fait) 98.

Logiikkaa maailmassa tarvitaan, mutta se on tässä kielessä ja sen käytännöissä usein epäjohdonmukaisen tuntuista. Kielilevyjen myötä joudun myös aina samoille ostoksille torilla. Nainen tahtoo ostaa kaksi sitruunaa. Myyjä sanoo ettei hänellä ole. Hetkeäkään epäröimättä nainen kertoo saman tien ostavansa kilon mansikoita. En saa sitten millään päähäni, miten happamet sitruunat voi noin vain korvata makeilla mansikoilla.

3.

Ranskani on kotikutoista, olen sen aikanaan paksuilta ja painavilta levyiltä oppinut. Virheitä tulee varsinkin kirjoittamisessa. Mutta pääasia että voin lukea ja että puheestani saa kuitenkin jonkinlaisen tolkun. Monesta asiasta olen ollut kiitollinen Tuomas Anhavalle ja yksi hänen hyvistä neuvoistaan oli aikanaan, että jos ranskaa haluaa oppia on syytä lukea Simenonia, tämä kun kirjoitti varsinkin Maigret-kirjoissaan selkeää ja yksinkertaista ranskaa. Totta. Minulla on hyllyssä edelleen varmaan kaikki Maigret´sta kertovat pokkarit alkuperäiskielellä. Nyt olen taas aloittanut uutta kierrosta: Maigret et le fantom – Maigret ja aave. Lognonia, tuota Murheellisen hahmon ritaria on ammuttu ja hänen tilansa on huonohko myös leikkauksen jälkeen. Maigret ryhtyy tutkimaan kollegansa ampumisen syytä.

Näiden kirjojen charmi ei ole murhissa ja jännityksessä vaan ihmisten ja miljöön kuvauksessa. Mikä saa normaalilta vaikuttavan kansalaisen tekemään rikoksen, mitä ihmisestä vähitellen paljastuu. Myös vanhat filmit joissa robusti Jean Gabin näytteli Maigretia, palaavat mieleen. Yhtä mustavalkoisina ja hienoina ne elävät edelleen kuten elivät kuvaamisaikanaankin. Nykyaikaisemmat versiot eivät enää tunnu miltään, vaikka englantilainen koomikko Mr. Bean (Rowan Atkinson) miten yrittää niissä olla vakava. Hän on myös laiha (maigre) toisin kuin aiemmat esikuvansa. Hintelä Laihanen puhumassa englantia vierellään vastaavanlainen vaimo ei ole edes Pariisia, Simenonista puhumattakaan.

4.

Hyvä huumori syntyy aina kaikesta muusta kuin pelleilystä. Hetken minua kyllä nauratti kun näin miten Macron ylväänä ja täydellisesti leikattu kallis puku yllään seisoi matami Merkelin vierellä. Monsieur laittaa nyt Euroopan uuteen uskoon. Herra varjelkoon. Naurattaako minua enää silloin kun tai jos tämä parivaljakko tapaa Trumpin. Itse asiassa kyseessä on kolme eri tavoin vaarallista joskin ehkä vähitellen myös näyttämöltä poistujaa, vaikka Macron vasta ajattelee sille astuneensa ja pitänee asemaansa ikuisena, kuten häntä ihaileva parempi kansanosa heihin samastuvine toimittajineen.

Populismi on kiinnostava sana, jota käytetään lähinnä oikeiston edustajista joita kansa innostuu vääristä syistä äänestämään. Macron jos kuka on kuitenkin todellinen populisti edelleen. Populistit uskovat puheisiinsa, realismi syntyy heti pelkistä sanoista, sanat muuttuvat saman tien todeksi. Macronin visiot ovat ah niin kauniita, mutta toisaalta melko mahdottomia. Onneksemme, pitäisi kai sanoa. Suurten tahdon alla on paha kasvaa. Pienenä tekijänä ei ole hyvä koskaan olla missään, mutta Suomi on toisaalta aina ollut vasalli, orjavaltio, joka siekailematta myy vaikka sielunsa, jos isompi lännen edustaja sille hiemankaan hymyilee ja paijaa päätä. Pitäisi tajuta, että sielun puhtauden voi myydä vain kerran (kuten valtion omaisuudenkin). Kuolleet sielut taas kävivät kaupaksi lähinnä Venäjällä ja silloinkin vain Gogolin aikaan.

Ikkunat auki Eurooppaan oli iskulause jota viljelivät 1800-luvun lopulla Nykyajan toimittajat, kaksi veljesrunoilijaa Kasimir ja Eino Leino. Ahkerasti niitä lehdessä availtiin ja jo silloin matkattiin Berliiniin! Mutta lehti kuihtui, kauniit aikeet jäivät sanoiksi jotka nekin sitten katosivat. Leino kiinnostui omasta maastaan, sen perinnöstä. Leinon runous muuttui ja siitä tuli hetkittäin suomalaisempaa kuin silloisesta Suomesta. Maailma pitää kyllä nähdä jotta on mihin verrata, mutta ehkä on myös hyvä hieman tietää siitä miten, mistä ja miksi tänne on aikanaan kuljettu. Kieli elää silloinkin kun maa on myyty. Kieli on paitsi äidinkieli myös aina varmin isänmaa.

5.

Macron ja Mr. Bean saavat seuraa, kun Harkimo ja Enbuske ovat perustaneet uuden poliittisen ryhmän nimeltä Liike Nyt.

Apokalypsis Nyt, vai?

Uusia tuulia kaivataan politiikkaan, mutta tuskin ihan näiden herrojen avulla. Harkimon ulosantia kuunnellessa käsittää, ettei hän ymmärrä sanojaan eikä näköjään osaa myöskään ajatella. Sellainen voi vaikuttaa myönteisesti äänestäjiin, kuten aina julkisuuden (TV:n) höpisijähahmoilla on tapana, mutta mitään hyvää siitä tuskin seuraa: Hartwallin areenan nyt jo kuin savuavat rauniot, Jokerien vuotuiset miljoonatappiot, Sipoonrannan kummituslinnakkeet? Ota ja puserra. Ehkä liikkeelle sopisi paremmin nimi Bisnes Nyt. Tai tämä: Rahat tänne ja äkkiä! Olenhan juuri minä teidän oma pieni ystävänne.

6.

On sunnuntaiaamu. Lämpö on kadonnut, mutta taivas osittain puhdas. Yöllä ei silti ollut pakkasta. Valoa on aina vain enemmän. Valo tuo mukanaan toivon, mutta myös depression. Osaton näkee valon kirkkaudessa oman osattomuutensa entistä selvemmin. Kevät ja itsemurhat. Kuten sen toteuttanut Lassi Sinkkonen runossaan kirjoitti: ”Itsemurhaajan taivaassa on aina pouta.”

On kuitenkin syytä kiinnittää sydämensä siihen että elämä jatkuu, että luonto taas kerran uudistuu. Viherrystä ei vielä näy, paksuja silmuja vain, mutta sinivuokkoja on mäellä tuhansia ja taas tuhansia, enemmän kuin sinisten äänestäjiä.

Jos lämpöaalto vielä palaa, mäkeä alkavat peittää valkovuokkojen laumat. Hetken mäki on Suomen lippu, sitten sinivuokot katoavat ja jättävät valkovuokot, nuo muinaiset äitienpäiväkukat yksin mäkeämme vallitsemaan. Kunnes ne kuihtuvat ja niiden jälkeen heräävät kielot. Niiden tuoksu tuo mieleen taas vaimoni, joka aina poimi yhden ainokaisen kielon, nuuhkaisi sitä ja sanoi hellästi: landysh. Se kaikuu yhä korvissani taikasanana, vaikka tarkoittaakin yksinkertaisesti venäjäksi kieloa (ландыш).

7.

Lauantaista tuli elämyksellinen päivä. Sain kutsun seuraamaan pojantyttäreni Saden judo-ottelua. Kilpailut pidettiin Killan koululla joka lopulta löytyi Keravalta. En tiennyt mikä minua odotti, mutta koulun iso juhlasali oli täpötäynnä pieniä ja vähän suurempiakin valkopukuisia judokoja ja varsinkin heidän vanhempiaan. Lopulta löysin Saden (14 v.)  ja hänen äitinsä Iinan ja istahdin Saden otteluvuoroja odottavaan joukkoon.

Olen nähnyt maailmassa monia yleisöjä ja pystynen tunnistamaan eri yleisötyypit jääkiekko-otteluista klassisen musiikin konsertteihin, mutta tämä yleisökoostumus oli uusi, myös monikulttuurinen. Kieliä kuuli venäjästä farsiin. Sali eli ja kiehui, vanhemmat huusivat, ja kolmella tatamilla kamppaili pieniä valkopukuisia, erivärisiä vöitä kantavia lapsia. Tytöt ja pojat ottelivat usein keskenään, koska painoluokka ratkaisi. Punnitus oli ollut jo aikaisin aamulla. Päivä siellä saattoi siis kulua niin pieneltä ottelijalta kuin tukijoukoiltakin. Päiväksi pystytetty ruokakahvila oli siten todella tarpeen.

Ihan sielua riipaisi kun pieni poika häviönsä jälkeen alkoi itkeä, sitten toinenkin. Ole siinä nyt vanhempi ja lohduta, kun isänä olet kasvattanut pojastasi miestä. Jotain isät kömpelösti yrittivätkin, mutta äitien helmaan pojat lähes katosivat kun painoivat päänsä nyyhkytyksen häpeän kätkeäkseen. Tytöt taas eivät itkeneet. Olisi tässä jokin merkki siitä minkälainen uusi murros on yhteiskunnassamme käynnissä?

Kolmisen tuntia odottelimme, sitten Sade paiskoi vastustajansa perä perää alta minuutissa selälleen ja voitti kultamitalin. Itkua ei todellakaan tarvittu.

Lähdin ajamaan kotiin ja ranskan kieltä kuunnellessani palasin taas takaisin toiseen maailmaan. Tuntuu, että täällä kilpailuja eivät aina ratkaise kyvyt, tuomarit taikka oikeudenmukaisuus, vaan useimmiten hyvin yksinkertainen ja kylmä asia: tuo Haavikon nimeämä ja nykyään yhä vain isänmaattomampi raha. Ehkä ihmisten kannattaisi sittenkin rakentaa maailmansa aivan toiselle maaperälle?

 

P.S.

Ajoin vielä heti sunnuntai-aamusta Lohjan jokavuotisille kevätmarkkinoille. Sää oli kylmähkö, vähän apea, mutta ihmisiä oli jo paikalla sentään enemmän kuin kojuja. Muutama traditio toteutui. Neulamuikkuja otin mukaan ropeen, kukkia pienen ALE-kassillisen, ja sitten lettukahvilassa söin letun ja join kaikessa rauhassa kuin palkkioksi tuikean kahvin.

Niinpä pääsin voimistuneena takaisin kotiin ja saman tien aloin oikoa verojani. Sitä työtä riittää vielä päiviksi. T. S. Eliotin sanoin: Huhtikuu on kuukausista julmin – ainakin tästä syystä.

(22.4.2018)