Matkaseura eli Janus oli muinaisten roomalaisten kaksikasvoinen jumala, usein kolikoissakin esiintyvä: alkujen, loppujen, porttien ja muutosten jumalana tunnettu. Häntä kuvattiin paljon, antiikin jumalia oli aikanaan helppo ja sallittua kuvata toisin kuin sittemmin Raamatun tai Koraanin vastaavia. Januksella oli kahdet kasvot samassa päässä: toinen katsoi menneisyyteen, toinen tulevaan.

Aivan alussa toinen kasvoista oli parraton, mutta aikaa myöten parta kasvoi maitonaamallekin. Kiintoisa kehitys. Januksella oli myös kädessään avain. Avaimella hän avasi mitä ilmeisimmin suljetut portit. Minne? Kaiketi sinne minne me yhä olemme matkalla.

Omissa mielikuvissani Januksen kaksikasvoisuus kuvaa ihmisiä ja heidän ajatteluaan, joskus jopa kaksinaamaisuutta. Alut ja loput olivat Janukseen kuuluvia, ääripäitä kumpikin. Ja ääripäitä todella riittää. Nykyisin yhä enemmän kun ihmiskuntaa katselee.

Maailma on edelleen täynnä sanapareja, käsitteitä, joissa on kaksi toisilleen vastakkaista puolta. Lähdetään tunteista. Yksinkertainen ja aina läsnä oleva käsitepari on viha ja rakkaus. Kumpaakin löytyy paljon ja joskus ne astelevat myös käsi kädessä. Samasta asiasta, samasta sodastakin (varsinkin nyt Gazasta) voidaan olla kahta täysin eri mieltä. Toiset vihaavat toista puolta, toiset toista. Kun vihaat toista, tuet jo sillä toista? Mutta rakkaus taitaa silti olla kaukana, kun ruumiitten määrää aletaan laskea. Yksikin on liikaa.

Rakkaus taas on tai ainakin se voisi olla kaikkea muuttava lähes pyhä voima. Ikuinen rakkaus on myös ihana utopia. Olisipa sellainen totta. Sen uskoo, jos kokee. Joku kokeekin? Ja joku edes hetken.

Nuori Jarkko Laine tosin kirjoitti runossaan näin (sitaatti muistinvarainen): ”Rakkaus on sokea./ Viha näkee senkin mitä ei ole.” Laittamattomasti sanottu. Mutta eipä tuokaan ihmisten tunteita muuta. Tunne edellä mennään vähän kaikessa. Erityisesti maailman nykypolitiikassa – ja kotomaammekin.

Jätetään politiikka eli Dickensin luoman herra Pickwickin ”polistiikka” hetkeksi. Siirrytään suoraan maamme talouteen. Ei se yksinkertaisempaa ole, sekään. Syvällä kyntää isänmaan laiva. Tätä vajoamista Niinistö viime sanoikseen (presidenttinä siis) valtiopäivien avajaisissa äsken kuvasi. Tuo talousmies oli 12 vuotta mies paikallaan. ”Hän tarvitaan”, kuten Olli-Matti Ronimus vuonna 1967 kirjoitti.

Entäs sitten? Vasenta laitaa ei miellytä säästäminen, oikea yrittää juuri nyt suoristaa syöksyä leikkauksilla ja kiristyksillä. Kuinka silloin, kun valta taas vääjäämättä vaihtuu. Kreikan tie – jonnekin vie? Vai viekö enää minnekään, tuskin edes päin turkulaisten Prinkkalaa?

Ainoa valtio joka voi surutta elää velaksi tuntuu olevan USA. Kukaan ei näemmä koskaan voi pakottaa sitä maksamaan lukuina jo täysin käsittämätöntä velkaansa. Se lienee tällä hetkellä 20 000 miljardia dollaria. Jokaista asukasta kohti tuo tekee kaksinkertaisesti sen mitä meillä Suomessa. Paljon sitä nyt on siten kyllä täälläkin; noin kymmenen vuoden aikana velkamme näkyy lähes kolminkertaistuneen. Iloisella velanotolla myös edellinen hallitus eli ja asioitamme noin vain hupsista hoiteli. Ah, oh ja voi noita meille niin suopeita suoltajia.

Maassamme on silti pakko rimpuilla vastaan, tai ainakin yrittää sitä, koska meidät voidaan lopulta todeta maksukyvyttömiksi ja joudumme Unionin koko vallan alle. USA:ssa velkaa otetaan kuitenkin jatkuvasti lisää ja sillä maksellaan vähän entisiä ikään kuin näön vuoksi. Januksen kummatkin kasvot voisivat tuosta kalveta, elleivät olisi pelkkää kiveä tai metallia. Ei sellaisella iholla mikään tunne värähdä.

Hypätään pois taloudestakin, ikävistä asioista; näkymät eivät ilahduta edes tämän ajan satiirikkoja. Palataan sanapareihin. Surua seuraa ilo, kirjoitti aikanaan Brita Polttila. Optimistinen ajatus; valo, joka jossain kaukana pilvien raossa sittenkin siintää. Kevät, joka näiden entisajan normaalien pakkastenkin keskellä yrittää jo kertoa että se on tulossa.

Niin kyllä onkin. Jos vielä vain vähän sinnitellään, koittaa maaliskuu. Ja maaliskuun lopulla on jo pääsiäinen. Ja kun on pääsiäinen, on jokilaaksomme aina muuttunut tulvaveden ansiosta järveksi. Silloin joutsenet lentävät ja niiden kailotus kertoo että viimein taas on kevät; jo se vain on tullut! – Surua on silloin todellakin aina seurannut ilo.

Suru on silti myös läsnä täällä, murhetta riittää vähän kaikkialla. Paljon on ympärillä sairautta, kuolemaakin. Laaksomme kylässä väki vaihtuu. Kun tulin tänne olin mielestäni vanha, jo 40-vuotias. Nyt ikäni on tuplaantunut ja tunnen olevani nuorempi tai ainakin uteliaampi kuin silloin. Vielä on jäljellä pari niistäkin ihmisistä, jotka vuonna 1983 ensimmäistä kertaa näin. Mutta maailmaa hallitsee aina muutos. Ja mitä vanhempi, sitä varmempaa, että juhlat ovat hautajaisia, eivät häitä.

Iästänikö siis johtunee että seuraava sanapari on vanha ja nuori. Vuosien myötä Suomesta on tullut varsinkin ikärasismin valtakunta, kun varsinainen rasismi on onneksi sentään edes hieman hellittänyt. Nuoruus tietää kaiken, vanhuus tietää yhä ainakin sen, ettei tiedä kaikkea. Nuoruus edustaa mielestään voimaa, vanhuudelle jätetään sitten heikkous. Nykyään se on aivan toisella tavalla konkretiaa. Jos olet yli 50-v. alat olla työmarkkinoiden syrjään sysättyä jätettä, paitsi jos olet omilla käsilläsi todella hyvää työtä tekevä ammattilainen, vaikkapa sähköasentaja, putkari, puuseppä. Tosin aina ei sekään enää riitä.

Kokemus ja siitä saatu ymmärrys eivät selvästikään ole nykyarvoja sinänsä. Satoja vuosia sitten jossain Kiinassa tuo runouden Vuoren vanhus ja viisas (kuvassa runoilija Po Chü-i) tiesi paljon ja häntä kunnioitettiin, nuori yritti vasta oppia ja kuunteli mitä maailmaa jo nähneet pohtivat.

Toisin taitaa olla sielläkin. Jokaisessa kansakunnassa on ollut kehitysvaihe, jolloin kulttuuri, peritty ja opittu tieto ja osaaminen ovat kukoistaneet ja arvostettu tieto siirtynyt jälkipolville. Ja sitten on tapahtunut pysähdys, taantuminen ja romahdus.

Tuntuu että sama on nyt edessä jopa täällä Euroopassa. Sitä kuvaa vanha hieno opus eli kirja johon aina palaan: Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappio ja tuho. Se tapahtui. Enteet muistuttavat omiamme. Lista vastaavista muista romahduksista on todella pitkä: jo mainittu Kiina, vanha arabikulttuuri, muinaiset imperiumit kuten Egypti, Kreikka, Mongolia, Persia ja Mesopotamia, tai Beninin kulttuuri Afrikassa, tai inkat Perussa. Ja niin edelleen ja edelleen. Yhä historia voisi kertoa meille enemmän kuin yksikään analyysi nykyhetkestä.

Entäs luonto, sen vastakkaisparit? Tämä talvi on tuonut uudelleen kylmyyden maahamme. Kylmä ja lämmin, vastakohtia nekin. Ilmasto muuttuu, niinpä. Euroopan alalaidoilla maat kuivuvat, vesi katoaa, kuumuus lisääntyy, elämän olosuhteet huononevat, kun maanviljelys ei voi enää olla samaa kuin ennen. Täällä meillä näkyy säätyyppi siirtyvän kohti entisaikojen mannerilmastoa: liiankin kuumat ja kuivat kesät, vastapainonaan ankarat talvet lumisateineen, josta lumesta kyllä sitten kevään sitä sulattaessa saadaan niin pinta- kuin pohjavettäkin, jota ainakin vielä riittää maamme tarpeisiin.

Ääripäät eivät kuitenkaan näytä enää lähentyvän vaan eriytyvän. Ympyrä muuttuu ensin soikioksi ja alkaa sitten ontua.

Ennusteissa on tosin vielä epävarmuutta. Me näemme nyt ainakin tämän päivän, nykyhetken. Kun meneillään oleva talvi alkoi heti marraskuun alussa, se jatkuu yhä vain. Väliin on mahtunut yksi ainoa lauha ja kuin keväinen viikko, jonka juuri menetimme. Media saa kylmästä kierroksia fraaseihinsa: nettilehti kutsui pakkasia ”hirmupakkasiksi”, radiossa taas ”kauhupakkaset” ovat täällä.  Kaiketi noin sanotaan, jotta säikähtäisimme, mutta entisajan aivan tavanomaisia –20 -lukemia nämä pakkaset etelässä tavoittelevat. Aina muistan vuoden 1987 tammikuun jolloin Helsingissäkin oli parisen viikkoa yli 30 pakkasastetta. Myös siitä selvittiin.

Pakko oli selvitä ja yhä on. Lämmitän paraikaa klapeilla salin isoa uunia, ja muutkin keinot ovat käytössä. Sähköyhtiöt ja verkkofirmat takovat aina vain suurempia voittoja ja juuri nyt poliittisiksi kutsutut lakot uhkaavat ensi viikolla voimaloita. Hieno ajoitus tuolta ammattikunnalta. Kansa, jota he mielestään puolustavat, saa luvan ottaa kaiken vastaan. Mutta mitäs, kansahan nöyrtyy aina mielellään ja siunaa hyväntekijöitään.

Vaaleissa kokeillaan sitten taas kepillä jäätä. Jokaisella meistä on tosin vain se yksi ääni. Mitään muuta kuin se ja oman työmme panos veroineen kaikkineen meillä ei ole yhteiskunnalle näköjään antaa.

Hyvällä asialla on myös aina huono puolensa. Joskus sekin on tarpeellinen. Claes Anderssonin ajatuksia näistä asioista löysin, kun selailin nettiä. Mietteet on julkaistu Suomen Kuvalehdessä vuonna 2015.

Gladankin on jo poissa, mutta hänen sanansa jäivät ja jatkavat elämäänsä. Ne tuntuvat myös kuuluvan tähän Janus-pohdintaan. Koko jutun voi löytää netistä:

”Elämän rikkaus syntyy vastakohtien ja ristiriitojen jännitteistä. Kaikki elollinen pitää sisällään vastakkaisia voimia. Sisäiset ristiriidat, vastakohdat ja ambivalenssi, kuuluvat olemassaolon perusominaisuuksiin. Hyvä ja paha, Jumala ja Saatana, pyhyys ja saastaisuus, Eros ja Thanatos, valo ja pimeys, rakkaus ja viha – nämä ovat elämän vastakohtia ja muodostavat kokemusten ja tunteiden rikkaan kirjon.

”Miten voisimme kokea onnea ja iloa jos emme olisi kokeneet surua ja synkkyyttä?

”Eikö rakkauteen ja kiintymykseen aina liity menettämisen uhka ja tuhon varjo?

”Onko kauneutta olemassa ilman sen vastakohtaa?”

Kaikkea annetaan, elettävä on. Valitusvirsiä ei kannata veisailla. Elämämme synnyttää ironiaa, satiiria ja myös silkkaa huumoria, jotta kestäisimme. Kaikesta selvitään, jos on kykyä, tahtoa ja onneakin, kunnes vastaan tulee seinä jossa ei ole enää  ainakaan näkyviä ovia; mielikuvituksellisia eli uskontojen antamia kyllä. Ihmisen omasta mielestä siis riippuu, saako niitä auki ja jos niin millä avaimella.

Viimeisiä mahdollisia ovia tahtoisi moni kyllä aukaista, koska lopullisin sanapari lienee elämä ja kuolema, tuo sama Janus-jumalan alku ja loppu taas. Me synnymme, emmekä tiedä minne; sen eli mahdollisen perheen, kielen, kulttuurin ja maan antaa meille kohtalo. Me kuolemme, emmekä tiedä minne menemme. Sen ehdottaa meille oma ajattelu ja uskonto. Vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka.

Onnekas taitaa olla hän joka uskoo. Uskoo vaikkapa siihen, että siirtyy ajasta ikuisuuteen, että elää kuolemankin jälkeen. Kuka paratiisissa, kuka missäkin unitodellisuudessa jo edesmenneitten kanssa. Itse luulen pysyväni kuoleman jälkeen vielä kiitävän hetken elämän kierrossa pienenä häipyvänä tuhkakasana, josta jokin kasvi saa edes hitusen voimaa. Tuo ajatus on kuitenkin myönteinen ja minulle se riittää. Kaikki kuolema ainakin luonnossa synnyttää yhä myös uutta elämää.

Elämällä kuoleman voittaa, sanottiin myös ennen.

On monta tietä totuuteen ja jokaista voi yrittää taivaltaa ennen lopullista perilletuloa. Sinne pääsy ei ole tärkeää, matka on, kuten Kavafis kirjoitti runossaan Ithaka. Taas tähän putkahti tuokin, yksi kulmakivistäni.

Matkalla ollaan yhä Januksen kanssa. Jonnekin päästäksemme on meidän joka tapauksessa vaivattava myös omaa päätämme. Ajattelu on ihmiseläimen ainoa uniikki kyky (huumorin lisäksi) ja sen harjoittamiseen on jatkuva syy. Mikään tekoäly ei siihen kykene, se vain kopioi ja yhdistelee kaikkea jo sanottua. On myös hyvä muistaa, mitä Samuli Paronen vuonna 1974 kirjoitti: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan.” – Toki edellyttäen, että kysyjiä vielä löytyy.

(10.2.2024)