1.

Joka aamu on armo uusi. Varsinkin kun herää niin aikaisin ettei valveilla ole kuin ympäröivä luonto ja kevään linnut. Ja tietenkin ahne orava, joka rapistelee aamuisin katon reunustoja pitkin kuistille lintulaudan baariin ja yrittää yhä penkoa auringonkukan siemeniä kukkienkin välistä, vaikka olen ruokinnan lumen kadottua lopettanut. Kukkia olen kuistin laatikoihin jo uskaltanut laittaa: orvokkeja ja narsisseja. Niiden tietää kestävän pakkaset, joita ne öisin saavat kaiketi yhä kokea.

2.

Muuttolintujen tulo on aina yhtä sykähdyttävää, ehkä vielä enemmän nyt kuin ennen. Synkän viime vuoden jälkeen tämä uusi on kuitenkin edes jollain lailla toiveikas. Valo lisääntyy, lämpö lisääntyy, maailma on yhä olemassa, on. Ja linnut näyttävät, että tänne kannattaa edelleen saapua. Euroopassa lintukannat ovat pienenemässä, ruokaa on vähemmän, ympäristömyrkkyjä aina vain enemmän. Vielä Italiassa taidetaan pikkulintuja myös syödä, vaan siitä ei enää puhuta. Muut ihmisten aiheuttamat katastrofit ovat niin paljon suurempia.

Laakson tulva on taas korkeimmillaan ja vesilintuja riittää.  Kurjet huutavat takasuolla, joutsenpari näyttää jo asettuneen ja alkaa pian pesiä. Villihanhet uivat pareittain. Sepelkyyhky etsii kumppania kuten tikkojen kaikkialla pärryttävät koiraat. Pikkulokkien suuri yhdyskunta on taas koolla, miten tuttua sekin, miten rakasta. Eilen näin jopa sen ihmeen, että valtaisa kalasääksi kunnioitti jälleen laaksoa olemassaolollaan kuten aiempinakin vuosina. Kaksi varista tosin teki kaikkensa saadakseen sen katoamaan. Mistäpä ne olisivat tienneet että tämä haukka oli kalastaja, joka ei varisten kanssa samoista apajista siten kilpaile.

3.

Luonnon kauneus, kevään ihanuus on täällä ja sitten toisaalla Syyrian sota, kaikki se kauheus, jota ei haluaisi edes ajatella. Vaan pakoon ei pääse. Trump on tietenkin tuon näytelmän todellisin tollo, vieläpä omasta pyynnöstään, mutta myös kaikki muut osapuolet ehtivät helposti samalle viivalle. Tekee mieli laulaa Eero Koivistoisen säveltämää Saarikosken runoa: ”Pää kypärään, se on suojassa siellä!” Meitä auttanee pysymään siitä sivummalla vain tämä outo geopoliittinen sijaintimme, pimeäksi mielletty kylmä Pohjola. Konflikteihin ei pienten toimijoiden kannattaisi muutenkaan hakeutua, Syrjästäkatsojan tarinan saisi kirjoittaa moni muukin kuin Charlotte Brontë. Mutta yhä useammin päätöksiä myös täällä näkyvät tekevän tunteet, ei järki. Turha sanoakin, että mitään hyvää siitä ei seuraa; hidas eskaloituminen vain, jonka loppua ei ole näköpiirissä.

4.

Onneksi on vielä muutakin elämää. Torstaina sain kokea seikkailupäivän, kuten mitä tahansa näköpiiriä avartavaa matkailua jo kutsun. Helsinkiin ajettuani näin sekä Allas-kompleksin kolera-altaan vierellä että vanhan kotitaloni kattoterassin, taas kerras. Altaassa uitiin (en minä, katsoin vain), sen sympaattisessa kahvilassa sain sen sijaan hyvää borshtshia. Mainiota, lisää tällaista elävöittämistä.

Kotitaloni terassin, Kallion korkeimman paikan, taas avasi minulle jälleen kerran Sisko Kiuru, A-rapun tuttu asukas.

Niin pääsin yhä kokemaan sen huimauksen, joka ei minusta koskaan lähde. Kun seison oven vieressä ja pidän kiinni ovenrivasta, kykenen vasta sitten ihailemaan maisemaa, joka avautuu siinä yhtä upeana kuin aina: koko kaupunki jalkojen juuressa takanaan aava meri. Porthaninkatu 17-Agricolankatu 4:n taloyhtiö voi ylpeillä näköalapaikalla, jollaista ei millään muulla talolla Kalliossa ole. Minulle se tuo kuitenkin vain mieleen lapsuuteni, sen miten juuri tälle katolle piti kiivetä. Mitään järjettömämpää en ole koskaan tehnyt, enkä sen aiheuttamaa pelkoa voi millään tukahduttaa. Silti seison terassilla oven vieressä ja katson ja yritän pysyä pystyssä, olla kuten muutkin ihmiset.

5.

Lauantaista tuli toinen seikkailupäivä. Aamu oli kuulas, aurinko ensin kalpea, sitten jo silkkaa kultaa jokirannan edellisvuotisissa kaisloissa. Lähdin Lohjan torille jossa kevään merkkinä oli se, että paikalle oli saapunut ystäväni Esa Utukka vanhoja kirjoja, nuotteja ja levyjä myymään. Olin ensimmäinen asiakas, koska Esa vielä pystytti kojua ja kantoi lisää laatikoita autosta.

Kerroin Esalle että mäkemme on jo täynnä sinivuokkoja. Ihmeellistä mutta totta. Nyt niitä näkee satoja, pian tuhansia.

Vitsailin myös asioista, jotka vasta myöhemmin muistin hänelle ennenkin kertoneeni. Hitto, vanha pää, alanko muistuttaa Kajavan Viljoa. Siihen ikäni ikävä kyllä myös viittaa. Vaan eteenpäin! Ja niin aloin katsella kirjoja.

Vaikka kirjoja on paljon, todella liikaa, käteen jää silti aina jotain. Viimeksi mukaan tarttui Kreeta Onkelin teos, nyt Aino Kallaksen Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita, vuonna 1945 painettu nidottu ja paksu muistelmakirja.

Opin siitä senkin, että Kallas asui miehensä kanssa kokonaista kolme vuotta Pietarissa aivan 1900-luvun alussa.

Neva-joki on nyt jo vapautunut jäistä, sen näkee kuvasta jonka Olja Pietarista otti ja äskettäin lähetti. Mutta jäät lähtevät huonommin ihmisten sieluista. Kallaksesta ei tullut Pietari-ihmistä, minkä toisaalta hänen vaiheitaan miettiessäni enemmän kuin ymmärrän. Kallas näyttää todella aina olleen kaikkein kiinnostunein itsestään, vaikutuksestaan sekä seurapiireistä, joita maailma muualla tarjosi. Pietari pysyi siksi suljettuna kaupunkina hänelle, kuten niin monelle suomalaiselle yhä. Ehkä myös siksi, että kuten Kallas kirjoittaa, hän ei osannut ”sanaakaan venättä”. Kolmen vuoden todella pitkä jakso Vasilinsaarelta Tshernaja retshkan varrelle (Pushkinin taistelupaikkaa ei edes mainita; tuolloin Kallas ”ahmi Zolaa”) näkyy todella lipuneen hänen ohitseen jättämättä minkäänlaisia jälkiä: tuttavuudet eivät olleet venäläisiä, vaan omia, lähinnä eestiläisiä vain.

6.

Lauantain seikkailu jatkui retkellä Gumbostrandiin, jossa aina viikonloppuisin näkee sekä taidetta että etenkin maisemia. Rantatie sinne on sanoinkuvaamattoman kapea, mutta vielä en ole nähnyt yhtään kolaria taikka sitten autot on heti saatu raahatuksi pois. Iso Audi tuli vastaan, mutta sain pienen autoni niin tien sivuun, ettei kolhimisen ääntä ainakaan kuulunut.

Meri oli yhä jäässä, Gumbon merenrantakioski vielä kiinni ja jäät jo niin hauraita ettei niille tehnyt mieli mennä. Itse taidenäyttely oli kyllä keväinen, muutama työ jäi jopa mieleen. Galleriarakennuksen takaa löytyi iso punainen talo, jossa sielläkin myytiin designia ja taidetta, monet töistä paikallisten omin käsin tekemiä. Kun näin majakan pienoispatsaan ja kuvia majakoista, kaipasin taas vaimoani enemmän kuin koskaan ennen. Miten paljon juuri hän olisi niitä rakastanut. Menetyksessä pahinta näyttävät olevan muistot, jotka eivät päästä otteestaan, vaan päinvastoin vain lujittavan tunnetta.

7.

Kun pääsin kotiin, aloin heti lämmittää saunaa. ”On lauantai ja saunat sauhuaa”, kirjoitti jo Leino. Taas kerran se palaa mieleen. Kotoinen kyly, ah, kyllä se voittaa yhä aina muun. Ulkona oli lämmintä 15 astetta, josta syytä  sauna valmistui nopeammin kuin muistinkaan. Kuiva koivuvihta sai kokea tulikuuman veden puraisun sangossa ja kun vihdan sitten asetti kiukaan päälle, antoi juuri se  kiukaan kivillä nopeasti vedet haihduttaen ensimmäiset oivat löylyt samalla kun itse pehmeni ja tuoksui. Kyllä saunassa tuoksuikin. Kun sitten istuin kuistilla auringossa ja katsoin alas laaksoon, olo oli auvoinen. Sauna ei puhdista vain ruumista, vaan myös mielen ja sielun. Sitä jos mitä tämä aikamme tuntuu yhä enemmän vaativan ja tarvitsevan.

 

P.S.

Tasan vuosi sitten 15.4.2017 aloitin näiden blogien kirjoittamisen. Vuosi on nyt pulkassa. Ensimmäinen blogi Usko vai tieto löytyy edelleen arkistosta. Siinä ei ole vielä lainkaan kuvia, joita nyt tunnun laittavan liikaakin, koska koen kuvaamisen hauskaksi. Kuvat ja taide ovat myös aina itseäni kiinnostaneet.

Blogit aloitin koska niissä on edelleen se vapauden, vapaan kirjoittamisen tuntu, joka muualta pikku hiljaa näyttää katoavan. En tiedä kenelle kirjoitan, toki ensin itselleni. Mutta sellaista on kaikki kirjoittaminen. Me puhumme pimeään, mutta uskomme valoon. Ilman valoa ei toivoa enää lainkaan olisi.

(15.4.2018)