JUHLAT

Joulukuun kuudes oli nimeltään Hannu Salaman romaani; se kuvasi itsenäisyyspäivää hieman toisesta näkökulmasta. Muistan kirjan hyvin ja monet itsenäisyyspäivät muistan myös. Aina on säällä ollut oma joulukuinen roolinsa: joskus paukkupakkanen, joskus loskaa, joskus keveää lunta, joskus silkkaa vettä. Aurinkoa ja kaunista säätä harvemmin. Kuvanneeko jo tuo maamme kohtaloita vuosien ja vuosisatojenkin ajalta?

Toisaalta täällä on ainakin tähän saakka asunut sitkeää kansaa, joka omin käsin ja omalla viisaudellaankin sai kaivetuksi ensin Ruotsin ja sitten Venäjän vallan alla maanneen itsenäisyyden hengen voitokkaasti esiin. Mikä vielä ihmeellisempää, kansa on pitänyt sitä myös pystyssä ja elossa jo 106 vuoden ajan. Siinä saavutus, johon harva on kyennyt suuren itäisen naapurimme vierellä.

Toivottavasti kykyä siihen on maassamme yhä tallella ja löytyisi nykyisen kaltainen presidentti jolla on näkemystä niin paljon, että sama osaaminen jatkuu eduskuntien ja hallitusten kanssa. Kummatkin ehtivät vaihtua, kun presidenttiys taas kestää aina vähintään kuusi vuotta. Pitkä aika, vaikka maailmanhistoriassa toki lyhyt; pelkkä silmäluomen värähdys kaikkeuden tummuudessa.

Tänä vuonna saimme  kutsun Linnaan. Se oli mieluinen, koska nykyinen ja nyt poistuva presidenttipari on edustanut sellaisia arvoja ja ajatuksia, joita itsekin haluan kannattaa ja tukea: ihmisyyttä, inhimillisyyttä, kulttuuria. Kiitos siitä. Tämä Sauli Niinistön ja Jenni Haukion aika tuntuu näin jälkeenpäinkin ajatellen todella hyvältä vaikka kaikkea muuta on Suomessa viimeisten kahdentoista vuoden aikana myös nähty ja koettu.

Asioista ei suinkaan tarvitse aina olla samaa mieltä, tietenkään. Painotuseroja löytyy, mutta miten ei löytyisi. Jos ihmiset olisivat kaikki samanlaisia, olisi maailma ikävä paikka ja tuhoon muutenkin tuomittu, robottizombien universumi.

Tosin väliin siltä myös tuntuu, kun katsoo, miten maailman kansojen tasapäisyys kulttuurien alasajoissa vain lisääntyy ja varsinkin lasten ja nuorten tietomäärä supistuu pelkkiin alkeisiin. Kun ei tiedetä mistä olemme tänne tulleet, mikä ja mitä on historia, millaisin eväin olemme vielä 1900-luvun alussa liikkuneet ja eläneet ja maailma rakentaneet, ei ymmärretä sitäkään missä ja miksi juuri nyt elämme. Niin se vain on. Tieto ja sivistys eivät ole turhia sanoja, vaan kunnon kivijalka. Koulutuksen pitäisi huomattavasti muuttua ja kyetä nousemaan siitä suosta mihin digiloikka ja kivakoulu on tulevaisuuttamme surutta suistanut. Kehityshumppaa on surkeaa katsella.

Tällä en tietenkään tarkoita sitä että digiosaaminen on väheksyttävää sinänsä ja itsessään kaiken pahan alku (ei tekoälykään, kai). Se on hyvä keino niille, joilla päässä oma ajatus jo virtaa ja joilta löytyy tietoa ja osaamista digimaailman käyttämiseen, internetin selaamiseen ja oikeamman tiedon löytämiseen kaiken sotkun ja surkean höpötyksen joukosta. Kuka tahansa kun voi laittaa sinne mitä tahansa, kuten tiedämme. Ja kuka tahansa voi uskoa mitä tahansa sen perusteella. Ilman koulutusta on netin polku ja kivakoulun häly (tuo nykysysteemi vailla järjestystä) pelkästään tuhon tie. Olemme sen jo nähneet ja mitä saammekaan nähdä tulevaisuudessa, ellei suunta sitten radikaalisti muutu. Jos ei, voi sanoa että onnekseni en ehkä ole enää sitä itse katsomassa.

Kaikkea tulee mieleen, mutta ensin tuo tuumailu pyyhkiytyi pois, kun itsenäisyyspäivän iltana lähdimme Linnan juhliin. Hyvissä ajoin pyyhälsimme paikalle Esplanadin puolelle ystävä Napen ja mersun kyydissä ja seisoskelimme sitten tunnin salissa.

Se on pitkä aika odottavalle. Sali täyttyi ääriään myöten. Itse asiassa koulu palasi ajatuksiin, sillä häly siellä muistutti nykyisiä koululuokkia. Nyt sen aiheuttajina olivat diplomaattikunta, korkeat virkamiehet, hallituskin. Ihmisiä osin kuin lapsia, vaatteiden kirjo valtaisa; kuului Baabelin kieliä, saattoi jopa niellä melua, jos kohta joukkoon mahtui varmaan myös ihan asiallistakin puhetta. Mariankadun puolelta mennään aiemmin ja kätellään aiemmin; Espan puolelta myöhemmin ja siellä tuo hälisevä joukkio piti sitten airuiden avulla saada jotenkin kootuksi omiin ryhmiin, jotta marssijärjestys säilyisi.

Veteraanit ensin, miehet ja lotat. Kunnia heille. Muutama oli vielä hengissä, suurin osa rollaattorien ja avustajien tukemana. Eikä ihme; Lapin sodan päättymisestä 1945 on tullut kuluneeksi jo 78 vuotta. Jokaisen osallistujan iän on pakko lähennellä sataa ja olla siitä ylikin.

Outoa kyllä ryhmittyminen onnistuu tuolla aina viime hetkellä. Ja niin mekin marssimme kunnon riveissä veteraanien ja oikeuden jälkeen kättelemään ja sitten se seremonia oli muutamassa sekunnissa ohi.

Jäljellä jäi enää ruokailutungos ja juomien hankinta. Vaan lopulta sekin onnistui, vaikkei siihen ollut uskoa. Ihmismassa on väliin pelkkää massaa. Ja naisten laahuksia piti kaikkialla varoa.

Traditio eli itsenäisyyspäivän juhla presidentinlinassa on vanha, vaikka kyse on itse asiassa presidentin yksityiskutsuista. Mutta siihen on jo muodostunut niin pinttynyt systeemi, että menepä muuttamaan sitä. Nyt juhlia katsoi ennätysyleisö, reilusti yli kolme miljoonaa silmäparia. Toosa oli siis auki lähes joka kodissa. Ja vaikka, kuten muistelen, ihmiset huvittelevat arvostelemalla kolttuja ja ruudussa vilahtavia kasvoja samalla kun kotosohvillaan skoolaavat itsenäisyydelle, silti ja siksi kyseessä on kansanhuvi jota lienee turha ottaa kansalta pois. Sanoisinpa näinkin: kansa kaiken kärsinyt on huvinsa myös ansainnut.

Loppuaika Linnassa ei ollut luppoaikaa, vaan jatkuvaa kuljeksimista, jonkin etsimistä ja siten myös yllättävien ihmisten tapaamista. Hauskoja sattumia, joitakin tuttuja, lopulta Erkki Liikanen vaimoineen joiden kanssa aloin puhua Proustista.

Liikaseen olin törmännyt jo kirjamessuilla ja nyt kirja oli kuulemma luettu. Proust elää edelleen, ja elää niidenkin jälkeen jotka toivovat miehen (teosten) kuolevan vihdoin. Mutta Proust on sitkeämpi Hesarin kriitikkoja. Niin se vain on, pojat  – ja tämä sanottuna jo toisen kerran vailla huumoria…

Löytyi myös tyhjempiä huoneita, aikaa kuvata. Ja toki kuvasin paljon vaimoani, kun kerrankin sain. Tässä hän.

Ja tässä jopa me.

Kun kello lähestyi puolta yhtätoista tuli vuoroon vielä pormestarin jatkoille meno. Sinne saattoi kävellä, koska matkaa oli pari sataa metriä. Liukkaalla lumella menin nurin komeasti kiiltonahkakengissä vaikka olin juonut kuten jo yli 30 vuotta vain vettä. Paikalle kiiruhti naispoliisi mutta olin taas jo pystyssä ja vailla vammoja. Saatoimme siis jatkaa kulkua virkavallan suopeuden myötä.

Viehättävä kaksikerroksinen nykyään punainen virka-asunto löytyi Kaupungintalon toiselta puolelta Aleksanterinkadulta. Sitä isännöi nyt Juhana  Vartiainen pormestarina. Pormestari, borgmästare, bürgermeister – linnanisäntä tai mestari siis. Linna on kaupunki eestiksikin. Pakko oli ennen kaupungit linnoittaa.

Pitihän tuokin ihme´nähdä ja kokea. Kuva on tosin vanha ja kesäinen netistä otettu, koska omaa kuvaa en ottanut. Nyt vasta sekin juolahti mieleen.

Koska olin kuten aina kuskina, väsymys alkoi kuitenkin jo painaa, mutta pieni istumishetki salongissa paikkasi tilanteen varsinkin kun vaimo lohdutti. Kun katson kuvaa, en tunnista itseäni. Mitä mies siinä nyhjää. Ylös ja eteenpäin!

Tunnelmaa ja olemista elävöitti sitten keskustelu miehen kanssa joka siihen seurueineen istahti. Hän oli sekä systeemisuunnittelija että professori Tukholmassa; alunperin New Yorkin juutalainen, tuota uusvanhaa kulttuuria. Philip Roth oli miehen lempikirjailija.

Hän, nimettömäksi jäänyt, kertoi englanniksi ajatuksestaan kirjoittaa kirja siitä miten yritystä pitäisi hoitaa kuin puutarhaa. Minä tietysti innostuin siitä. Hieno juttu, vaikka mies sanoi, että joku suomalainen yritysjohtaja oli pitänyt ajatusta järjettömänä. Kielteinen suomalainen bisnesäijä tuntui kyllä patruunalta jonka ajatusmaailma oli jo kauan sitten lauennut tyhjiin. Mennyttä maailmaa, vailla sitä nostalgiaa joka Brideshead revisistedissä, tuossa Evelyn Waughin kirjan perusteella tehdyssä tv-sarjassa oli vaikka muille jakaa.

Mies kysyi uteliaana missä suomalaisuus lepää ja vastasin hetkeäkään miettimättä että luonnossa (nature). Luonne ja luonto ovat Suomessa yhä samaa, jos mennään juurille, näin uskon edelleen, ja mielestäni juuria pitää aina kuunnella. Viehätyin puutarha-ajatuksesta ja lisäsin että yritystä voisi hoitaa kuin ennen valtionmetsää; siemenet maahan, taimia varjeltaisiin ja sitten parhaat puut antaisivat elämälle taas happea ja joskus kasvettuaan muutakin. Ne puut ja puulajit jotka eivät menesty voisivat sitten saada tilaisuuden jossain toisessa maaperässä, sinne siirrettyinä.

Puutarhanhoitoa sekin eikä tätä nykyistä tehometsätaloutta jossa kaikki pannaan saman tien nurin ja jäljelle jätetään hävityksen kauhistus jossa eläintenkin on hankala vaeltaa ihmisistä puhumatta. Surulliseksi vetää. Sienestys ja marjastus voi noilla paikoin jatkua vasta vuosikymmenten jälkeen, jos silloinkaan. Näin myös nykyään täällä meillä, jossa parhaat sienimetsät ja kuusikot on jo suitsait hakattu, tosin monin kohdin kylläkin kirjanpainajan, tuo tuhokuoriaisen takia, sen leviämisen estämiseksi. Oma metsämme saa kuitenkin kasvaa ja kaatua juuri niin kuin haluaa. Sen ikimetsän ja koskemattoman luonnon olen maallemme velkaa.

Lopulta keskustelu päättyi ja me lähdimme kohti kotia. Ensin taksilla Lauttasaareen johon auton olin jättänyt ja sitten ajoin meidät perille. Outoa että aina kun pääsen auton rattiin, virkistyn. Nukkumista aloimme yrittää vasta yhden jälkeen, meille hyvinkin epätavalliseen aikaan. Ja kun herätys oli taas aikainen, seuraava päivä oli hankalahko. Vaan kaiken kestää miehen kärsivällinen mieli – lauseesta kuultaa ironia ja sarkasmi (entivanhaisen latojan huomautus).

MARKKINAT

Lohjalla on jo pitkään järjestetty Menneen ajan joulumarkkinoita, ja nyt ne taas ovat koko viikonlopun. Keskiaika on kunniassa, ja onhan Lohja juuri tänä vuonna 700-vuotias. Eikä komea kivikirkkokaan ole paljoa nuorempi.

Me jotka asumme Nummella, tulimme liittyneiksi ensin Pusulaan (Nummi-Pusula)  ja sitten suoraan Lohjan alaisuuteen. Minkäs teet, kun pieni ei enää yksin pärjää. Toisaalta juuri pienet yksiköt ovat aina suuria miellyttävämpiä alkaen palveluista, kouluista, läheisyydestä. Miksi suuria sitten luodaan? No, rahan vuoksi kait. Olen siis lohjalainen olematta. Mutta olen silti, ja mikäpä siinä sitten.

Muistikuvia markkinoilta on jo kertynyt vuosien saatossa. Siellä näkee paitsi vilinää myös  vanhan ajan meininkiä pukuineen ja nuotioineen. Kansaa on aina liikkeellä paljon, kuten myyjiäkin, ja nyt sää suosinee ainakin siinä, että maassa on lunta ja siten kauneutta (Lohjalla se ei vanhan kirkon ympärillä muutu loskaksi), eikä pakkasta sentään liikaa. Saapa nähdä. Kohta teemme lähtöä sinne.

Mitä ennustin, se tapahtui. Kun markkinat avautuivat kello 10, ei paikalla ollut vielä ihmisiä tungokseen saakka, mutta tunnin päästä kyllä.

Vähän oli tuhnuinen ilma, muttei sentään liian kova pakkanen. Me kuljeskelimme hitaasti sinne tänne ja tapasimme sekä vanhoihin asuihin pukeutujia, että aasin, joka oli koko ajan taputusten kohteena.

Pieni nälkäkin yllätti ja pistäydyimme Aarne Ervin piirtämässä seurakuntasalissa, jossa tarjottiin mainiota vihannessoppaa suppilovahveroilla vahvistettuna. Kodikas sali, vanhaa hyvää arkkitehtuuria puhtaine linjoineen ja epäsymmetrisine ratkaisuineen. Enpä ollut sitäkään ennen nähnyt.

Teki mieli kuvata vielä elävää tulta.

Ja sitten vielä kojuja muuten vain. Sika parkaa siellä käristettiin.

Lopuksi käytiin vielä kahvilla Saint Honoréssa, toki. Timo Stolpen leipoma joulutorttu on siellä lähes pakollinen ostos. Ynnä kaikki muu. Lohjalla on paljonkin kahviloita, joihin myöhemmin vielä palaan. Mutta tässä kahvilassa olen käynyt sen perustamisesta asti eli vuodesta 1985. Syystä.

”

Itse tulin seudulle kahta vuotta aiemmin 1983 ja tässä puutalossa jossa nytkin kirjoitan olen pitänyt siis majaa jo 40 vuotta. Puolet ihmiselämästäni. Tänä vuonna myös herra Huu on täyttänyt 50 vuottaan. Ensimmäinen Huu ilmestyi jo 1973. Viimeinen eli Herra Huu ja Unen valtakunta sitten 2020. Väliin on mahtunut kuusi muuta Huuta. Huhuu, herra Huu, huutelisin jos enää jaksaisin.

Markkinoilla on aina hauska käydä, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän oikeastaan enää haluaa ostella mitään. Tällä kertaa mukaan tarttui vain Bovikin lammasta, jonka vien siskolleni; hän 93 v. kun ei enää itse pääse yksin kauppoihin. Lammas sopii myös jouluun, toivon, onhan kyseessä Sebastian Nurmen luomulammas; ei se sika, jota paikalla halstrattiin. Mutta lihansyöjät ovat yhä suuri enemmistö. Markkinoille mahtuu koko yhteiskunnan kirjo.

Näin teoriassa. Meille tuli kuitenkin pettymys. Kun emme itse ole lihansyöjiä, etsimme muuta sopivaa. Silti yhtään edes muikun tai muun kalan myyjää ei näkynyt. Minne lienevät menneet?

Palasimme kotiin ja siellä nyt oleilemme. Näin kuluu hämäränhimmeä päivä. Olohuoneessa soi pitkästä aikaa todella kovaa klassinen musiikki: Chopinista Bachiin, soolosellosonaatteihin.

Ja miten hyvin se soikaan. Puutalon kaiku on paras mahdollinen. Lahden Sibeliustalo ja sen akustiikka tulee mieleen. Kunniaa vanhoille säveltäjille, kunniaa kaikelle taiteelle ja musiikille, kunniaa jopa parhaalle kirjallisuudelle. Mitä olisi elämä ilman taidetta. Tapaan sanoa, että tiede pelastaa, taide parantaa. Ja koska olen yhä sitä mieltä, sanon sen taas. Tieteen nimissä voidaan tehdä ihmiskuntaa auttavaa työtä, mutta kyllä pahaakin, mutta taiteen kautta tuskin muuta kuin hyvää. Kumpaakin joka tapauksessa tarvitaan ja molemmat tukevat toisiaan. Sivistys ei ole vain sana, vaan merkitys joka edistää elämää.

Juuri nyt pisteeksi iin päälle soi tyhjässä salissa Bachin Air. Se kantautuu avoimesta ovesta makuuhuoneeseen jossa kirjoitan. Sekin tuntuu sanovan näin: voikaamme hyvin me, joita elämä kohtelee vielä niin kuin pitää. Saammehan elää omassa maassamme ja elää yhä sovussa vailla sotia. Saamme myös itse päättää mitä musiikkia kuuntelemme. Juuri nyt klassista, sellaista, joka antaa mielelle ja sielulle rauhan ja saa ajattelemaan elämää ja sen jatkuvuuden mahdollisuutta. Jos mihin, siihen haluan uskoa.

(9.12.2023)